GIS and Population Estimates 1 ©Kirjoittajat/Writers Toimittajat/Editors: Sirpa Niinimäki, Anna-Kaisa Salmi, Jari-Matti Kuusela & Jari Okkonen Kieliasun tarkastus/Language consultant: Irmeli Pääkkönen (Finnish) & Karen Niskanen (English) Bookwell Oy 2012 Kansi/Cover design: Mia Holappa Taitto/Layout: Anna-Kaisa Salmi ISBN 978-952-93-1128-6 (nid./paperback) ISBN 978-952-93-1129-3 (PDF) Sisällys/Contents Tabula gratulatoria..................................................................................................................................6 Esipuhe.................................................................................................................................................... 7 Preface...................................................................................................................................................... 9 Ezra B.W. Zubrow Paleoecology and ecology of Yli-Ii Finland: Present, past, and future environments........................................................................................................................................ 11 Samuel Vaneeckhout A social explanation for the “decline” of Stone Age society on the Bothnian Bay....................... 29 Vesa-Pekka Herva & Kerkko Nordqvist Savi ja saven käyttö neoliittisessa maailmassa: tekemisen ja kokemisen näkökulma............................................................................................................................................. 36 Pentti Koivunen Jätinkirkkojen uusi tuleminen, alkuaskelet Oulussa........................................................................ 46 Mika Sarkkinen Tyrnävän Hautakankaan jätinkirkkolöytö – Sattuman sanelema juttu.........................................56 Jari-Matti Kuusela Hang on! It’s a burial! It’s a dwelling site! No, it’s an interesting site from Siikajoki, Northern Ostrobothnia, Finland........................................................................................................ 67 Jouni Väänänen Tahkokankaan värikkäät latomukset – Uuden tutkimusmenetelmän esittely ja ensimmäiset tutkimustulokset............................................................................................................ 77 Antti Lahelma Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla................................................ 89 Kirsti Paavola Haukiputaan kirkkohautojen ongelmalähteet................................................................................ 101 Tiina Kuokkanen, Titta Kallio-Seppä, Annemari Tranberg & TimoYlimaunu Pikisaaren soljet – Osanen varhaismodernia oululaista pukeutumiskulttuuria........................ 112 3 Titta Kallio-Seppä, Timo Ylimaunu, Tiina Kuokkanen & Annemari Tranberg Sosiaalinen muisti ja regulointi tilan muokkaajina varhaismodernissa Oulussa...................... 122 Carme Rissech & Daniel Turbón Estimation of the skeletal age at death............................................................................................. 133 Giampaolo Piga, Assumpció Malgosa & Stefano Enzo A multi-technique approach by XRD, FT-IR and SAXS for the analysis of burned archaeological bones.......................................................................................................................... 146 Tiina Väre, Juho-Antti Junno, Markku Niskanen & Sirpa Niinimäki Osteoarthritis of knee in relation to body weight in the Västerbjers, La Torrecilla, Nunnan block and Helsinki skeletal collections............................................................................ 158 Kerstin Lidén, Veronica Lindholm & Gunilla Eriksson Breastfeeding patterns and diet in ive 17th-century children from Sund, Åland Islands....... 166 Jan Storå, Jessica Hillborg, Joseina Kennebjörk, Robin Lindblad, Johan Lindeberg, Jennie Mosseby & Rudolf Gustavsson Late Iron Age subsistence in the Åland Islands in light of osteoarchaeology............................. 175 Anna-Kaisa Salmi Kuusi peuraa Nitsijärven seidalta – Elämäntarinallinen lähestymistapa seidalle uhrattuihin eläimiin........................................................................................................................... 190 Elena Garcia-Guixé, Joaquim Baxarias, Jesus Herrerin, Valèrie Fontaine & Rosa Dinarès Working with Egyptian mummies: An international project in Luxor....................................... 199 Ulla Rajala GIS and population estimates in pre-Roman central Italy............................................................ 207 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa........................................ 221 Janne Ikäheimo & Irmeli Pääkkönen Kukkupuhetta ja unelmahöttöä........................................................................................................237 Jari Okkonen Vierailuja ”hiljaisen maailman” kulttuuriperintökohteissa...........................................................245 Sanna Lipkin & Antti Kuusisto Oma maa mustikka, muu maa mansikka – Ajatuksia nationalismista ja arkeologian popularisoinnista................................................................................................................................250 4 Mirette Modarress Notes on Persia: Accounts of two Northern explorers of Orient in 18th and 19th centuries...............................................................................................................................................258 Andre Costopoulos he strange disappearance of Earnest Hooton............................................................................... 269 Tiina Äikäs He elävät keskuudessamme – Suoruumiit ja muumiot suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.........................................................................................................................278 5 Tabula gratulatoria Sirpa Aalto, Oulu Jouni Aspi, Oulu Joaquim Baxarias, Barcelona Christian Carpelan, Helsinki André Costopoulos, Montreal Rosa Dinarès, Barcelona Stefano Enzo, Barcelona Gunilla Eriksson, Stockholm Valérie Fontáine, Barcelona Patrik Franzen, Oulu Olavi K. Fält, Oulu Elena Garcia-Guixé, Barcelona Rudolf Gustavsson, Mariehamn Heini Hakosalo & Esa Kantola, Oulu Matti Heino, Oulu Jari Heinonen, Oulu Jesús Herrerín, Madrid Vesa-Pekka Herva, Helsinki Jessica Hillborg, Stockholm Janne Ikäheimo, Oulu Seija Jalagin & Seppo Selkälä, Oulu Eero & Maila Jarva, Oulu Juho-Antti Junno, Oulu Titta Kallio-Seppä, Oulu Joseina Kennebjörk, Stockholm Pentti Koivunen, Oulu Kulttuuriantropologian oppiaine, Oulun yliopisto, Oulu Tiina Kuokkanen, Oulu Jari-Matti Kuusela & Siiri Tolonen, Oulu Antti Kuusisto, Tampere Antti Lahelma, Helsinki Timo Lauttamus, Oulu Sirpa Leskinen, Vantaa Kerstin Lidén, Stockholm Robin Lindblad, Stockholm Johan Lindeberg, Stockholm Veronica Lindholm, Stockholm Sanna Lipkin, Oulu Minna & Kenneth Lönnqvist, Porvoo 6 Assumpcio Malgosa, Barcelona Kristiina Mannermaa & Antti Halkka, Helsinki Anneli Meriläinen-Hyvärinen, Oulu Mirette Modarress, Oulu Jennie Mosseby, Stockholm Markku Mäkivuoti, Kempele Sirpa Niinimäki, Oulu Markku Niskanen, Oulu Kerkko Nordqvist, Helsinki Risto Nurmi & Annemari Tranberg, Oulu Jari Okkonen, Oulu Oulun yliopisto, Oulu Kirsti Paavola, Oulu Petro Pesonen, Vantaa Giampaolo Piga, Barcelona Irmeli Pääkkönen, Oulu Ulla Rajala, Leicester/Cambridge Carme Rissech, Barcelona Aki Rossi, Teuva Anna-Kaisa Salmi, Oulu Kati Salo, Helsinki Mika Sarkkinen, Oulu Jan Storå, Stockholm Mervi Suhonen & Mika Lavento, Helsinki Tapani Tuovinen, Turku Daniel Turbon, Barcelona Pirjo Uino, Helsinki Jouko Vahtola, Oulu Samuel Vaneeckhout, Oulu Tiina ja Juha Varrela, Turku Rosa Vilkama, Oulu Heikki S. Vuorinen, Helsinki Tiina Väre, Oulu Jouni Väänänen, Oulu Timo Ylimaunu, Oulu Ezra Zubrow, Bufalo Tiina Äikäs, Oulu Esipuhe Stones, bones and thoughts - suomeksi vapaasti käännettynä esineitä, ihmisiä ja ajatuksia stenar, ben och tankar på svenska. Kirjan nimi kertoo Miltonin monipuolisista intresseistä, jotka mielestämme tulevat hyvin edustetuiksi myös kirjan sisällössä. Kirja juhlistaa Miltonin akateemista vaikutusta sekä kansallisessa että kansainvälisessä mittakaavassa: aiheita on lähialueiden arkeologisista kohteista aina Egyptin muumioihin saakka. Tällä kirjalla Miltonin lähimmät ystävät ja työtoverit sekä Oulun yliopistosta että kauempaa tahtovat kunnioittaa Miltonin vaikutusta suomalaisen arkeologian kenttään opettajana ja tiedemiehenä. Tullessaan arkeologian oppiaineen professoriksi vuonna 1994, ensin väliaikaisena ja sittemmin vakinaisena, kun sai pääainestatuksen Oulun yliopistossa vuonna 2000, Milton toi suomalaiseen arkeologiaan kansainvälisen tuulahduksen, jonka satoa Oulussa on korjattu nyt jo useamman vuoden ajan. Hänen tutkimusintressiensä laajuus takasi sen, ettei Oulun oppiaine urautunut, vaan on saavuttanut menestystä varsin monella arkeologisen tutkimuksen taholla esihistoriallisten yhteisöjen rekonstruktioista historiallisen arkeologian kautta osteologiaan, joista erityisesti jälkimmäinen on ollut lähellä Miltonin sydäntä 2000-luvulle tultaessa. Miltonin akateeminen ensirakkaus lienee biologinen antropologia, jonka ensimmäisiä opettajia hän Suomessa oli. Ihmisen tutkimuksessa harvinaisempaa tutkimussuuntaa edustaa Jettbölen kivikautisten ihmisluiden käsittelymerkkien tulkinta rituaaliseksi ihmissyönniksi. Ja kuinka jokaisen arkeologin sisällä oleva Indiana Jones voisi olla ihastumatta Miltonin tutkimuksiin muumioiden parissa? Laaja-alainen tutkimuksellinen näkökulma tulee esille siinäkin, että tutkimuksen kohteina ovat olleet sekä Pohjois-Pohjanmaan kirkkohautojen että Egyptin muumiot. Milton oli omaksunut pohjoisamerikkalaisen uuden arkeologian eetoksen, jossa keskeistä oli aineiston ja menetelmien korostaminen ja positiivinen näkökulma uuden tiedon tuottamisen mahdollisuuksiin. Toisaalta hän näytti suhtautuvan avoimesti myös prosessualismiin kohdistuneeseen kritiikiin. Tämä tieteenalan kansainvälisillä kentillä käyty teoreettinen miekkailu oli vielä 1990-luvun alussa Suomessa pienen joukon seurannassa, ja Oulun perspektiivissä arkeologian teorian harrastus oli niukkaa. Miltonin aloittaessa oppiaineen johdossa tutkimuksen liittyi paikallista erityisyyttä korostavaan asenteeseen luonteva kansainvälisyys ja innostus. Tähän toimintaan liittyivät kansainväliset kontaktit, vierailut ja yhteistutkimukset. Miltonin mukana Ouluun tuli myös GIS-paikkatietojärjestelmien käyttäminen arkeologiassa. Tuohon Piirros: Mia Holappa 7 aikaan oli tyypillistä pohtia eri valmistajien kehittämien sovellusten ja aineistotyyppien paremmuutta. Maailman sähköpostilistoilla käytiin loputtomia väittelyitä siitä, onko rasteri parempi kuin vektori. Paljolti Miltonin vaikutuksesta tietokonesovellukset nähtiin pelkkinä työkaluina ja ote oli kysymyspainotteinen. Muutaman vuoden sisällä numeerisista korkeusmalleista tehtiin muinaismaisemia, 3D-mallinnuksia ja animaatioita, joita jaettiin verkossa. Miltonin mukanaan tuomat uudet tuulet eivät jääneet vain akateemiseen ajatusten maailmaan vaan vaikuttivat myös Oulun arkeologien ruokakulttuuriin. Nykyisin guacamolea saa jopa jokapojan tuotemerkkinä eli Pirkkanakin, mutta vielä 1990-luvulla ei monikaan ollut tutustunut guacamoleen. Tällöin monien arkeologien ensikontakti kyseiseen herkkuun tapahtui arkeologian laboratorion pikkujouluissa, joissa tarjoiltiin Miltonin valmistamaa, kyseenalaisen näköistä ruskeaa dippiä. Maistamaan uskaltautuneet olivat positiivisesti yllättyneitä ja yhtä elämystä rikkaampia, kiitos Miltonin. Miltonin juhlakirjalle ei muodostunut yhtä yksittäistä teemaa, sillä se ei olisi sopinut juhlinnan kohteena olevan henkilön luonteeseen tai akateemiseen repertoaariin. Milton on kyltymättömän kiinnostunut jokseenkin kaikesta, mitä tutkijanluonteeseen tulee, ja tätä edustanevat kirjan artikkelit, joita ovat kirjoittaneet Miltonin oppilaat, kollegat ja ystävät. Artikkelit kuvaavat laajalti sitä tosiasiaa, että Miltonin kiinnostuksen kohteilla ei tunnu olevan rajoja. Katsomme tällaisen akateemisen guacamolen sopivan eläköityvälle professorillemme varsin hyvin. Piirros: Mia Holappa Toimituskunta: Sirpa Niinimäki, Anna-Kaisa Salmi, Jari-Matti Kuusela & Jari Okkonen 8 Preface Stones, bones and thoughts - even the title tells about Milton’s versatile scientiic interests, which we believe are well represented in the contents of this book. his book celebrates Milton’s academic inluence home and afar: topics range from domestic archaeology to Egypt and mummies. Via this book Milton’s closest friends and colleagues, both from the University of Oulu and elsewhere, wish to pay homage to the impact Milton’s career as a scientist has had in the ield of Finnish archaeology. When he assumed the mantle of a professor of archaeology in Oulu, irst as temporary and later as tenured when archaeology received the status of a permanent subject in the late 1990s, Milton brought an international perspective into Finnish archaeological discussion the beneits of which have been reaped in Oulu ever since. Milton’s broad ield of interests has guaranteed that the research subjects in Oulu have not been narrow and restrictive, but instead has attained success in many ields including social reconstruction of prehistoric societies, historical archaeology and osteology of which especially the latter has been close to Milton’s heart in the 2000s. Milton brought biological anthropology as a sub-discipline to Finnish archaeology, and it was also Milton’s academic irst love. On the subject of bones in his research we come to the interpretation of cannibalism from the cut marks in the human bones from Jettböle Stone Age site. Of course, the archaeologists inner Indiana Jones just loves any studies made on mummies! Milton interest in mummies has ranged from naturally mummiied humans in Osthrobothnia to the spectrum of diferent mummiication practices in the Egyptian mummies. Milton had fully acquired the ethos of North American New Archaeology, in which the pivotal themes were both understanding of methods and emphasising the data, but also positive attitude towards the possibilities to achieve new relevant information in archaeology. On the other hand, he has been open-minded and communicative towards postprocessualism and its critique. All that theoretical fencing of the mind in the international ields of archaeology felt rather distant from Oulu’s perspective in the 1990s, but soon the theoretical discussions spread to our northern shores and were practiced in a tolerant academic atmosphere. At the time Drawing: Mia Holappa 9 Milton started in his post as professor, the existent understanding of local archaeology, culture and operational environment was linked with the easy internationalism and enthusiasm. As a consequence of this attitude, students had plenty of chances to meet various visiting researchers and professors in the diferent ields of archaeology. It was Milton who brought the use of GIS to Oulu. In the 1990s, the discussion concerning GIS and archaeology was concentrated on the topics of data types and other technical details. Because of Milton, GIS and also the other applications were seen merely as tools to gain relevant archaeological information rather than interesting technical media with the value itself. he questions and the data played an important role, not the tools. Not only did Milton renew our academic perspectives, but he also introduced our palates with new cuisine. Nowadays one can get guacamole even in generic brands, but in the 1990s not many Finns had ever had a taste. Students of archaeology were introduced to the suspicious-looking stuf which was Milton’s homemade guacamole. hose who ventured a taste were in for a treat, all thanks to Milton. he book at hand is not centered on any single theme, as this would not have been appropriate considering the man whose academic career it is celebrating. Milton is voraciously interested in just about everything, and we feel that the articles of this book, authored by Milton’s students, colleagues and friends, represent and underline this aspect of Milton’s personality well and with respect. It is the sincere belief of the editors that what lies in the pages to follow is an academic guacamole well suited to our professor, Milton Nùñez, who has now reached the eminent position of an emeritus. Editors: Sirpa Niinimäki, Anna-Kaisa Salmi, Jari-Matti Kuusela & Jari Okkonen 10 Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland Paleoecology and ecology of Yli-Ii Finland: Present, past, and future environments Ezra B.W. Zubrow Department of Anthropology, University at Buffalo & Toronto (SO), USA/Canada he area of concern for this chapter is the Ii river valley near Yli-Ii Finland. More exactly it is the area around 65.21.07.13 N and 25.56.01.69 E. It is across the river from the Kierikki Stone Age Centre, a museum and reproduction of a Stone Age Northern Finnish village. In Finnish, the museum is called Kierikkikeskus and given the lack of formal addresses in the northern hinterland its address is a good landmark, Pahkalantie 447A 91200 Yli-Ii. It is about 28 km due East of the coast and 175 km West of the Russian Border. It is approximately 40 km as the crow lies from Oulu but the 52 km by road takes an hour’s car drive North and East of Oulu. Figure 1 shows the location of the ICAP research area (push pin) in relation to Scandinavia and the inset in the lower right hand quadrant shows a more detailed, larger scale representation of the area. Today the area consists of a diverse forest and grazed ields. It is a rather typical northern forest area. It is classiied as ”taiga” and in some areas it is intermittent taiga with grazed ields. As one moves North, it rapidly merges with the Scandinavian tundra as well as numerous bogs and lakes. Figure 1. he Boreas ICAP Research Area (inset close up of the Yli-Ii area). 11 Ezra Zubrow here are more than 400 species of plants1and more than 275 species of birds.2 here are 1 his includes such plants as Alder, Alpine Bistort, Alsike Clover, Annual Meadowgrass, Turnip, Horsetail, Small-lowered Wintercress, Wild Mint, Bearberry, Bent Grass, Blackcurrant, Blueberry, Bluegrass, Bog Whortleberry, Buckthorn, Buckwheat, Bullrush, Campion, Carnation, Cattail, Charles Sailor, Chive, Common Bladderwort, Sudetan Wood Rush, Cocksfoot, Coltsfoot, Cornlower, Couch Grass, Cow Parsley, Cowbane, Cowberry, Cranberry, Creeping Cumin, Curled Dock, Daisy, Dandelions, Dog Wheat, Down, East Hogweed, Eye of the North Grass, Fescue, Fireweed, Wavy Hair-grass, Forest Rose, Forest Star, Mare’s Tail, Foxtail, Geranium Foot, Goat Pipe, Goldenrod, Goose Willow, Grey Alder, Harebell, Hearts Duo, Heath Spotted Orchid, Heather, Herb Salt, Himalayan Yellow Iris, Iron Nettle, Isoaho Pansy, Jarvis, Juniper, Arctic Sweet Coltsfoot, Kannus Yellow Grass, Karelia Grey Alder, Ryegrass Sedge, Dwarf Marsh Violet, Long Beech Fern, Water Horsetail, Lambsquarters, Broad-leaved Willowherb, Lily-of-the-valley, Little Bag, Little Water Star, Loosestrife, Wormwood, Mackenzie’s Sedge, Marsh Marigold, Marsh Tea, Marsh Trefoil, Sheathed Cottonsedge, Mary West of July, Meadowgrass, Meadowsweet, Milfoil, Narrow Leaf Willow, North Crowberry, North Willow, Orchid, Pale Grass Bream, Pine, Plantain, Pocket Spring Grass, Purple Loosestrife, Raspberry, Hare’s-eye, Red Clover, Red Top, Reed Canary Grass, Flatleaf Bladderworth, Rosling, Rough, Rowan, Salt Peploides, Sands Willow, Silvery Sedge, Little Green Sedge, Blister Sedge, Sotleaf Sedge, Round Sedge, Mud Sedge, Star Sedge, Shepherd’s Purse, Silver Birch, Slender Villa, Lesser Saltmarsh Sedge, Sorrel, South Crowberry, Heath Wood Rush, Hairy Wood Rush, May Lily, Strawberry, Stripe, Bittercress, Tea-leaved Willow, Madwort, Velvet Bent, Vetch, Water Whorlgrass, Water Sedge, White Clover, Wild Angelica, Wild Radish, Willow Ash, Almond Willow, Woad, Herb Paris, Wood Horsetail, Yellow Mustard. 2 here are considerable number of birds that may be seen in the area. hey include Accentor, Longtailed Duck, Arctic Tern, Arctic Warbler, Avocet, Barn Swallow, Barnacle, Barred Owl, Barred Warbler, Bar-tailed Godwit, Bean Goose, Bee-eater , Bittern, Black Bird, Black grouse, Black Guillemot, Black Redstart, Black Stork, Black Tern, Blackbird, Blackcap, Black-headed Gull, Black-necked Grebe, Blacktailed Godwit, Black-winged Pratincole, Blue Jay, Bluethroat, Brambling, Brent, Broad-billed Sandpiper, Bullinch, Bunting, Buzzard, Capercaillie, Caspian Tern, Chifchaf, Black-legged Kittiwake, Coal Tit, Collared Dove, Coot, Cormorant, Cormorants, Crake, Crane, Crested Tit, Crossbill, Crow,Cuckoo, Curlew, Darts, Dip Ingar,Dipper, Diver, Dunlin, Dunnock, East Warbler, Eider, Eurasian Dotterel, Eurasian Reed Warbler, Boreal Owl, Feral Pigeon, Fieldfare, Finch, Common Tern, Flycatcher, Gadwall, Garganey, Glaucous Gull, Goldcrest, Golden Eagle, Golden Plover, Goldeneye, Goldinch, Goosander, Goshawk, Great Crested Grebe, Great Grey Owl, Great Grey Shrike, Great Snipe, Great Spotted Woodpecker, Greater Scaup, Greater Spotted Eagle, Green Sandpiper, Greeninch, Greenshank, Green-winged Teal, Grey-headed Woodpecker, Greylag Goose, Grouse, Guillemot, Gyrfalcon, Harrier, Hawinch, Hawkmoth, Hawks, Herne’s Warbler, Heron, Herring Gull, Pallas’s Warbler, Hobby, Hoopoe, Ivory Gull, Jack Snipe, Jackdaw, Jay, Eurasian Wryneck, Woodlark, Eurasian Spoonbill, Kentish Plover, Kestrel, Lesser White-fronted Goose, Kingisher, Kite, Northern Wheater, Curlew Sandpiper, King Eider, Marsh Sandpiper, Northern Shoveler, Siberian Tit, Lapland Bunting, Lapwing, Linnet, Little Bunting, Little Egret, Little Feeding, Little Grebe, Little Gull, Little Lark, Little Ringed Plover, Little Stint, Long-eared Owl, Long-tailed Tit, Loon, Magpie, Mallard, Eurasian Oystercatcher, Marsh Harrier, Marsh Warbler, Martin, Meadow, Merlin, Mew, Moorhen, Mute Swan, Nightingale, Northern Harrier, Northern Pintail, Nuthatch, Oriole, Ortolan Bunting, Osprey, Oystercatcher, Paciic Golden Plover, Pallid Harrier, Pectoral Sandpiper, Partridge, Peregrine, Pheasant, Pied Wheatear, Rough-legged Buzzard, Pine Grosbeak, Pink-footed Goose, Pochard, Pomarine Skua, Pratincole, Hazel Grouse, Quail, Red Phalarope, Red-breasted Flycatcher, Red-breasted Merganser, Red-footed Falcon, Red-necked Grebe, Red-necked Phalarope, Redpoll, Redshank, Redstart, Red-throated Diver, Red-throated Pipit, Redwing, Reed Bunting, Richard’s Pipit, Robin, Rock Pipit, Rook, Roseinch, Rosy Starling, Ruddy Duck, Ruf, Ruddy Shelduck, Rustic Bunting, Sabine’s Gull, Sand Martin, Sand Runner, Sandpiper, 12 Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland some thirty or so ish species along the coast and in the river3. here are approximately 60 species of mammals of which the European Mink, the Eurasian Otter, the Garden Dormouse, the Barbastelle Bat, and the Wolverine are under threat. Among the sea mammals the White Whale and the Harbor Porpoise are threatened. In the northern forests of Finland you can ind animals such as the Brown Bear (the national symbol of Finland), wolf, elk and lynx. Reindeer served as domesticated animals for the Sami and northern populations for millennia. hus, almost all reindeer have been domesticated to some degree.4 he present climate ranges from an average temperature -10 C° in January and February, reaching 0 C° in April and May, and then climbs to 15 C° in July before dropping back to 0 C° in October and November. he environment also is seriously impacted by the large amount of sunlight during the summer months and the diminishing quantity during the winter. Although the winters are dark, the substantial snow provides relected light. In order to understand the paleoecology of this area, one needs to situate Yli-Ii into its geographic and temporal perspective. First, we will examine the broader geographic perspective and Scandinavian context. hen, we shall assess the temporal changes both in geography and ecology. his article is a vortex circling in ever more tightening circles both geographically and temporally until one reaches the focus –the mid Holocene in the Yli-Ii valley. he forest is the dominant focus. Most of Norway, Sweden and Finland’s environments are controlled by forest. hree species dominate – pine (Pinus), birch (Betula) and spruce (Picea). Over 75% of Finland’s land area is covered by forest and woodlands (Smith, Knorr et al. 2008). A standard measure of the dynamics of forest change is to examine the net primary productivity (NPP). One determines the amount of plant growth by measuring how much Sandwich Tern, Sea Gull, Ring Ouzel, Short-eared Owl, Short-toed Lark, Shrike, Blue Tit, Siskin, Skua, Skylark, Slavonian Grebe, Smew, Snipe, Snow Bunting, Snow Goose, Snowy Owl, Song hrush, Sparrow, Eurasian Pygmy Owl, Spinner, Spotted Crake, Spotted Flycatcher, Spotted Nutcracker, Starling, Stock Pigeon, Stonechat, Swallows, Swit, Taiga Warbler, Tawny Owl, Teal, Temminck’s Stint, Terek Sandpiper, Eurasian Wren, Tree Pipit, Tree Sparrow, Treecreeper, Tuted Duck, Tulle, Tundra Swan, Grey Plover, Long-tailed Skua, Turnstone, Turtledove, Twite, Two-barred Crossbill, Velvet Scoter, Bearded Reedling, Wagtail, Waxwing, Whimbrel, Whinchat, White-backed Woodpecker, White-fronted Goose, Whitetailed Eagle, Whitethroat, White-throated hrush, White-winged Tern, Whooper, Widgeon, Willow Grouse, Willow Tit, Willow Warbler, Wood Sandpiper, Wood Warbler, Woodcock, Woodpecker, Wren, Yellow Wagtail, Yellow-breasted Bunting. 3 Baltic herring, Bullhead, Burbot, Sandeel, Cod, Dace, Eel, Father Lasher, Flounder, Fourhorn Sculpin, Grayling, Ide, Whiteish, Eurasian Rufe, Lake Trout, Lumpsucker, Perch, Pike, Pike-perch, River Lamprey, Roach, Salmon, Sand Stubb, Sea Trout, Siberian Bullhead, Smelt, Sprat,Ten-tine, hreespined Stickleback,Vendace. 4 Among the other species are: Pine Marten, Red Fox, Stoat, Moose, Mountain Hare, Common Shrew, Graves Shrew, Masked Shrew, Lesser Shrew, Pygmy Shrew, Water Shrew, Mole ,Garden Dormouse, Wood Lemming, Norwegian Lemming, Bank Vole, Northern Red-backed Vole, Grey-sided Vole, Water Vole, Field Vole, Common Vole, Root Vole, Harvest Mouse, Yellow-necked Mouse, Striped Mouse, and Siberian Flying Squirrel. 13 Ezra Zubrow carbon is absorbed and stored by the trees. It is represented in grams carbon per square meter per year. Lumbering, nearby agricultural and urban change, as well as climate change impacts NPP values5. Since the 1990s there have been eicient estimates of national or multi-national NPP. he Nordic forests have NPPs of about 0.16 to 0.23 Gt C annually, which amounts to around 6–9% of estimated NPP for boreal forests and 0.3–0.4% of terrestrial NPP globally (Saugier et al. 2001). Not surprisingly, the Nordic forests are of relatively minor signiicance for the global carbon cycle as a whole, primarily because of their limited areal extent. However, Nordic forests are among the more sensitive forests with respect to climate change (Gower 2001). Even more importantly recent climate change has caused changes in the carbon balance through the forests (Nemani et al. 2003). One of the critical factors for forest environments is ire. Today, humans cause the majority of forest ires. However, there is considerable evidence that climate and its changes both played and play an important role. New research based upon large scale remote sensing of ire scars shows there are relationships among climatic conditions (particularly precipitation), net primary productivity and overall biomass burnt (Smith et al. 2005; Lehsten et al. 2009). hey ind that the driver is the change in available litter. It has a unimodal response to annual precipitation although other factors may need to be taken into account. Whether their work is generalizable to the Nordic countries needs to be seen. Recent pollen studies demonstrate modern production correlates with climate change. Seppä and his colleagues (Seppä et al. 2004) examined pollen samples from 137 localities of small to medium size lakes distributed from Southern Estonia to Northern Finland. hey correlated pollen production samples with climatic variables across 102 taxa. heir analysis showed that there was a strong relationship between annual temperature (Tann) with modern climate and modern climate change. In particular their correlations for Picea and Pinus with Tann indicate that both are good general proxies but that smallscale variation is poorly controlled. his work is extended by other more speciic studies in the nearby area. Korhola et al. (2002) have used multiproxies to examine climate impacts on Lake Sannajärvi. It is about 485 km further North than Yli-Ii. hey compared various biological and sedimentological proxies with the 200-year long climate record using simultaneously changing diatom, Cladocera and Chrysophyte assemblages along with the increased rates of organic matter accumulation and pigment concentrations. hey conclude that the lake has changed dramatically from the beginning of the twentieth century. It is not changed as a result of pollution. Rather, lake productivity has increased signiicantly. his correlates with the rise in modern mean annual and summer temperatures. Although some of the above studies have tended to discount local variation on statistical grounds, one of the few studies to actually test local variation inds that pollen is a good local indicator of summer temperature and that the impact of windblown pollen is 5 14 Another function of NPP is to evaluate how successful a society is in reaching its greenhouse gas reduction objective. Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland minimal in Northern Finland. Autio and Hicks (2004) did a set of studies at Aakenustunturi about 290 km North of Oulu. hey placed four sites on an altitudinal transect to determine the relationship between pollen production and pollen deposition based on grains per cm per year on the one hand, and climate on the other. Ater standardising for lowering time, winds, wind direction, etc. they found for areas within the forest and at the forest line that the pollen deposition is from plants growing locally. he importance of windblown pollen from further south is insigniicant. In other words, the location of pollen deposition is the location of pollen production. Furthermore, they found that simple linear correlations were adequate between one month and even two-week mean temperatures. (he relationship is simpler than Seppä’s correlations that are polynomial). Pinus from peat and/or lake sediments are found to be a potential climate proxy and is most relective of July temperatures. Finally, they demonstrate that temperature is predictive of the following years pollen quantities. It would be tempting to suggest that given the above, the converse also would hold – namely that pollen production would be predictive of temperature. However, it does not hold logically. ”If a then b” does not necessarily imply ”if b then a”. Furthermore, the relationship between vegetation changes causing climate change probably is more complex and indirect than the relationship between climate changes causing vegetation change. he amount of carbon load determined by vegetation, the amount of ash determined by forest ires, the changing amounts of transpiration are known to inluence climate but not simply. Turning to the past, to understand Northern Finnish paleoecology, one realises that the past, even the more recent past, is heavily inluenced by the last glaciation. he ice sheets not only inluenced climate but topography. he isostatic uplit changes of Northern Finland were considerably greater than the eustatic addition of water from ice sheet melting (Núñez 1997; 1999; 2004). hus, the old sea levels allow one to date sites on the ancient seashores. he ancient seashores are the present contours. One may survey a particular contour and know the age limits of a site on the contour i.e. 55 m is equal to 6000 BP. Higher contours are older for they have been out of the sea for a longer period while lower contours are younger. he author was part of Cambridge group which studied the stage 3 stadial (van Andel 2002). Studies by Kjellström and his colleagues (Kjellström et al. 2010) ind the more recent climate models and proxy-based sea-surface temperature reconstructions are in broad agreement during the Greenland Stadial 12. 6 he results show that at 44 000 years ago the world was signiicantly colder. he global annual mean surface temperatures were ive C° colder than today’s, 14.3 C°. Although colder than contemporary temperatures, it is still signiicantly warmer than temperatures derived for Last Glacial Maximum (LGM). Indeed, there were large ice-free regions even as far north as central Finland but probably not as far North as Oulu. However, even in central Finland there would be permafrost. 6 he study used (i) a fully coupled atmosphere–ocean global climate model (AOGCM), and (ii) a regional atmospheric climate model (RCM) to dynamically downscale results, (iii) an oline vegetation model driven by climate, (iv) vegetation was simulated of-line by a dynamic vegetation model forced by the climate , (iv) orbital forcing, (v) land–sea distribution, (vi) ice-sheet coniguration, and (vii) atmospheric greenhouse gas concentrations representative for 44 ka BP. 15 Ezra Zubrow At the time period in question, Miller and his colleagues have been studying vegetation changes and the factors that control these changes (Miller et al. 2008). In particular, they are concerned with climate and biotic controls when the record is as free as possible of anthropogenic issues. Examining two sites in Sweden and two in Finland as well as simulating the generalised dynamic model, they found that the observed distribution in the North of temperate trees and the limits of Pinus and Alnus are the result of millennial variations in the summer and winter temperatures. Furthermore, the usual time lag phenomena that occur with the slow spreading of trees are not necessary for most species (Picea was unable to be studied). Positive controlling factors were competition, natural disturbance, and the sizes of inter-annual variability while neither ire nor drought were major determinants. hey also were able to reconstruct millennial Holocene temperature, precipitation graphs and reconstruct the changing vegetation by species. Antonsson and his colleagues (Antonsson et al. 2008) generally reairm Miller’s work. hey suggest an “Indian summer efect” in the Mid Holocene. his group has been examining climate with anticyclonic and non-cyclonic conditions. hey suggest that the annual, and in particular, the summer temperatures reach their maximum ater 8000 years cal BP. Probably the warmest, and, even more importantly, driest period was 7000 to 5000 cal BP, when lake levels dropped considerably. heir explanation is that the mid-Holocene dry period was created by a changing atmospheric circulation pattern. he change is a midHolocene dominance of summer-time anticyclonic circulation in comparison to the prior and post-cyclonic patterns. As one expected, there is an interactive impact of these climatic changes, on the vegetation and on the emissions that the vegetation creates and absorbs. hus, Schurgers and his colleagues (Schurgers et al. 2009) have been examining evidence and simulating the emissions of biogenic volatile organic compounds (BVOC) such as isoprene and monoterpenes that inluence the level of ozone in the atmosphere7. Since the popularisation of the “ozone hole”, everyone knows the level of ozone impacts the earth’s radiation balance. Analysing BVOC since the LGM with a dynamic vegetation model across Europe reproduces tree species distribution driven by changes in climate, vegetation, and carbon dioxide concentrations. One of the important intermediary variables is the LAI or leaf area index. It determines the size and scale of the canopy. It seems that they overestimate the ice in Finland. In terms of emissions, the results for isoprenes and monoterpenes were a European wide, relatively uniform gradual increase. However, regional changes in emissions are determined almost solely by specie distribution. In short, the increase in isoprenes and monoterpenes since the LGM had a reducing impact on oxidising compounds and an increasing impact on lifetimes of the greenhouse gases. Seppä and his colleagues (Seppä et al. 2009) have been studying invasion of the Norwegian spruce into Finland and the rise of the boreal ecosystem in Fennoscandia. 7 16 his is a subject dear to the author’s heart since as a high school student, one of his aterschool and summer jobs was the mapping of Ozone as part of Professor Julie London’s projects at the University of Colorado (London & Oltmans 1973; London & Park 1973). Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland Given the article’s name, “Invasion of Norway spruce (Picea abies) and the rise of the boreal ecosystem in Fennoscandia”, one might expect that the invasion of Picea abies would have taken place from the West. However, that is far from the truth. Seppä et al. show that it has moved from east. hey analysed ive sites along a 700 km transect and found that spruce marched slowly through Eurasia and westward into Northern Europe. It seems to have reached Eastern Finland at about 6500 cal BP, eastern central Sweden about 2700 cal BP and Southern Norway 1000 cal BP. It provides a window on the competition. At each site it invaded a dense stand of Pinus, Betula, and Alnus that was mixed with Tilia cordata and Corylus avellana. here was no resistance and the population grew very fast. Given the potential variation in amounts and the species of each site, the variable population growth rates were probably not caused by compositional diferences but by other local edaphic factors. It probably was not climate induced because T. cordata was very invasion resistant. Rather, it resulted from competitive replacement due to overlapping ecological niches with a stronger competitor. he rise was not only caused by population growth but by active suppression of the other species. Turning from the plant kingdom to the animal kingdom, there have been numerous studies using animal proxies for climate variables. In addition, there are abundant studies of the variable use of animals by human populations as the climate changes. Many of the readers who have worked in the Arctic will be familiar with some of the following species – Ceratopogonidae, Chironomidae, and Deuterophlebiidae. hey are the biting midges, sometimes called no-see-ums or punkies; the non-biting midges (sometimes called the mule heads of the Great Lakes regions) and mountain midges. It will not surprise you that midges responded to both major and minor changes in climate during the last 15 000 years. In particular they react to such oscillations as the Aegelsee, Gerzensee, and the Younger Dryas of the late Glacial as well as the thermal optimum, the “little ice age” and the warming and cooling events (8200 and 2000 cal BP) of the Holocene. Brooks and Birk (2001) sampled 109 lakes in Norway and Svalbard to create a midge climate proxy. Chironomids appear to be a good proxy for mean July air temperature. A Chironomid-mean July air temperature inference model, based on a modern calibration set of lakes in Norway and Svalbard, was developed. he root mean squared error of prediction is .901. his is better than similar Chironomids models for Canada, Switzerland and Finland. It is generally agreed the predictive capacity is in the earlier part of the sequence i.e. it is a better proxy for the Late Glacial than for the mid Holocene. here are some paleoecologists who like Cladocera. hese water leas actually are small free swimming crustaceans that swim with their back up. Sensitive to water purity, they have been used to test the toxicity of water. Diatoms, on the other hand, are a type of algae that date back as far as the Jurassic. hey frequently are used to monitor environmental conditions. Sarmaja-Korjonen and Alhonen (1999) examine lake level luctuations during the Holocene at Iso Lehmälampi that is considerably South of the Yli-Ii area. hey studied two cores- one with moss levels and one without. hey used the non-moss core to infer lake levels with the ratio of the planktonic/ littoral Cladocera. Lake levels were high at 9000 BP, fell at 8000 BP, continued to fall at 7000 BP when the moss levels were laid down, rose at 6000 BP and lowered again at 4000 BP. he ratio of the Cladocera to the diatoms showed 17 Ezra Zubrow large diferences between the moss levels and non-moss levels. his indicates a diferent sedimentary facies during the moss deposits, which relects in turn lateral changes in the environment. Finally, one notes that the occurrence of moss levels in one’s cores, may be worrying. he facieses shit may result in inaccurate reconstructions of lake levels. he Harbor Porpoise (Phocoena phocoena) also has been a climate proxy around the Baltic (Sommer et al. 2008). At the Figure 2. Finnish Pollen Sites. end of the Wurm, the Baltic was a large lake – the Anchylus lake. It resulted from the glacio-isostatic land uplit as Weichselian ice melted in central Sweden and Finland. It cut of the brackish predecessor of the lake from the sea. he water level rose as fast ive to ten m within a century and covered large areas of what was to become the Baltic Basin. On the shores from 8400 BC to approximately 8000 BC, the preboreal period, the forests of Pinus and Betula dominated. On the more sandy soils pine conquered while birch was found on the more fertile moraine sites. In the South, there also was a rapid increase of Alnus8. When the sea broke through the barrier creating the Baltic during the early Littorina stage, harbor porpoises entered the Baltic. As the salinity changed and other marine species tolerant of brackish conditions colonised the Baltic harbor porpoises lourished. But ater 4000 cal BP there has been a large reduction in numbers. his was a result of a reduced inlux of seawater from the North Sea and Atlantic and an increasing amount of freshwater from the land drainages. Reindeer (Rangifer tarandus) always were an important part of the Northern Finnish exploitable environment. Originally they were hunted and later became domesticates for the Sami and other cultures of the north. here are two major subgroups – they are the woodland (forest) reindeer and the tundra (mountain) reindeer. Today, they are widespread throughout the Holarctic-from Svalbard through the Nordic Countries, Siberia, Checotah, Alaska, and Canada9. Some species are more closely related to the European and North American deer than others. here are still a few wild Finnish forest reindeer in Northern Karelia near Yli-Ii. Rankama and Ukkonen (2001) have studied the early history of wild reindeer in Finland. Relying on reindeer remains found in dated archaeological sites, they ind that the mountain reindeer (Rangifer tarandus tarandus L.) are as early as 9000 BP and the forest reindeer (Rangifer tarandus fennicus Lönnb.) are found as early as 7000 BP. he invasion patterns are the converse of each other. he mountain reindeer came into Finland 8 9 18 he development of this habitat corresponded to a widespread Maglemosian cultures into the area. In Greenland there is an extinct species descended from the European mountain reindeer. Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland Figure 3. Finnish Sites with pollen Betula, Picea, and Pinus data. from the west coast of Norway moving across the provinces of Finnmark, Murmansk, Norrsbottens Län, to Lappi, Oulu, and Karelia. While the forest reindeer came directly from the east and the glacial refugia of Siberia. he author has done a series of analyses to determine the palaeoecology of the area. In order to do so, he has reexamined and did a series of statistical analyses on pollen data from the Nordic countries and nearby Karelian Russia. Figure 2 shows the location of Finnish sites. here is a considerable body of pollen data available10. Some general data is revealing. he mean elevation of the sites is 151.26 m and range from 16 m to 685 m. Given the median of 114 m, it is not surprising that the majority of the sites are below the mean. he mean depth is 210.86 cm ranging from 0 to 1228 cm and the C14 dates indicate a mean age of 4042 yrs. BP and range from the present all the way back to 11 552 BP. All in all the sites show a relatively consistent pattern. As previously noted good general indicators of climate are Betula, Picea, and Pinus (Valerie Hall pers. comm. July 2010). However, not all the Finnish sites have all three pollens (Fig. 3). Figure 4 shows the percentages of Betula, Picea and Pinus versus age for all the Finnish sites. Several important trends and patterns are immediately apparent by visual examination that are easily veriiable by Figure 4. Pinus, Betula and Picea vs. age. 10 he data is based on the August 2010 European Pollen Data Base. 19 Ezra Zubrow more sophisticated statistical analyses. First, as one moves through time more sites are showing more Betula, Picea, and Pinus. his is what one would expect as the ice retreats and the forests move into Finland. Second, there is a steady increase in Picea. From 10 000 to 5000 BP it grows from one to ive %. Ater 5000 BP, it rapidly increases to 20 and 30 %. For Pinus there are fewer sites that have its presence prior to 5000 BP. Also there is a high degree of variability. Some sites have large percentages, and some sites have small. As one moves towards the present the average value increases and the variability decreases indicative of the fact that Pinus, once patchy, is becoming a standardised part of a wideranging forest. Although even ater 4000 BP there are several high values in the 60–80 % range. For Betula one gets a similar pattern to Pinus. However, where the trend in Pinus is to increase as variability decreases, the trend for Betula is decrease prior to 5000 BP prior to stabilising. First, it makes sense to examine the sites that are closest in latitude to the research area in other words a west-east transect (Fig. 5). hen, a north-south transect examining the sites with pollen sequences between 64 degrees north to 67 degrees north were examined. Together they provide a picture of the climatic changes that occur throughout the area. he approximate distances from the Yli-Ii research area are 66 km to Kittilä and 60 km to Sipola. Similarly, they are 123 km to Vasikkasuo, 267 km to Landshfnor and 292 km to Nuosa. Kittilä and Sipola have very little depth for these pollens. Each is less than 50 cm and closer to 25 cm. In both cases, one has a radiocarbon date at 19.5 cm at 870±90 BP and 440±100 BP. here are clear increases of Pinus from around ive % to 30 % at Kittilä and to more than 70 % at Sipola. As one will see later, this helps to substantiate the movement of Pinus into the coastal area since medieval times. he total lack of Betula and Picea is signiicant. Turning to Vasikkasuo the situation is considerably more interesting. he sequence for the three pollens reaches a depth of approximately 300 cm. here are radio carbon dates Figure 5. he pollen sites that make up the west-east transect. Note two Russian sites. 20 Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland at 30 cm 2280±60 BP; 130 cm 4680±70 BP; 195 cm 6820±50 BP; and 255cm 8610±80 BP. Betula ranges from about 10 % to 60 % with signiicant short-term variability but even visually one can see the strong pattern of “on the average” increasing percentages reaching until about 5800 BP and then decreasing until 2280 BP. Pinus is very similar to Betula with one major exception. Between 6820 and 4680 BP while Betula stays high Pinus is reducing from over 50 % to 20 % after staying low, it moves up very quickly spiking with Betula about 5800 BP and then follows Betula closely. Picea does not come in any significant amount until about 4600 BP, when it appears as more than traces and rises to approximately 20 % when it begins a gradual fall. Picea occupies wide areas indicating its ability adapt to differential growing conditions and its preference for deeply developed soils and its ability to grow well near bogs (Puhe 2003). At Landshatnoe, there are 7 m of core with pollen. he dates at 687 cm are 8000±100 BP; and 437.5 cm 3200±60 BP. Very small percentages of Betula appear about 8000 BP, 3200 BP, and by regression and interpolation 0 BP. Picea appears about the same time at 8000 BP and around 7000 BP increases in importance until it reaches almost 20 % in 5000 BP and then slowly reduces to less than 5 % at the top of the sequence. here is no indication of Pinus. Finally at Nuoso one has more than eight and one half meters of core. here is only one radiocarbon date that is almost exactly in the middle of the sequence at 487.5 cm and dates to 6800±140 BP. Both Betula and Picea are small. Please note the diference in scale. Betula arrives in the sequence at the deepest depth with a value of 2 % and drits around 1 % until it no longer appears at 400 cm and then briely reappears at 150 cm. Picea has a much greater presence beginning very small at 850 cm and continuing small until 6800 BP and then jumping rapidly to 6 %. his is followed by 10 % at 350 cm and then begins to fall back to 2 % by the time one is in the upper 50 cm. With the exception of the most western sites, there is throughout the west-east transect a pattern extending spatially 350 km. First, there is a signiicant increase in Betula and Picea between 8000 BP and 4500 BP and then a signiicant decrease between 4500 BP and the top of the sequence. Figure 6 presents the distribution of the percentages of Betula, Picea and Pinus for all sites north of 64. Figure 7 is the location of all the sites including the Russian Sites. Figure 6. Scatterplot Northern sites. All north of 64 N. Figure 8. Scatterplot of pollens from N64–67. 21 Ezra Zubrow Figure 8 is the distribution of the Betula, Pinus and Picea for the sites between north 64 and 67. Even if you leave the comparison to visual distributions between Figure 4, Figure 6, and Figure 8, one relationship is absolutely well deined. Although the numbers of cases diminish as one reduces area and moves from one igure to the next, the broad patterns within the igures are the same. In other Figure 7. he sites between N64 and N67. words, the dynamic change in the forest environment on a broad scale through time and throughout Finland is the same. What is happening for the whole country, is what is happening north of 64 and between 64 and 67. However, a more detailed and descriptively statistical approach augments these generalisations (Table 1). First, the numbers support the general pattern that one sees visually. he means, medians, and the standard deviations generally are close to each other. Betula has the highest percentages of pollen, then Pinus, and inally Picea whose percentages are much lower than the other two. Looking at the percentages by taxon and area, North of 64 has the highest values for Betula, the area from N64–N67 has the highest values for Picea, and the entire country has the highest values for Pinus but not by much over North of 64. To put this into the context of Yli-Ii archaeology, it is clear that the area from N64–N67 is having smaller amounts of Betula and Pinus Table 1. Geographic distribution of Finnish pollen. inluence than either the Grouping Number of Values Mean Percentage St.Dev Median country as a whole or All sites 3255 26.56 20.198 25.350 the complete northern region. Conversely, Picea All sites Betula 1106 38.822 17.384 36.85 is comparatively having N 64 Betula 275 42.62 17.33 57.03 the greatest inluence. 64-67 betula 117 32.58 13.17 31.72 Finally, one applies more sophisticated All sites 950 6.704 8.502 3.423 Picea statistics to see what can N64 Picea 207 4.566 6.038 6.735 be determined for each 64-67 picea 118 7.258 6.837 5.992 taxon in the area with which one is concerned – All sites Pinus 1199 30.98 17.350 29.75 namely the area bounded N64 Pinus 316 30.22 17.82 41.92 by N64 to N67. Looking 64-67pinus 159 25.82 13.03 26.94 across time can the 22 Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland patterns of change be more clearly delineated. he answer is yes. Most processes such as the deposition of pollen are essentially probabilistic. Whether two more or less equal trees produce the same amount of pollen may be dependent upon details of growth, of location, of size, of weather – wind, rain, and snow. Also human interference with the deposition process may difer from tree to tree. hus, there is considerable variation. However, that the processes work in general is demonstrated. One way to conceive of the individual’s diversity from a wide range of processes is to think of it as a noise around the pollen production process. here is a wide range of iltering processes to reduce this noise of which we can take advantage. hese techniques rapidly developed over the last few years as a result of having to reduce noise in images, in communication channels, in the internet, and in general information low. Ultimately smoothing techniques are used to remove or reduce irregularities – the random noise – in a set of behavior that takes place over time. By doing so, one provides a clearer view of the true underlying behavior. Some of the simpler techniques use moving averages, simple and double exponent smoothing, Winter’s method, auto correlation, partial auto correlation, cross-correlation, etc. to name a few. A moving or running average is a smoothing technique used to make the long-term trends of a time series clearer. Some techniques may be very sophisticated and can detect faint signals from noise within what are at best very chaotic systems (Griith 2010). One may apply them to trees growing and depositing pollen over time. However, this study will use two more simple methods. One begins at one end of the time series and calculates the unweighted mean of the previous n data points. hen moves to the next data point and does the same. For most time series, the greater the size of n or the window the greater the reduction in noise. Figures 9, 10, and 11 show the iltered pattern of Betula, Pinus and Picea across time as well as the original non-iltered data. In each case the window is 20. Figures 9-11. Noise iltering of Betula, Pinus and Picea. 23 Ezra Zubrow he three patterns are diferent. Picea has a very low percentage from 10000 BP to 8000 BP and then has almost a normal distribution rising to its moving average peak of 14 % and then descending where it reaches as high as an average of ive % at 0 BP. Betula is more or less similar. However, the “normal distribution” has a signiicant lower “bump” between 9000 BP and 7000 BP reaching 35 % dropping below 30 % before reaching the top of the distribution of approximately 45 % at 5000 BP also. It then descends between 4000 BP and 0 BP down to 25 %. Finally Pinus arrives early and increases to its peak earlier. It rapidly grows from 10 000 BP to 7500 BP to its peak of 35 % and then descends to a stable 30 % from 6000 BP to 0 BP. So here is the interpretation: Betula and Pinus arrive irst and both increase together. he growth of Pinus is uninterrupted until 8000 BP, while Betula has a small regression. Once Picea arrives in signiicant numbers around 8000 BP then it will grow in signiicance with Betula until both reach their climax about 5000 BP. By this time Pinus has stabilised and both Betula and Picea decrease as we approach modern environments. Trend analyses were applied to each taxon (Figs. 12 – 14). Trend analysis its a general trend model to the time series. here are linear, quadratic, exponential or S-curve models to name a few. Once a trend equation has been determined, it may be used for forecasts or for interpolation between points. A standard use would be to it a model and predict the amount of Pinus pollen over the next ive hundred years and thus make a climate prediction into the future. Alternatively, one may run it backwards and predict the previous ive hundred years. Both of these would be done on a known sequence of 10 000 years. his would be a 20:1 forecast or retro cast. For the data here, the ratio will be far greater. Furthermore, this trend is valuable for interpolating between dates where information may be missing. It is particularly suitable for data where there is a constant (although it may Figure 12.-14 Polynomial trend analyses of Betula, Pinus and Picea N64–N67. 24 Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland Figures 15-16. Polynomial trend analysis of moving averages of Betula, Pinus and Picea N64–N67. be a sophisticated non-linear) trend. Additionally, it is useful where there is no a priori self-evident seasonal pattern or when one wishes to do long range forecasting. he trend analysis procedure draws a graph containing the observations, predicted values (the itted trend equation), and forecasts, versus time. he predicted value at time (t) is obtained by simple calculations using the itted equation. he forecasts are the itted values obtained from the itted trend equation, using the periods of forecast as time. In each graph black is data collected over time, red are predicted values (the itted trend equation) and green forecasts. To help determine the accuracy of the itted values, there are the MAPE , MAD , and MSD. None is particularly informative by themselves, but they are used to compare the its obtained by using diferent trend models. For all three measures, smaller values generally indicate a better itting model. Figures 12–14 are the trend analyses for Betula, Pinus, and Picea as measured. Figures 15–17 are the same trend analyses for Betula, Pinus, and Picea with the noise removed. In other words, the calculations are on the moving averages. All of these graphs show the relationships of the percent pollen to age or percent pollen as determined by moving average to age. One may use these equations to forecast the future. Here (Table 2) are the expected values for the next 50, 100, and 150 years as calculated with the polynomial trend equations that were graphed in igures 12–17. here are several important inferences to be drawn from this table. First, the ratio of data to prediction for the original data is over 100:1. In other words, each predicted data point is based on 117, 118, 159 known data points. For the noise-removed data, it is about one ith less 97, 139, 98 but still a very high number from which to make predictions. Second, the predictions in all cases are below the mean (and incidentally the median). hird, if one compares the predictions to the means and the standard deviations one gets an impression 25 Ezra Zubrow Table 2. Predictions for N64–N67 50, 100, and 150 years in the future. Expected Percentages Of Pollen By Taxa With and Without Noise Taxa 50 yrs. 100 yrs 150 yrs N1 Betula 16.45 16.02 15.58 117 32.58 Betula ave 13.18 12.71 12.22 97 Pinus 21.6 21.33 21.06 159 25.82 Pinus ave 21.44 21.21 20.98 139 27.317 5.825 Picea 2.77 2.56 2.34 118 7.258 6.837 Picea ave 7.27 6.96 6.65 98 4.071 Mean St. Dev 13.17 34.375 6.44 8.142 13.03 of how far away from the average environment of the last 10 000 years these predictions are. As a rough “rule of thumb” if the prediction is within one standard deviation, it is considered quite close to the mean. If the prediction is between one standard deviation and two standard deviations then it is approximately part of the one third of the values that are the furthest distance from the mean. If the value is beyond the second deviation then it is part of the ive % of values that are the furthest from the mean11. For Betula with noise all of the predictions, 50, 100, and 150 years, are between one and two standard deviations. Betula without noise are well beyond two standard deviations. For Pinus with noise the predictions are within one standard deviation. Pinus without noise for all predictions are between one and two standard deviations. For Picea with noise and without noise are all within one standard deviation. his is restated in Table 3. If one is being conservative, then clearly one needs to be concerned about the future. In particular one needs to be aware of the changes that are occurring to Betula. he predicted decrease is very signiicant and well beyond what would be expected according to the normal variation of the changing environment. For the others, the decrease is real but within expected variation for the last 10 000 years. he future for the study of Yli-Ii paleoecology is very bright because of the wide range of new pollen samples being taken by both paleoecologists and archaeologists in their present ield work. he descriptions and inferences based upon what is now known may well change. here are several types of new studies that should be undertaken. One is to calibrate frequency of vascular plants for future climate change for broad geographies. Brady and his colleagues (Brady et al. 2010) have in N. Oregon and Washington created a set of transfer functions. hese consist Table 3. How unusual the future environment will be. of a set of estimated climate parameters and measured species abundances. Tested at 107 plots they found that the Taxa 50 yrs. 100 yrs 150 yrs Expected Outer third Outer third Outer third Percentages Betula computed species values sometimes Of Pollen Betula ave Outer 5% Outer 5% Outer 5% deviated signiicantly from the measured Pinus Inner two thirds Inner two thirds Inner two thirds By Taxa values in the following sense. he large Pinus ave Outer third Outer third Outer third With and Picea Inner two thirds Inner two thirds Inner two thirds Without geographic patterns were accurate but Picea ave Inner two thirds Inner two thirds Inner two thirds Noise the measurements at an individual plot might be signiicantly wrong. 11 his is a “rough rule of thumb” because it applies exactly as stated to only normal distributions. he data in this study is not exactly normal. However, the detailed calculations that determine this exactly show similar results. 26 Palaeoecology and ecology of Yli-Ii Finland his is a good segway to end with several questions regarding the critical issues of scale. he most important is the question to what degree does the sampling of diferent spatial and temporal scales impact the reconstructions (Bennington et al. 2009)? In this study, several diferent spatial and temporal scales are used, and assumptions are made about both spatial and temporal continuity and scalable resolution. In almost all cases, both spatial and temporal continuity are assumed, and interpolation between dates and between spaces are possible. Second, how does taxonomic resolution afect the analysis of paleoecological patterns? In this study, Betula, Pinus, and Picea are used as proxies for a wide range of species. Similar analyses could have been done using other species. hird, does sampling hold up across levels of scale? In other words, will a pattern inferred from data collected at one level be viable at a greater or smaller level. In this study, it would appear so. he general patterns found in the 64N–67N zone also are shown in the North of 64 sample area and Finland in general. Fourth, what are the relationships between temporal and spatial sampling? Is it possible that in some cases they are isomorphic? If so by expanding spatial sampling one might be able to diminish temporal sampling or vice versa. his is particularly true for situations in which ecological zones are moving North and underlies most difusionary modeling. Fith, to what extent do the standard measures of such ecological zones as community composition or diversity indices aggregate or average across space or time? Sixth, how much information is gained and lost by smoothing as was done in this study? Seventh, how accurate are predictions from small aggregated samples? Bibliography Antonsson, K., Chen, D. & Seppä, H. 2008. Anticylconic atmospheric circulation as an analogue for the warm and dry mid-Holocene summer climate in central Scandinavia. Climate of the Past 4: 215–224. Autio, J. & Hicks, S. 2004. Annual variations in pollen deposition and meteorological conditions on the fell Aakenustunturi in northern Finland: Potential for using fossil pollen as a climate proxy. GRANA 43(1): 31–47. Bennington, J.B., Dimichele, W.A., Badgley, C., Bambach, R.K., Barrett, P.M., Behrensmeyer, A.K., Bobe, R., Burnham, R.J., Daeschler, E.B., Eronen, J.T., Erwin, D.H., Finnegan, S., Holland, S.M., Hunt, G., Jablonski, D., Jackson, S.T., Jacobs, B.F., Kidwell, S.M., Koch, P.L., Kowalewski, M.J., Labandeira, C.C., Looy, C.V., Lyons, K., Novack-Gottshall, P.M., Potts, R., Roopnarine, P.D., Strömberg, C.A.E., Sues, H., Wagner, P.J., Wilf, P. & Wing, S.L. 2009. Critical issues of scale in paleoecology. Palaios 24(1): 1–4. Brady, T.J., Monleon, V.J. & Gray, A.N. 2010. Calibrating vascular plant abundance for detecting future climate changes in Oregon and Washington, USA. Ecological Indicators 10(3): 657–667. Brooks, S.J. & Birks, H.J.B. 2001. Chironomid-inferred air temperatures from Lateglacial and Holocene sites in northwest Europe: Progress and problems. Quaternary Science Reviews 20(16–17): 1723–1741. Gower, S.T., Krankina, O., Olson, R.J., Apps, M., Linder, S. & Wang, C. 2001. Net primary production and carbon allocation patterns of boreal forest ecosystems. Ecological Applications 11: 1395–1411. Griith, D.A. 2010. Modeling spatio-temporal relationships: Retrospect and prospect. Journal of Geographical Systems 12(2): 111–123. Kjellström, E., Brandefelt, J., Näslund, J., Smith, B., Strandberg, G., Voelker, A.H.L. & Wohlfarth, B. 2010. Simulated climate conditions in Europe during the Marine Isotope Stage 3 stadial. Boreas 39(2): 436–456. Korhola, A., Sorvari, S., Rautio, M., Appleby, P.G., Dearing, J.A., Hu, Y., Rose, N., Lami, A. & Cameron, N.G. 2002. A multi-proxy analysis of climate impacts on recent development of subarctic Lake Saanajärvi in Finnish Lapland. Journal of Paleolimnology 28: 59–77. Lehsten, V., Tansey, K., Balzter, H., honicke, K., Spessa, A., Weber, U., Smith, B. & Arneth, A. 2009. Estimating 27 Ezra Zubrow carbon emissions from African wildires. Biogeosciences 6: 349–360. London, J. & Oltmans, S. 1973. Further studies of ozone and sunspots. Pure and Applied Geophysics 106–108(1): 1302–1307. London, J. & Park, J. 1973. Application of general circulation models to the study of stratospheric ozone. Pure and Applied Geophysics 106–108(1): 1611–1617. Miller, P.A., Giesecke, T., Hickler, T., Bradshaw, R.H.W., Smith, b., Seppä, H., Valdes, P.J. & Sykes, M.T. 2008. Exploring climatic and biotic controls on Holocene vegetation change in Fennoscandia. Journal of Ecology 96(2): 247–259. Nemani, R.R., Keeling, C.D., Hashimoto, H., Jolly, W.M., Piper, S.C., Tucker, C.J., Myneni, R.B. & Running. S.W. 2003. Climate-driven increases in global terrestrial net primary production from 1982 to 1999. Science 300: 1560 –1563. Núñez , M. 2004. All quiet on the eastern front?. In Knutson, H. (ed.) Coast to Coast: Arrival. Results and Relections, 345–367. Uppsala University, Uppsala. Núñez , M. 1999. Environmental background for the rise and fall of villages and megastructures in north Ostrobothnia 4000–2000 cal BC. In Ranta, H. (ed.) Dig It All. Papers Dedicated to Ari Siiriäinen, 105–115. Finnish Antiquarian Society & Archaeological Society of Finland, Helsinki. Núñez , M. 1997. Dwellings and related structures in prehistoric mainland Finland. In Khylberg, O. (ed.) Hus och tomt i Norden under förhistorisk tid, 133–152. Stockholms Universitet, Stockholm. Puhe, J. 2003. Growth and development of the root system of Norway spruce (Picea abies) in forest stands – a review. Forest Ecology and Management 175(1–3): 253–273. Rankama, T. & Ukkonen, P. 2001. On the early history of the wild reindeer (Rangifer tarandus L.) in Finland. Boreas 30(2): 131–147. Sarmaja-Korjonen, K. & Alhonen, P. 1999. Cladoceran and diatom evidence of lake-level luctuations from a Finnish lake and the efect of aquatic-moss layers on microfossil assemblages. Journal of Paleolimnology 22(3): 277–290. Saugier, B., Roy, J., & Mooney, H.A. 2001. Estimations of global terrestrial productivity: Converging toward a single number? In: Roy, J., Saugier, B., & Mooney, H.A. (eds.) Terrestrial Global Productivity, 543–557. Academic Press, San Diego. Schurgers, G., Hickler, T., Miller, P.A. & Arneth, A. 2009. European emissions of isoprene and monoterpenes from the Last Glacial Maximum to present. Biogeosciences 6(12): 2779–2797. Seppä, H., Alenius, T., Bradshaw, R.H.W., Gieseke, T., Heikkilä, M. & Muukkonen, P. 2009. Invasion of Norway spruce (Picea abies) and the rise of the boreal ecosystem in Fennoscandia. Journal of Ecology 97(4): 629–640. Seppä, H., Birks, H.J.B., Odland, A., Poska, A., Veski, S. 2004. A modern pollen-climate calibration set from northern Europe: Developing and testing a tool for palaeoclimatological reconstructions. Journal of Biogeography 31(2): 251–267. Smith, B., Knorr, W., Widlowski, J., Pinty, B. & Gobron, N. 2008. Combining remote sensing data with process modelling to monitor boreal conifer forest carbon balances. Forest Ecology and Management 255(12): 3985–3994. Sommer, R.S., Pasold, J. & Schmölcke, U. 2008. Post-Glacial immigration of the harbour porpoise (Phocoena phocoena) into the Baltic Sea. Boreas 37(3): 458–464. van Andel, T.H. 2002. he climate and landscape of the middle part of the Weichselian glaciation in Europe: he Stage 3 Project. Quaternary Research 57(1): 2–8. 28 A social explanation for the ”decline” of Stone Age society A social explanation for the “decline” of Stone Age society on the Bothnian Bay Samuel Vaneeckhout Archaeology, University of Oulu, Finland Abstract In this article, I discuss the social framework during the Stone Age that led to the ”decline” in Ostrobothnian society at the end of the Stone Age. It is crucial to study the disappearance of a number of archaeological features around 4000 cal BP also from a social perspective. So far this period of archaeological decline on the Bothnian Bay has been discussed in terms of absence. he absence of a number of environmental phenomena led to the disappearance of a number of archaeological phenomena. I am of the opinion that it is all too simple to discuss this period in contrast to the preceding period of prosperity and rise of social complexity. his way of thinking leads no doubt to conclusions of decline, absence, poverty. In this article, I try to positively demonstrate the polarisation happening ater the so-called peak of the Ostrobothnian communities during the Giant’s church period. Environment and social change he environmental circumstances ater the Last Ice Age signiicantly inluenced the hunter-gatherers moving into Finland from the east. he postglacial uplit is tied to a never ending succession from coastal to inland environment. Núñez (2009) suggests that “the onset of the climatic optimum and resource rich marine conditions along the coast led to favorable environments, allowing a more stable settlement pattern and eventually making the adoption of pottery feasible. In my dissertation, I suggest that the stabilisation of the coastal environment around 6500 cal BP allowed the small bands of foragers to start using the resources from the Bothnian Bay and its rivers more systematically (Vaneeckhout 2010). From ater this period we do not have signs ofextreme and more unpredictable environmental events anymore (like the breaching of the Danish Sound and the marine conditions developing hereupon). As a result of the isostatic land-uplit and the particular shape of the Finnish coastline (a reversed ”S”), the distance between river mouths decreased. Because of this environmental circumscription, the foragers moved towards a more sedentary lifestyle. he reduction of the coast led to an increase in population density, even without population 29 Samuel Vaneeckhout growth. Small communities settled at least for part of the year at the river mouths where they had access to marine, terrestrial and riverine resources. A period of increasing regional environmental variability on the eastern coast of the Bothnian Bay (around 5500 cal BP) resulted in the aggregation of people at the most stable river mouths, i.e. those river mouths that migrated less signiicantly as a result of the postglacial isostatic land-uplit. his period of increasing sedentism and population aggregation was the start of the rise of prosperity and complexity in Ostrobothnia. his rise of Ostrobothian society was most likely strongly related to the environmental circumstances. hey made population growth, subsistence intensiication and social stability ater 6500 cal BP possible. In the next paragraph I listed the most common environmental explanations for the rise of Ostrobothnian society. 1. Following the rapid changes following the end of the Ice Age there is a period of relative stability onthe Bothian Bay coast. he coast around 6500 cal BP has only half the length of the coast at 8500 cal BP. 2. he period around 5500 cal BP is the period with most variation in coastline displacement between diferent river estuaries lowing into the Bothnian Bay. 3. he period between 5500 cal BP and 4800 cal BP is a period in which a large amount of new land emerges from the sea. his low-lying coastal lat zone was, comparable to the current Liminganlahti bay, rich in aquatic fauna. (Núñez & Okkonen 1999). 4. he same period saw an increased availablity of maritime resources (Núñez 2009) ater the braking of the Danish Sound. 5. Seal became a more easily available resource for Ostrobothnian communities (Siiriäinen 1980, Núñez 2009).he opening of the Danish sound gradually resulted in the development of more marine conditions. hese brought a number of new species to the Bothnian Bay and with those also seal. 6. A period of warmer climate increased resource availability in the region (Tallavaara & Seppä 2012). Tallavaara’s results show major population growth during the period of high summer temperature and high productivity of the terrestrial, lacustrine and marine ecosystems that occurred during 7500–5700 cal. yr BP. he growth was followed by an abrupt decline during 5500–4000 cal. yr BP correlating with the onset of late-Holocene cooling and a major forest ecosystem change brought about by the expansion of Norway spruce and the associated change from species-rich mixed forests to a conifer-dominated boreal ecosystem. Along the coast, we see the appearance of village-like clusters of semi-subterranean dwellings. At Kierikki, on of the aggregation communities on a stable river mouth, a study of the archaeological remains show the irst signs of social inequality and economic specialisation around 5500 cal BP. he presence of amber, lint and other exotic goods shows that the region was part of a larger exchange system across northernmost Europe. he archaeological record shows that period ater 5500 cal BP is a period of relative social conformity. he evolution of the archaeological material is uniform both in time and in nature across the region. here seem to have been a peer polity interaction. More locally one can see the appearance of residual elites as a result of more successful procreation, resource acquiring and social bounding. 30 A social explanation for the ”decline” of Stone Age society Ater the initial (visible) signs of social inequality we ind an increase in inequality between the diferent Houses in the local communities. he diferences in house size and exotic material availability increase. Large successful Houses form the core of communities on the river mouths of the Bothnian Bay. A group of smaller, less successful Houses forms the periphery (also literally) and is in constant struggle to gain more status in the community. On a more regional level, the archaeological material points to more inter community competition. Most likely this competition was still relatively symbolic. his competition is most visible in the clustering of amber and in the appearance of monumental giant’s churches. he symbolic competition in the region becomes more and more economic. he environment becomes less supportive, the emergence of new land from the sea gets back to its normal speed, the time of the climatic optimum is over and regional variability decreases. At Kierikki the polarisation of the society still continues. he diferences between successful and less successful Houses increase. his is visible in the complexity of architecture, and especially in the increasing dwelling size diferences. he total size of clusters of dwelling depressions increases towards the period around 4500 cal BP. he pattern of a core of large successful Houses and a second group of smaller less successful Houses is repeated. his repetition indicates the relative institutionalisation of inequality around 4500 cal BP. his period also sees a formalisation of the exchange of goods in northernmost Europe. A signiicant change is visible in the lint exchange from a more social exchange in which also information is shared to a commodity exchange in which only inished goods are exchanged. he relative institutionalisation of society possible goes hand in hand with the increasing importance of territoriality (with the appearance of stone cairns). he arrival of the Battle Axe Culture might have intensiied the stress put on local communities as another concurrent in the long distance exchange with southern farmers. Ater the relative emptiness and poor organisation in southern Finland, the Battle Axe culture brought more stabilisation and a stronger organisation the southern Finnish coast. Ater 4500 cal BP the smaller dwellings disappear from the clusters of house depressions in house depressions. From this period one inds smaller clusters (2 or 3 depressions) of much larger dwelling remains. From this point onwards, the number oloose inds in the inland increases, oten inds with an eastern origin. his seems to indicate that a part of the Ostrobothnian society redirected their contacts to the east. Socio-theoretical approach I claim that the institutionalisation of inequality and long distance exchange led to the polarisation of Ostrobothnian society and the apparent “decline” in the region. To understand what happened one needs to approach this development from a more theoretical perspective. In an earlier publication, I published House Societies as a social model to discuss the social changes and the social organisation in Ostrobothnia. In this article I will add some ideas of resilience theory to this idea of a House especially on the evolution of House Societies. As a theoretical approach resilience theory was developed in ecology studies (Redman 2005), but it has some surprising elements that are very useful for the study of socio-ecological systems like Ostrobothnian prehistory. he central aspect of the resilience theory is the adaptive cycle. Its technical features are in this context not important. Ostrobothnian Stone Age society is 31 Samuel Vaneeckhout no doubt an adaptive system. It has been in continuous communication with its social and natural environment. he main idea of the adaptive cycle is that every adaptive system is in constant change. his change is not random or undirected but rather tries to optimise itself to diferent circumstances. his optimisation is not always successful because the adaptive system is part of a larger structure called the panarchy. In the panarchy one adaptive systems is related to other adaptive systems on diferent temporal, spatial and social scales. In the case of House Societies as discussed earlier (Vaneeckhout 2010) we ind the House as one adaptive system. he House is part of the House Society, which in turn is part of a network of larger entities. he House itself is made of individuals but also outlives these individuals. In the panarchy, change at one system efectss change on all the other adaptive systems. Every change in and adaptive system can be seen as attempt to adapt to changing circumstances. Ater every cycle of adaptation of the system the system can be very similar or very diferent depending on the circumstances. Studies in ecology (and archaeology) have shown that increasing rigidity, read institutionalisation, negatively inluences the resilience of a system. It restricts the adaptation capacity of the system. Also the lost of balance between the diferent scales in the panarchical system leads to a less successful reproduction in the system (Redman & Kinzig 2003). his model is conirmed by Sander van der Leeuw (2008). He suggests that crises in human-environmental interactions are “generally due to the fact that the society in question has invested so much in a particular way of life that it cannot innovate itself out of diiculty before time runs out.” For him it implies that we Figure 1: Schematic overview of the evolution in a the Stone Age community of Kierikki on the banks of the river Iijoki. he Y-axis uses shoreline displacement as a rough age of occupation estimate, the triangles, squares and rhombs represent dwellings from diferent periods of occupation in relation to their size (X-axis). he “exponential” curve pictures the evolution in dwelling size diferences across time. he vertical lines at the bottom of the picture represent clusters of dwelling depressions. he picture has been discussed in detail in my doctoral thesis. 32 A social explanation for the ”decline” of Stone Age society have to shit our thinking from a population to and organisation perspective. In this perspective, a crisis does not imply the disappearance of people but a transformation of the organisation that links them (Van der Leeuw 2008). Crises are a fact of life in any society’s interaction with its environment. hese crises should be seen as social challenges rather than environmental ones. Resilience on the Bothnian Bay coast In the next part, I will now apply these ideas to the changes at the end of Stone Age in Ostrobothnia. here is a general agreement that something signiicant changed during that period. hat is an obvious fact in the archaeological material. However, instead of linking the changes to the environmental situation of absence at that particular period, one must start from the organisation of society in the period prior the changes happen (Figures 1–3). A signiicant adaptive cycle in the socioecological system on the Bothnian Bay coast is situated ater the aggregation Figure 2: he process of institutionalization in the Bothnian Bay society between 6000 and 4000 cal BP. he Horizontal line represents the highest level in society and the rectangles represent social units. Ater a period of (archaeological) egalitarianism, the less successful Houses become more dependent on the more successful Houses. hose successful Houses gain more status in the society and become the irst residual elites during the so-called Giant’s Church period. Regionally there is a form of symbolic competition that is best represented in the monumental stone structures. he end of Stone Age is a period of polarization both within the Bothnian Bay society and between the inland and the coast. Figure 3: Evolution of social units and processes from the Bothnian bay between 6500 and 4000 cal BP. Single Houses dominate society at the beginning of this period and again during the institutionalization phase at the end of the Stone Age. At the peak of the “archaeological” society there is community dominance (this is represented by rowhouses and monuments). Community resilience is relatively high during the irst two phases but decreases with institutionalization. Social inequality grows exponentially towards the end of the Stone Age to end in a polarized society. 33 Samuel Vaneeckhout of the population at the most stable river estuaries. In the aggregation communities, the organisation is community based. he best example for this is the existence of multi-room rowhouses. When I mention the community-based organisation, it does not mean that the community was void of social inequality. On the contrary, shortly ater the period of aggregation, the irst signs of social inequality appear in the village of Kierikki on the river Iijoki. Within the community based organisation, smaller units (also adaptive systems), Houses or households or corporate groups or individuals, are in an ongoing attempt to gain more status. he end of this adaptive cycle shows a shit to an organisation based on a smaller social unit. With this shit we also ind an increase in the house size and availability of exotic goods within the communities. It is also during this period we ind both signs for a more institutionalized long distance exchange and community organisation and increasing individualisation, respectively in the form of giant’s churches and stone cairns. his institutionalized and more individualized system is to a lesser degree resilient against acculturation from the south. While contacts happened on a peer level at the beginning of this adaptive cycle, we see an increasing core-periphery system appearing towards the end of the cycle. his is intensiied with the arrival of the Battle Axe culture in southern Finland. At this point symbolic competition becomes economic competition on the Bothnian Bay coast. he Battle Axe culture can be seen as another competitor in the exchange system in Finland and northernmost Europe. Geographically the southern part of the Finnish coast becomes an obstacle between the Bothnian Bay coast and the southern Baltic. he end of the Stone Age shows a peak in polarisation on the Bothnian Bay coast. Villages become small clusters of large houses and the inland sees the increase of loose inds of eastern origin. At irst the Ostrobothnian society was strong enough to be an equal partner in the exchange system that extended across northernmost Europe. It is my opinion that this was made possible by the adaptable and resilient organisation that was centered on the level of the community and the peer polity across the Bothnian Bay coast. he shit from a community based to a household/House based resulted in a polarized and institutionalized system. Its rigidity decreases the resilience of the socio-ecological system and leads to the changing situation at the end of the Stone Age. Concluding remarks he last decennia saw a number of excellent studies on the relation between society and environment in prehistoric Finland. In this article I suggested that the environmental changes ater the stabilisation of environmental conditions around 6500 cal BP have not been signiicant enough to explain the rise and decline of Ostrobothnian society. In particular, the decline should be explained from a more social perspective. While the socalled optimal circumstances in resource availability and environmental stability are of course an important aspect of the rise in complexity in northern Finland, but it is especially the social development that leads to the changes at the end of the Stone Age. It is, ater all, the humans who decide what to do with their environment. heir decisions can be more or less successful in the long term evolution of society. 34 A social explanation for the ”decline” of Stone Age society Bibliography Núñez, M. 2009. he Sea giveth, the sea taketh: the role of marine resources in Northern Ostrobothnia, Finland, 4000-2000 B.C. Arctic Anthropology 46, 167–75. Núñez, M. & Okkonen, J. 1999. Environmental Background for the Rise and Fall of Villages and Megastructures in North Ostrobothnia 4000–2000 cal BC. In Huurre, M. (ed.) Dig it all. Papers dedicated to Ari Siiriäinen, 105–16. Finnish Antiquarian Society, Helsinki. Redman, C., 2005. Resilience heory in Archaeology. American Anthropologist 107(1), 70–7. Redman, C. & Kinzig, A., 2003. Resilience of past landscapes: resilience theory, society and the longue durée. Conservation Ecology 7(1) 14, (online). URL: http://www.consecol.org/vol7/iss1/art14/ Siiriäinen, A. 1980. On the cultural ecology of the Finnish Stone Age. Suomen Museo 87, 5–40. Tallavaara, M. & Seppä, H. 2012. Did the mid-Holocene environmental changes cause the boom and bust of huntergahterer population size in eastern Fennoscandia? he Holocene 22(2), 215–25. Van der Leeuw, S. 2008. Climate and Society: lessons from the past 10000 Years. AMBIO: A Journal of the Human Environment 37(14), 476–82. Vaneeckhout, S. 2010. House Societies among Coastal Hunter-Gatherers: A Case Study of Stone Age Ostrobothnia, Finland. Norwegian Archaeological Review 43(1), 12–25. 35 Vesa-Pekka Herva & Kerkko Nordqvist Savi ja saven käyttö neoliittisessa maailmassa: tekemisen ja kokemisen näkökulma Vesa-Pekka Herva & Kerkko Nordqvist Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto Abstrakti Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että neolitisaatio oli maatalouteen perustuvaa toimeentuloa huomattavasti moniulotteisempi ilmiö, joka kosketti myös Koillis-Euroopan aluetta voimakkaammin kuin aiemmin on ajateltu. Uudet aktiviteetit, kuten viljely ja mineraalisten materiaalien aiempaa monipuolisempi käyttö, ohjasivat ihmisiä myös havainnoimaan ja ajattelemaan ympäristöään uudella tavalla. Tässä artikkelissa tarkastellaan savea ja sen käyttöä osana laajempaa neolitisaatiokehitystä. Savilöydöt on perinteisesti jaettu kahteen ryhmään, keramiikka-astioihin ja saviiguriineihin, joiden lisäksi kuitenkin tunnetaan varsin runsaasti erilaisia epämääräisiä poltetun saven paloja (möykkyjä, pötkylöitä, palloja jne.). Artikkelissa esitetään, että saven työstäminen on itsessään ollut merkityksellistä. Saven käsittelyn kautta ihmiset työstivät muuttuvaa suhdettaan ympäristöön ja loivat spirituaalisen yhteyden maahan – saviesineet ja niiden tekeminen voidaan siis käsittää yhdeksi ”käyttöliittymäksi” ihmisten ja maan välillä. Saven merkitys neoliittisessa maailmassa nousi saven hankkimisesta ja sen työstämiseen liittyvästä kokemuksesta, sekä viime kädessä saven ominaisuuksista materiaalina. Saven käyttö voidaan tätä kautta liittää osaksi laajempaa ympäristösuhteiden ja maailmankuvan muutosta neoliittisella kivikaudella. Johdanto: muuttuva kuva Koillis-Euroopan (sub)neoliittisesta kivikaudesta Koillis-Euroopan havumetsävyöhykkeen niin sanottujen subneoliittisten yhteisöjen ja eteläisemmän Euraasian ”varsinaisten” neoliittisten kulttuurien monien kulttuuripiirteiden samankaltaisuus on viime vuosina noussut yhä selvemmin esille (esim. Okkonen 2003; Núñez & Okkonen 2005; Vaneeckhout 2009; Mökkönen 2011). Itäisen Fennoskandian alueella etenkin tyypillisen kampakeramiikan myötä, noin 4000 eKr. alkaen, havaittava asutuksen kasvava sedentaarisuus ja kylämäisen asutuksen synty, tuontiraaka-aineiden lisääntyminen ja monipuolistuminen sekä uusien symbolisen ilmaisun muotojen esiintyminen kuuluvat ilmiöihin, jotka on yleisesti liitetty neoliittisten kulttuurien syntyyn ja kehitykseen. Vaikka juuri tyypillisen kampakeramiikan aika näyttää merkitsevän selvää murrosta arkeologisessa aineistossa, edellä mainittujen ilmiöiden juuret voivat juontua aina 36 Savi ja saven käyttö neoliittisessa maailmassa keramiikan omaksumiseen ja 5000-luvun eKr. loppupuoliskolle asti. Esimerkiksi varhaisimmat kalliomaalaukset näyttävät ajoittuvan näin varhaisiksi, vaikka Suomen kalliotaiteen varsinainen kukoistuskausi ajoittuukin 3000-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin eKr. (Lahelma 2008: 33–41). Keskeisimpänä neoliittista kulttuuria määrittävänä piirteenä on vanhastaan pidetty maatalouden omaksumista. Vaikka toimeentulo kivikauden Suomessa epäilemättä perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn, on Mökkönen (2010) hiljattain esittänyt, että viljelyä olisi harjoitettu Suomessa jo paljon ennen nuorakeramiikan aikaa ja 2000-lukua eKr., joka perinteisesti on nähty varhaisimpana mahdollisena ajankohtana viljelyn saapumiselle. Viljely lienee kuitenkin tunnettu Koillis-Euroopassa viimeistään tyypillisen kampakeramiikan aikana, potentiaalisesti vieläkin aikaisemmin (ks. Kriiska 2009; Mökkönen 2010). Varhainen viljely on ollut pienimuotoista ja taloudelliselta merkitykseltään vähäistä, minkä vuoksi viljelyn merkitys onkin ymmärrettävä etupäässä kulttuurisista, symbolisista, ideologisista ja vastaavista lähtökohdista käsin (ks. Hastorf 1998; Jennbert 1998; Mökkönen 2011). Tämän artikkelin kannalta keskeistä on, että viljely ja monet muut toiminnot, jotka ilmaantuivat tai tulivat aiempaa tärkeämmiksi neoliittisella ajalla, ohjasivat ihmisiä myös ajattelemaan ja havainnoimaan ympäristöään uudella tavalla. Neoliittisesta kivikaudesta ja neolitisaatiosta – mukaan lukien ”aitojen” neoliittisten ja ”subneoliittisten” kulttuurien suhteesta – on käyty runsaasti keskustelua. Tässä yhteydessä erityisen kiinnostava on hiljattain esitetty ajatus siitä, että keramiikka ei ollut osa alkuperäistä Lähi-idässä syntynyttä neoliittista kulttuuripiirteiden kokonaisuutta. Keramiikkateknologian juuret näyttävät pikemmin olevan Itä-Aasiassa, mistä keramiikan valmistus levisi Euraasian pohjoisosien kautta Eurooppaan ja Länsi-Aasiaan, jossa se omaksuttiin varhaisiin maatalousyhteisöihin (Jordan & Zvelebil 2009a; 2009b). Miten Koillis-Euroopan varhainen maanviljely ja keramiikan omaksuminen liittyvät – tai eivät liity – ajallisesti toisiinsa, on toistaiseksi epäselvää. Selvältä sen sijaan näyttää, että Suomen ja Koillis-Euroopan kivikautiset kulttuurit ovat tyypillisen kampakeramiikan aikana ja mahdollisesti jo aiemmin olleet ”neoliittisempia” kuin perinteisesti on ajateltu. Samoin on selvää, että neoliittisen kulttuurin synty ja Euraasian neolitisaatio on ymmärrettävä maatalouteen perustuvaa toimeentuloa laajempana ja moniulotteisempina ilmiöinä. Myös savea ja saven käytön merkitystä neoliittisessa maailmassa on tarkasteltava tätä taustaa vasten ja tämän kehityksen osana. Samoin kuin varhaiseen viljelyyn, myös saven käyttöön liittyi paljon muuta kuin puhtaasti käytännöllinen ulottuvuus: kuten mikä tahansa teknologia, myös keramiikan valmistus ja saven käyttö on asetettava laajempaan sosiokulttuuriseen ja ympäristöllis-maailmankuvalliseen kontekstiin. Tässä artikkelissa pyrimme hahmottelemaan joitain tällaisia yhteyksiä saven käytön ja laajempien neoliittisten kulttuuri-ilmiöiden välillä. Valitsemamme lähestymistapa painottaa korostetusti saven ominaisuuksia ja nimenomaan saven työstämisen merkitystä. Maantieteellisesti tarkastelumme keskittyy Suomeen ja Koillis-Eurooppaan, mutta alla esitetyt näkemykset eivät sinänsä ole mihinkään tiettyyn alueeseen sidottuja. 37 Vesa-Pekka Herva & Kerkko Nordqvist Astiat, figuriinit ja muut savilöydöt Kivikautisilta kohteilta tehdyt savilöydöt on Suomessa jaettu tavallisesti pääasiassa kahteen ryhmään, keramiikka-astioihin ja saviiguriineihin/-idoleihin. Muita saviesineitä mainitaan esiintyvän vain satunnaisesti, minkä lisäksi asuinpaikoilta on löydetty epälukuinen määrä sekalaisia ja epämääräisiä palaneen/poltetun saven kappaleita. Savilöytöaineistoa dominoivat kuitenkin selkeästi astioiden palaset. Kivikautista keramiikkaa on Suomessa tutkittu varsin paljon, mutta tutkimuksen näkökulmat ovat olleet varsin kapeita. Lähtökohtaisesti keramiikka-astioiden katsotaan olleen hyödyllisiä käyttöesineitä, joita valmistettiin varastointia ja ruoanvalmistusta sekä tarjoilua silmällä pitäen. Astioiden valmistusprosessin tutkimuksessa on samoin korostettu teknologisia ja käytännöllisiä aspekteja. Keramiikan sosiokulttuurisiin merkityksiin on toki viitattu monissa yhteyksissä, mutta kovin syvällisesti asiaa ei Suomessa ole käsitelty. Saviiguriinit ilmaantuvat itäisen Fennoskandian arkeologiseen aineistoon samaan aikaan kuin saviastiatkin (Kuva 1). Niiden maantieteellinen levintä pohjoisessa kattaa havumetsävyöhykkeen alueen Itämereltä Uralille. Määrällisesti iguriineja esiintyy eniten varhais- ja keskineoliittisena aikana, Suomessa varhaisen ja tyypillisen kampakeramiikan ja naapurialueilla näitä ajallisesti vastaavien keramiikkatyyppien piirissä, mutta savikuvioita tunnetaan jonkin verran myös myöhemmän neoliittisen kivikauden konteksteista – Ahvenanmaalla idolit liittyvät ruotsalaisen kuoppakeramiikan piirin (Wyszomirska 1984; Núñez 1986; Loze 1995; Kashina 2009). Vaikka iguriinit tai sellaisten kappaleiksi tunnistetut löydöt eivät ole erityisen harvinaisia, niiden löytömäärät ovat verraten vaatimattomat. 1980-luvun alkupuolella Suomesta tunnettiin Núñezin (1986) mukaan reilu sata saviiguriinia tai sellaisen palaa, ja vaikka uusia löytöjä on sittemmin tehty huomattava määrä (esim. Pesonen 2000; Schulz 2005; Karjalainen 2010), koko Suomen ja Luoteis-Venäjän saviiguriinien määrä lienee edelleen laskettavissa sadoissa pikemmin kuin tuhansissa (Venäjän iguriineista, ks. Kašina 2005; Kashina 2009). Suurin osa Suomen ja Ahvenanmaan saviiguriineista on muodoltaan antropomorisia tai sellaiseksi tulkittuja, ja niiden on esitetty muodostavan selviä ajallisia ja alueellisia ryhmiä (esim. Edgren 1982; Núñez 1986). Ihmistä kuvaavien savikuvioiden lisäksi tunnetaan myös jonkin verran eläimiä kuvaavia idoleita (ks. Kuva 1) (esim. Loze 1995; Pesonen 2000; Kašina 2005). Saviiguriineja tai -idoleita on tarkasteltu tyystin toisista lähtökohdista kuin saviastioita ja ne on useimmiten kytketty uskomuksiin ja rituaaleihin. Figuriinien esittävää aspektia on pidetty niiden tärkeimpänä piirteenä ja siten avaimena savikuvioiden tulkitsemiseen. Idolien on ehdotettu kuvaavan esimerkiksi shamaaneja, jumaluuksia tai muita henkiolentoja, esi-isiä ja käärinliinoihin kiedottuja vainajia, kun taas zoo- ja ornitomoriset iguriinit on usein yhdistetty totemismiin ja metsästysmagiaan (ks. Wyszomirska 1984; Núñez 1986; Pesonen 2000; Kašina 2005; Kashina 2009). Saviiguriinien esittävyys on kuitenkin usein vaikea- ja monitulkintainen asia, mitä voi helposti pitää ongelmana niiden ymmärtämiselle. Toisaalta juuri ”epämääräisyys” voi itsessään olla tärkeä ominaisuus – esimerkiksi Janzon (1983: 9) huomauttaa, että jotkut iguriinit näyttävät kuvaavan eri eläimiä eri suunnista katsottuna, minkä hän arvelee voivan olla tahallista. Osa iguriineista on löydetty ehjinä ja kokonaisina, kun taas toiset löytyvät säännönmukaisesti palasina – ja 38 Savi ja saven käyttö neoliittisessa maailmassa Neoliittisia saviiguriineja ja savenpaloja Suomesta, Baltiasta ja Luoteis-Venäjältä (Loze 1995: kuvien 3-5 mukaan). 39 Vesa-Pekka Herva & Kerkko Nordqvist luultavasti tahallaan rikottuina – minkä on katsottu heijastavan eroja eri iguriinityyppien käytössä (esim. Wyszomirska 1984; Núñez 1986; Pesonen 2000). Figuriiniaineiston pirstaleisuus on luultavasti myös yksi syy siihen, että lähes kaikkia epämääräisiä koristeltuja tai muulla tavoin erikoisia poltetun saven kappaleita pidetään helposti tarkemmin määrittämättöminä iguriinien ja idolien katkelmina – toinen vaihtoehto on luokitella kyseiset löydöt tarkemmin määrittelemättömien saviesineiden katkelmiksi. Tällaisen tulkinnan myötä oudoilta vaikuttavat savilöydöt muuttuvat näennäisesti vähemmän oudoiksi, vaikka läheskään aina ei ole mitenkään selvää, että kyseiset savenkappaleet ovat peräisin varsinaisista iguriineista tai esineistä (vrt. Kuva 1). Savi-idolien ja -esineiden fragmenteiksi tulkittujen palojen lisäksi sekalaisten savilöytöjen ryhmään kuuluu joka tapauksessa monenlaisia enemmän tai vähemmän arvoituksellisia löytöjä satunnaisista (koristelluista tai koristelemattomista) savimöykyistä savipötkylöihin, -tankoihin ja -pallukoihin sekä savihelmiin ja -riipuksiin. Sekalaisia savilöytöjä ei julkaisuissa ole juuri käsitelty; löytöryhmä on vain joskus mainittu ohimennen ja/tai tiettyjä löytöjä nostettu esiin esimerkinomaisesti. Löydöistä tai niiden määristä on tästä syystä kokonaisuutena vaikea sanoa paljoakaan, mutta selvältä näyttää, etteivät sekalaiset savilöydöt ole erityisen harvinaisia Koillis-Euroopan neoliittisilla asuinpaikoilla. Tästä huolimatta sekalaisia savilöytöjä on pidetty satunnaisina (Edgren 1982), eikä niiden merkitystä ole arvioitu kuin niukasti ja yleisellä tasolla: joidenkin löytöjen on ajateltu olevan palanutta tiivistesavea, savipallojen ja -tankojen puolestaan keramiikan muovaamiseen ja valmistukseen, esimerkiksi polttokokeiluihin, liittyvää jätettä (esim. Gurina 1967; Rauhala 1977; Kokkonen 1978) – tällaiset näkemykset, vaikkakaan eivät välttämättä aina vääriä, heijastelevat ennen kaikkea yritystä rationalisoida muutoin vaikeasti tulkittavaa aineistoa. Epämääräisten savilöytöjen voidaan kuitenkin ajatella viittaavan siihen, että savipallojen ja -tankojen pyörittely – ja siis ylipäätään saven työstäminen – on itsessään ollut merkityksellistä ja että varsinaisten saviesineiden tekemisessä ei myöskään ollut kyse pelkästä mekaanisesta valmistusprosessista. Tätä saven merkityksellisyyttä käsittelemme seuraavassa eri näkökulmista. Saven hankkiminen ja maanalainen maailma neoliittisella kivikaudella Ihmisten käyttämien mineraalisten ja muiden materiaalien kirjo laajeni neoliittisella kivikaudella. Suomessa ja muualla Koillis-Euroopassa arkeologiseen aineistoon ilmaantuu tyypillisen kampakeramiikan ja asbesti- ja orgaanissekoitteisen keramiikan myötä yhä enemmän esineitä, jotka on valmistettu eksoottisista tai ei-paikallisista raaka-aineista, kuten piistä, niin sanotusta Äänisen viherliuskeesta, meripihkasta ja kuparista. Joitain näistä materiaaleista oli toki käytetty enemmän tai vähemmän satunnaisesti jo aiemmin, mutta kokonaisuutena 3000-luvun alkupuolella eKr. alkava materiaalivalikoiman rikastuminen on varsin ilmeinen. Tätä ilmiötä on aiemmin tarkasteltu lähinnä kauppa- tai vaihtosuhteiden sekä sosiaalisen statuksen ilmaisemisen kautta (esim. Zvelebil 2006; Okkonen 2009; Vaneeckhout 2009). Uusia materiaaleja voidaan ja täytyy kuitenkin tarkastella myös toisesta näkökulmasta. Monilla uusilla raaka-aineilla, kuten meripihkalla ja kuparilla, on nimittäin ominai40 Savi ja saven käyttö neoliittisessa maailmassa suuksia, jotka olivat kivikauden ihmisille ennestään tuntemattomia. Toisin sanoen uudet materiaalit paljastivat uusia piirteitä materiaalisesta maailmasta, minkä voidaan ajatella vaikuttaneen siihen miten ihmiset hahmottivat ympäröivää maailmaa laajemmin, tapahtui tämä materiaalien vaikutus kuinka huomaamattomasti tai pienessä mittakaavassa tahansa (ks. Herva et al. painossa, Herva et al. n.d.). Savi oli samalla tavoin uudenlainen materiaali neoliittisessa maailmassa. Toisin kuin vaikkapa kupari, savi oli tietysti ollut osa ihmisten elettyä ympäristöä jo esikeraamisella ajalla, mutta keramiikkateknologia ja siihen liittyvä laajempi saven käyttäminen epäilemättä muuttivat ihmisten käsitystä savesta. Paitsi saven käsittely myös sen hankkiminen vaati uudenlaisia taitoja ja uudenlaista ympäristön tuntemista: saven hankkiminen ikään kuin pakotti ihmiset katsomaan ympäristöään uusin silmin, koska heidän täytyi oppia tietämään, missä esineiden valmistamiseen sopivaa raaka-ainetta oli saatavilla. Ihmisten täytyi siis kiinnittää huomiota sellaisiin ympäristön piirteisiin, jotka eivät välttämättä aiemmin olleet olleet (samalla tavoin) merkityksellisiä. Itse saven kaivaminen maasta ei myöskään ehkä ollut pelkkää mekaanista kaivamista. Etnograisten kuvausten perusteella pienimuotoinenkin maahan tunkeutuminen ja mineraaliraaka-aineiden hankkiminen voidaan ymmärtää ”maan voimien” häiritsemiseksi tai niiden kanssa tekemisiin joutumiseksi, minkä vuoksi kaiveluun ja louhimiseen liittyy potentiaalisesti toimintoja, jotka modernin ajattelun kannalta ymmärretään rituaalisiksi (esim. Boivin 2004a). Saven hankkiminen vaati näin ollen ympäristön tuntemista muutenkin kuin puhtaan fysikaalisessa mielessä. Edellä esitetty huomio on tärkeä, koska saven käyttö ja hankkiminen linkittyvät näin osaksi laajempaa neoliittisella kaudella tapahtuvaa ympäristösuhteiden ja maailmankuvan muutosta. Tämä ei tosin näy Koillis-Euroopan arkeologisessa aineistossa niin selvästi kuin monin muin paikoin etelämpänä, missä kasvava kiinnostus maahan ja maanalaiseen maailmaan neoliittisella kivikaudella ilmenee voimakkaana kaivamisen ja louhimisen lisääntymisenä (Edmonds 1995: 60; Davies & Robb 2004). Osalla näistä neoliittisella ajalla tehdyistä kaivannoista ei ollut mitään suoraviivaista käytännöllistä funktiota, minkä lisäksi ”rituaalisia” kätköjä tehtiin monenlaisiin maassa oleviin luonnollisiin ja keinotekoisiin ”reikiin”, kuten luoliin ja kuoppiin (esim. Evans et al. 1999; Davies & Robb 2004; Johnston 2008). Tilley (2007: 342) on jopa ehdottanut, että Britannian neoliittisessa piinlouhinnassa ei ollut kyse vain raaka-aineiden hankkimisesta, vaan siihen liittyi laajempi kiinnostus maanalaiseen, jonkinlainen halu tuntea ja paljastaa maanpinnan alainen maailma (vrt. myös Johnston 2008: 196). Saven hankkiminen oli, olipa sen rooli kuinka pieni tahansa, osa tätä uudenlaista yhteyttä maahan. Savi ja saventyöstö ”käyttöliittymänä” maailmaan Teknologioiden sosiaalisista ja symbolisista ulottuvuuksista on keskustelu paljon 1980-luvulta lähtien, mutta Suomen kivikautista keramiikkaa ei mainittavasti ole käsitelty tällaisista lähtökohdista. Toisaalla on kuitenkin esitetty, että varhainen saviastioiden tekeminen ei ollut pelkkä tekninen prosessi, vaan keramiikan valmistus tulisi ymmärtää laveasti sanottuna shamanistis-maagisena toimintana pikemmin kuin teknologiana modernissa mielessä (Vitelli 1989; 1995; Gheorghiu 2008; ks. myös Gosselain 1999; Fredriksen 2011), samaan 41 Vesa-Pekka Herva & Kerkko Nordqvist tapaan kuin varhainen ja ylipäätään esimoderni metallurgia (esim. Forbes 1950; Budd & Taylor 1995). Myös Suomen ja Koillis-Euroopan kivikautisessa keramiikassa on piirteitä, joiden voidaan katsoa heijastavan keramiikan spirituaalisia ulottuvuuksia, vaikka näitä ei tässä olekaan mahdollista luodata syvemmälti. Sen sijaan tässä yhteydessä on keskeistä, että keramiikkaan ja keramiikan valmistukseen liittyvässä spirituaalisuudessa ei ollut kyse vain siitä, että ihmiset projisoivat enemmän tai vähemmän sattumanvaraisia harhakäsityksiään maailmasta ympäröivään todellisuuteen sen vuoksi, etteivät he tienneet millainen maailma ”oikeasti” on ja miten se toimii. Päinvastoin, saven käyttöön ja keramiikan valmistukseen liittyvien niin sanottujen uskomusten voidaan nimenomaan ajatella nousevan saven käyttäytymisestä itsestään. Esimerkiksi saven muuttuminen poltettaessa plastisesta massasta kiinteiksi esineiksi selittänee osaltaan saven merkitystä ja symbolista potentiaalia neoliittisessa maailmassa (esim. Gheorghiu 2008). Savi on eräänlainen neoliittisen maailman tyyppimateriaali jota käytettiin monipuolisesti erilaisiin tarkoituksiin, ja neoliittista kivikautta onkin osuvasti kuvattu ”saven ajaksi” (Stevanovic 1997). Savi poikkesi ominaisuuksiltaan ja työstettävyydeltään muista kivikaudella yleisesti käytetyistä materiaaleista ja myötävaikutti uusien esinemuotojen syntyyn ja tätä kautta neoliittiseen kulttuuriin yhdistyvään symbolismin tulvaan sekä siihen liittyvään ajattelun muuttumiseen (Wengrow 1998; Boivin 2004b; ks. myös Gosden 2005: 196). Savea tiedetään toki käytetyn ainakin jossain määrin jo paleoliittiselta kaudelta lähtien, kuten esimerkiksi Tsekin Dolní Věstonicen kuuluisat nuotiossa ”räjäytetyt” iguriinit osoittavat (Vandiver et al. 1989; ks. myös Praslov 1992), mutta keramiikkateknologia, saven laajamittaisempi käyttäminen, uudenlainen kiinnittyminen maahan kasvavan sedentaarisuuden ja maanviljelyn myötä, sekä kiinnostus maahan ja maanalaiseen maailmaan teki savesta uudella tavalla merkityksellistä. Saviiguriinien tapaisten esineiden yhteys neoliittisen ajan symboliseen ajatteluun ja ilmaisuun on ehkä itsestään selvä, mutta nähdäksemme saven ja spirituaalisuuden suhde on paljon syvemmällä ja lähtee viime kädessä itse saven ominaisuuksista ja saven muokkaamisen ja työstämisen kokemuksesta. Tähän asiaan ovat sekä nykypäivän käsityöläiset että terapeutit kiinnittäneet huomiota. Esimerkiksi keraamikko Marjory Bankson on kirjassaan he Soulwork of Clay (2008) kuvaillut saven elävyyttä materiaalina. Hänen mukaansa saven ja savenvalajan välinen vastavuoroisuus ikään kuin sulattaa subjektiivisen ja objektiivisen välisen rajan – joka ei itsessään ole ”luonnollinen” vaan modernin ajattelun tuote (esim. Ingold 2000) – sekä mahdollistaa eräänlaisen eheyttävän meditatiivisen tai spirituaalisen yhteyden ihmisen ja maailman välillä. Banksonin näkemykset on tietysti helppo kuitata pelkästään yhden ihmisen uskonnollisesti virittyneinä kokemuksina, mutta saventyöstön yhteys psykologisiin kokemuksiin ja mentaalisiin prosesseihin on havaittu myös monissa muissa yhteyksissä (esim. Foster 1997; Sholt & Gavron 2006; Timmons & MacDonald 2008; Bat Or 2010). Esimerkiksi Bat Or (2010) on tutkinut, miten saviiguriinien tekeminen äitien ja heidän lastensa kesken edisti äitiyden tunteita ja vahvisti äitien ja heidän lastensa välistä sidettä. Myös arkeologien piirissä on viime aikoina käsitelty usein neoliittisten iguriinien roolia ja merkitystä osana sosiaalisten suhteiden ja identiteettien uudelleenmääritte42 Savi ja saven käyttö neoliittisessa maailmassa lyä (esim. Bailey 2005, 2007). Figuriinit eivät vain passiivisesti ilmaisseet uskomuksia ja käsityksiä, vaan ohjasivat ihmisiä ajattelemaan – luultavasti alitajuisesti ja tiedostamatta – olemassaoloon ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä tarjoamatta kuitenkaan valmiita vastauksia (Bailey 2007). Samantapaisesta näkökulmasta voidaan ajatella, paitsi Suomen ja Koillis-Euroopan iguriineja, myös edellä mainittuja epämääräisiä savilöytöjä ja saventyöstöä ylipäätään. Vaikka saviesineillä ja niiden tekemisellä on voinut olla ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä merkityksiä, saventyöstön kautta ihmiset myös työstivät suhdettaan ympäristöön yleisemmin. Erityisesti tämä kohdistui tietysti maahan, jonka rooli ja merkitys ihmisten elämässä muuttui neoliittisten elämäntapojen myötä. Saventyöstö vertautuu tässä mielessä Lévi-Straussin (1962) ajatukseen ”animals are good to think with” – saven ”joutava” pyörittely samoin kuin varsinaisten saviesineiden tekeminenkin auttoi ihmisiä luomaan spirituaalisen yhteyden maahan. Saviiguriinit voidaan nähdä myös samantapaisesta näkökulmasta kuin Bloch (1995) on tarkastellut Madagaskarin zaimaniry-kansan puukaiverruksia. Toisin kuin antropologit aluksi olettivat, Bloch esittää, että geometriset kaiverrukset talojen puuosissa eivät viittaa alkuperäiskansan mytologisiin kertomuksiin tai ylipäätään muodosta ikonograisten merkitysten järjestelmää. Kaiverrukset eivät silti ole merkityksettömiä, vaan korostavat itse puumateriaalin kauneutta samalla kuin niiden tekeminen on osa sosiaalista elämää ja elämän jatkumoa (Bloch 1995: 215). Saviiguriinit taas voidaan tulkita pyrkimykseksi hahmottaa ja korostaa saven (maan) elävyyttä ja elämää – niiden tarkoituksena ei ollut spesiisten uskonnollistyyppisten käsitysten ilmaiseminen, vaan yleisempi ihmisen ja maan välisen sosiaalisen ja intiimin vuorovaikutussuhteen työstäminen. Samalla tavoin kuin Carlson (2011: 1323) on ehdottanut, että rautakautisten aseiden ihmismäisesti muotoillut kahvat auttoivat sotureita luomaan paremman yhteyden aseisiinsa ja myötävaikuttivat siten aseiden psykologiseen funktionaalisuuteen, myös neoliittiset saviiguriinit ja epämääräiset savilöydöt ovat tulkittavissa yhdeksi ”käyttöliittymäksi” ihmisten ja maan välillä. Bibliografia Painamattomat lähteet Herva, V.-P., Nordqvist, K., Lahelma, A. & Ikäheimo, J. n.d. Cultivation of perception and the emergence of the Neolithic world. Julkaisematon käsikirjoitus. Tutkimuskirjallisuus Bailey, D. 2005. Prehistoric Figurines: Representation and Corporeality in the Neolithic. Routledge, London. Bailey, D. 2007. he anti-rhetorical power of representational absence: Incomplete igurines from the Balkan Neolithic. Teoksessa Renfrew, C. & Morley, I. (toim.) Image and Imagination, 111–20. McDonald Institute for Archaeological Research, Cambridge. Bankson, M.Z. 2008. he Soulwork of Clay: A Hands-On Approach to Spirituality. Skylight Paths Publishing, Woodstock VT. Bat Or, M. 2010. Clay sculpting of mother and child igures encourages mentalization. he Arts in Psychotherapy 37, 319–27. Bloch, M. 1995. Questions not to ask of Malagasy carvings. Teoksessa Hodder, I., Shanks, M., Alexandri, A., Buchli, V., Carmen, J., Last, J. & Lucas, G. (toim.) Interpreting Archaeology: Finding Meaning in the Past, 212–15. 43 Vesa-Pekka Herva & Kerkko Nordqvist Cambridge University Press, Cambridge. Boivin, N. 2004a. From veneration to exploitation: Human engagement with the mineral world. Teoksessa Boivin, N. & Owoc, M.A. (toim.) Soils, Stones and Symbols: Cultural Perceptions of the Mineral World, 1–29. University College of London Press, London. Boivin, N. 2004b. Mind over matter? Collapsing the mind-matter dichotomy in material culture studies. Teoksessa DeMarrais, E., Gosden, C. & Renfrew, C. (toim.) Rethinking Materiality: he Engagement of Mind with the Material World, 63–7. McDonald Institute for Archaeological Research, Cambridge. Budd, P. & Taylor, T. 1995. he faerie smith meets the bronze industry: Magic versus science in the interpretation of prehistoric metal-making. World Archaeology 27(1), 133–43. Carlson, J. 2011. A symbol – but of what? Iron Age daggers, Alessi corkscrews and anthropoid embellishment reconsidered. Antiquity 85, 1312–24. Davies, P. & Robb, J.G. 2004. Scratches in the earth: he underworld as a theme in British prehistory, with particular reference to the Neolithic and Earlier Bronze Age. Landscape Research 29(2), 141–51. Edgren, T. 1982. Formgivning och funktion: En kamkeramisk studie. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Edmonds, M. 1995. Stone Tools and Society: Working Stone in Neolithic and Bronze Age Britain. Batsford, London. Evans, J., Pollard, J. & Knight, M. 1999. Life in the woods: Tree-throws, ‘settlement’ and forest cognition. Oxford Journal of Archaeology 18(3), 241–54. Forbes, R.J. 1950. Metallurgy in Antiquity: A Notebook for Archaeologists and Technologists. Brill, Leiden. Foster, F. 1997. Fear of three dimensionality: Clay and plasticine as experimental bodies. Teoksessa Killick, K. & Schaverien, J. (toim) Art, Psychotherapy and Psychosis, 52–72. Routledge, London. Fredriksen, P.D. 2011. When knowledges meet: Engagements with clay and soil in southern Africa. Journal of Social Archaeology 11(3), 283–310. Gheorghiu, D. 2008. he emergence of pottery. Teoksessa Jones, A. (toim.) Prehistoric Europe: heory and Practice, 164–92. Wiley-Blackwell, Chichester. Gosden, C. 2005. What do objects want? Journal of Archaeological Method and heory 12, 193–211. Gosselain, O.P. 1999. In pots we trust: he processing of clay and symbols in sub-Saharan Africa. Journal of Material Culture 4(2), 205–30. Gurina, N.N. 1967. Iz istorii drevnih plemen zapadnyh oblastej SSSR (Materialy i issledovanija po arheologii SSSR 144). Nauka, Leningrad. Hastorf, C.A. 1998. he cultural life of early domestic plant use. Antiquity 72, 773–82. Herva, V.-P., Ikäheimo, J., Kuusela, J.-M. & Nordqvist, K. painossa. Close encounters of the copper kind. Teoksessa Proceedings of X Nordic heoretical Archaeology Group, Trondheim 26–29.5.2009. Ingold, T. 2000. he Perception of the Environment: Essays in Livelihood, Dwelling and Skill. Routledge, London. Janzon, G.O. 1983. Zoomorphic clay igurines and beads from Ire, Hangvar parish, Gotland. Fornvännen 78, 1–20. Jennbert, K. 1998. ‘From the inside’: A contribution to the debate about the introduction of agriculture in southern Scandinavia. Teoksessa Zvelebil, M. & Dennell, R. (toim.) Harvesting the Sea, Farming the Forest: he Emergence of Neolithic Societies in the Baltic Region, 31–6. Sheield Academic Press, Sheield. Johnston, R. 2008. Copper mining and the transformation of environmental knowledge in Bronze Age Britain. Journal of Social Archaeology 8(2), 190–213. Jordan, P., & Zvelebil, M. (toim.) 2009a. Ceramics before Farming: he Dispersal of Pottery among Prehistoric Eurasian Hunter-Gatherers. Let Coast Press, Walnut Creek CA. Jordan, P., & Zvelebil, M. 2009b. Ex oriente lux: he prehistory of hunter-gatherer ceramic dispersals. Teoksessa Jordan, P., & Zvelebil, M. (toim.) Ceramics before Farming: he Dispersal of Pottery among Prehistoric Eurasian Hunter-Gatherers, 33–89. Let Coast Press, Walnut Creek CA. Karjalainen, T. 2010. Kotkan Peippola 1 -asuinpaikan idolit. Teoksessa Ranta, H. (toim.) Kentältä poimittua 7, Kirjoitelmia arkeologian alalta (Museoviraston arkeologian osaston julkaisuja N:o 12), 19–25. Museovirasto, Helsinki. Kašina, E.A. 2005. Iskusstvo malyh form neolita-eneolita lesnoj zony vostotšnoj Evropy (avtoreferat). Moskovskij gosudarstvennyj universitet, Moskva. Kashina, E. 2009. Ceramic anthropomorphic sculptures of the East European forest zone. Teoksessa Jordan, P. & Zvelebil, M. (toim.) Ceramics before Farming: he Dispersal of Pottery among Prehistoric Eurasian Hunter- 44 Savi ja saven käyttö neoliittisessa maailmassa Gatherers, 281–97. Let Coast Press, Walnut Creek CA. Kokkonen, J. 1978. Kymin Niskasuon keramiikkalöydöt (Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste 17). Helsingin yliopisto, Helsinki. Kriiska, A. 2009. he beginning of farming in the eastern Baltic. Teoksessa Dolukhanov, P., Sarson, G. & Shukurov, A. (toim.) he East European Plain on the Eve of Agriculture, 159–79. Archaeopress, Oxford. Lahelma, A. 2008. A Touch of Red: Archaeological and Ethnographic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Lévi-Strauss, C. 1962. Totemism. Merlin Press, London. Loze, I. 1995. Clay igural art in the forest belt of Neolithic Eastern Europe. Archaeologia Baltica 1, 20–32. Mökkönen, T. 2010. Kivikautinen maanviljely Suomessa. Suomen Museo 2009, 5–38. Mökkönen, T. 2011. Studies on Stone Age Housepits in Fennoscandia (4000–2000 cal BC): Changes in Ground Plan, Site Location and Degree of Sedentism. Helsingin yliopisto, Helsinki. Núñez, M. 1986. Clay igurines from the Åland Islands and mainland Finland. Fennoscandia archaeologica 3, 17–34. Núñez, M. & Okkonen, J. 2005. Humanizing of north Ostrobothnian landscape during the 4th and 3rd millennia BC. Journal of Nordic Archaeological Science 15, 25–38. Okkonen, J. 2003. Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Oulun yliopisto, Oulu. Okkonen, J. 2009. Itämeri vuorovaikutusalueena kivikaudella. Teoksessa Alenius, K., Honkala, A. & Wunsch, S. (toim.), Itämeren itälaidalla II, 7–15. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi. Pesonen, P. 2000. Zoomorphic clay igurines from two Stone Age sites in Rääkkylä, North Karelia. Muinasaja Teadus 8, 181–91. Praslov, N.D. 1992. O keramike epohi verhnego paleolita v Severnoj Evrazii. Arheologitšeskie vesti 1, 28–40. Rossijskaja akademija nauk, Sankt-Peterburg. Rauhala, P. 1977. Liljendalin Kvarnbacken (Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste 13). Helsingin yliopisto, Helsinki. Schulz, E.-L. 2005. Joroisten Kanavan radiohiiliajoitukset. Teoksessa Pesonen, P. & Mökkönen, T. (toim.) Arkeologipäivät 2005: Arkeologia ja kulttuuri & uutta kivikauden tutkimuksessa, 132–37. Suomen arkeologinen seura, Helsinki. Sholt, M. & Gavron, T. 2006. herapeutic qualities of clay-work in art therapy and psychotherapy: A review. Art herapy: Journal of the American Art herapy Association 23(2), 66–72. Stevanovic, M., 1997. he age of clay: he social dynamics of house destruction. Journal of Anthropological Archaeology 16, 334–95. Tilley, C. 2007. he Neolithic sensory revolution: Monumentality and the experience of landscape. Teoksessa Whittle, A. & Cummings, V. (toim.) Going Over: he Mesolithic-Neolithic Transition in North-West Europe, 329–45. British Academy, London. Timmons, A. & MacDonald, E. 2008. ‘Alchemy and magic’: he experience of using clay for people with chronic illness and disability. British Journal of Occupational herapy 71(3), 86–94. Vandiver, P., Sofer, O., Klima, B. & Svoboda, J. 1989. he origins of ceramic technology at Dolni Vestonice, Czechoslovakia. Science 246, 1002–8. Vitelli, K.D. 1989. Were pots irst made for foods? Some doubts from Franchthi. World Archaeology 21, 17–29. Vaneeckhout, S. 2009. Aggregation and Polarization in Northwest coastal Finland: Socio-Ecological Evolution between 6500 and 4000 cal BP. Julkaisematon väitöskirja. Oulun yliopisto. Vitelli, K.D. 1995. Pots, potters, and the shaping of Greek Neolithic society. Teoksessa Barnett, W. & Hoopes, J. (toim.) he Emergence of Pottery, 55–64. Smithsonian Institute, Washington DC. Wengrow, D. 1998. ‘he changing face of clay’: Continuity and change in the transition from village to urban life in the Near East. Antiquity 72, 783–95. Wyszomirska, B. 1984. Figurplastik och gravskick hos Nord- och Nordosteuropas neolitiska fångstkulturer. Acta Archaeologica Lundensia, Lund. Zvelebil, M. 2006. Mobility, contact, and exchange in the Baltic Sea basin 6000–2000 BC. Journal of Anthropological Archaeology 25(2), 178–92. 45 Pentti Koivunen Jätinkirkkojen uusi tuleminen, alkuaskelet Oulussa Pentti Koivunen Arkeologian lehtori emeritus, Oulun yliopisto Abstrakti Kun tekijä oli 1975 valittu Oulun yliopiston arkeologian lehtorin virkaan, oli hän ollut mukana Historian laitoksen keskiaikaan suuntautuneissa Tornionjokilaakson arkeologisissa tutkimuksissa jo pari vuotta. Ne olivat tuottaneet runsaan löytömateriaalin, jonka konservointi ja jälkikäsittely vaativat oman arkeologisen laboratorion perustamisen. Syyspuolella löydettiin Pöykkölän kotiseutumuseosta tieteelle yksi Suomen upeimmista rautakautisista koruista, jonka julkaisu Oulussa ja korun tuleva sijaintipaikka nostivat kiivaan keskustelun. Osapuolina olivat Oulun yliopisto/Rovaniemen kaupunki ja Museovirasto. Muutamien vuosien jälkeen koru talletettiin Rovaniemelle Arktiseen keskukseen. Tämän värikkään aloitusvuoteni aikana pohdittiin myös esihistoriallisen tutkimusprojektin perustamista historian laitokselle. Tutkimus suunnattiin suuriin suorakulmaisiin kiviaitauksiin, joita kutsuttiin jätinkirkoiksi. Historian laitoksen solkikiistasta saaman myönteisen henkisen palautteen vuoksi onnistui myös eri Pohjois-Pohjanmaan kunnilta kerätty alkurahoitus ja työ saattoi alkaa. Käytännön toteutuksesta vastasi Pohjois-Pohjanmaan museon amanuenssi Aulis Forss (1946–2012) apulaisineen, ja päävastuun organisoinnista kantoi historian laitos. Monista käytännön vaikeuksista ja budjetin ylityksistä huolimatta työ tuotti hyvät tulokset ja pääosa alueen jätinkirkoista saatiin kartoitetuksi ja yksi myös totaalikaivetuksi. Arkeologian oppiaine on edelleen ollut monipuolisesti jätinkirkoista kiinnostunut, ja on paljastunut niiden liittyvän laajaan teknokompleksiin. Myöhäiskivikauden lämpömaksimin aikana olivat hylkeet siirtyneet lisääntymään Perämeren äärelle. Se lisäsi pyytäjien määrää ja aikaansai pysyvät kylämäiset asutukset ja jätinkirkkojen rakentamisen. Nykyinen professorimme Milton Nunez on ollut jo aikaisemmissa työpaikoissaan kiinnostunut jätinkirkoista ja on jatkanut tutkimuksiaan tultuaan Ouluun professoriksi 1995. Lopuksi käsitellään Yli-Iin Metelinkirkosta mainintaa vuodelta 1737. Tämä on vanhin tunnettu maininta jätinkirkosta. 46 Jätinkirkkojen uusi tuleminen Aloittaessani vuoden 1975 alusta työni arkeologian lehtorina Oulun yliopiston historian laitoksella (HL) ei laitos ollut minulle täysin outo. Sen johtaja, professori Kyösti Julku, oli ollut Turun yliopistossa akateeminen opettajani, ja olin jopa osallistunut kuulijana Julkun väitöstilaisuuteen 1965. Kun hän sitten oli ottanut minuun yhteyttä 1972 ja kysynyt mahdollisuutta osallistua Pohjoismaisen Autiotilaprojektin (Sundström et al. 1981) arkeologiseen toteuttamiseen, menivätkin kesälomani Turun kaupunginmuseosta (Turun linnasta) 1973–4 projektiin liittyviin arkeologisiin kaivauksiin Tornion Oravaisensaarella. Jo ensimmäinen toimintavuoteni Oulussa oli lievästi sanoen värikäs. Kun huolehdin Oravaisensaaren kaivausten jälkitöistä yhdessä muiden kanssa, huomasin oman laboratorion perustamisen välttämättömäksi. Laitoksella oli vähän asiasta keskusteltu, ja yliopiston byrokratiaa sen paremmin tuntematta arvelin, että tiedekuntasihteeri Vesa Väätäjä voisi auttaa laboratorion perustamisessa. Kun selitin Väätäjälle tarpeen aikaansaada teknillisen tai luonnontieteellisen mallin mukainen laboratorio Humanistiseen tiedekuntaan (HuTk), levisi Väätäjän kasvoille epäuskoinen hymy ja hän lausahti: ”Tiedekunnassa tällaisen yrityksen voisi ehdottaa jokin professoreista, ehkä turhaan, lehtorille tällaiset asiat eivät kuulu”. Niinpä esitin asian paremmin valmisteltuna esimiehelleni Julkulle, jonka tarmokkaalla johdolla tiedekunta ja muu yliopisto myönsikin ehdollisena varat toukokuussa 1975 historian laitoksen yhteydessä toimivan Arkeologian laboratorion perustamiseen (HuTk, ptk 25.5. 1975, §16). Kesällä 1975 kaivoimme vanhaa pirkkalaissuvun asuinpaikkaa Ylitornion Kainuunkylän Kannalassa ja laboratorio, jonka konservaattoriksi oli palkattu Karl Sandman Kuva 1. Tornion Oravaisensaaren kaivauksien osanottajia kertaamassa päivän tapahtumia ja suunnittelemassa tulevia Kyösti Julkun tilapäisasunnoksi vuokraamassa ”Lampolassa” elokuussa 1973. Henkilöt vasemmalta professori Kyösti Julku, amanuenssi Aulis Forss, opiskelija Birgit Liljanko, assistentti Samuli Onnela, opiskelija Kyllikki Syväniemi, Huk Eero Jarva, teknikko Karl Sandman ja tutkimusapulainen Aki Pihlman. Kuva Pentti Koivunen, HL, Arkeologian laboratorion kuvakokoelmat. 47 Pentti Koivunen Merijalilta, osoittautui todella tarpeelliseksi. Löytöjen joukossa oli muun muassa hiiltyneitten puuesineitten katkelmia, joista Sandman sai taitavasti koottua ainutlaatuisen haravan (Koivunen 1988). Jo ennen Ouluun muuttoani olin tietysti miettinyt, riittäisikö tutkimuspanosta myös Pohjois-Suomen varsinaiseen esihistorialliseen problematiikkaan, ja kun arkeologian tutkimusvaatimuksiini Turussa sisältyi A.M. Tallgrenin ”Suomen esihistorialliset ja ajaltaan epämääräiset kiinteät muinaisjäännökset”, poimin siitä erityisenä pohjoisena ilmiönä merkillisen ja kiistellyn osa-alueen, jätinkirkot (Tallgren 1918: 25–28). Julkukin oli miettinyt sitä, että lähinnä keskiaikaan suuntautuneeseen arkeologisten tutkimustoimintaamme voitaisiin liittää ”oikea esihistorian projekti”, ja samana syksynä tämä otettiinkin historian laitoksen ja arkeologian virallisiin tutkimussuunnitelmiin (Humanistisen tutkinnonuudistoimikunnan tilaus syksy 1975 ”Yleisen ja klassillisen arkeologian tutkimuspoliittinen ohjelma”, PK:n virka-arkisto). Valintaa helpotti arvovaltaisen Pohjoismaisen Autiotilatoimikunnan vierailu Oulussa ja siihen järjestetty retki Pattijoen Kastellin jätinkirkolle 11.5.1975. Vieraisiin ja isäntiinkin teki vaikutuksen kohteen monumentaalisuus ja tunne, että Pohjois-Suomen esihistoriasta oli vielä paljon löydettävää. Loppukesästä saman vuonna esiteltiin parille opiskelijalleni Rovaniemen Pöykkölän kotiseutumuseoon tuotu merkillinen kapistus, joka pian osoittautui kansainvälisesti yhdeksi huomattavimmista korulöydöistä, mitä Suomessa oli koskaan tehty. Käytyäni Pöykkölässä toteamassa esineen aitouden meni oma aikani loppuvuodesta 1975 skandinaavisella eläinornamentiikalla koristellun relieisoljen vastineitten etsimiseen ja soljen tutkimiseen. Saatoin julkaista esineen jo joulukuun keskivaiheilla, ja toista tuhatta käsittänyt painos lähetettiin kaikkiin pohjoismaisiin arkeologisiin tutkimusyksiköihin ja alan tutkijoille siten, että se tuli postitse kaikille 15.12. (Koivunen 1975). Kun löydöstä ei ollut etukäteen hiiskuttu ulkopuolisille eikä ilmoitettu Museovirastolle, jossa kyllä olisi ollut ”asiantuntevia julkaisijoita”, oli kohu ennennäkemätön. Etenkin korun säilytyspaikasta nousi ainutkertaisen kova kiista Museoviraston ja Oulun yliopiston/Rovaniemen kaupungin välillä. Asiaa puitiin julkisuudessa ja salassa, joskus jopa kolmen ministerin, Julkun ja Museoviraston yhteisellä neuvonpidolla. Vihdoin solki luovutettiin väliaikaisella päätöksellä Museovirastoon, ja Rovaniemelle se saatiin takaisin pysyvään säilytykseen vasta kun Arktinen keskus avattiin (Ruuttula-Vasari 1993). Solki pääsi kunniapaikalle Lapin maakuntamuseon esihistorian näyttelyyn. Mitä tämä sitten vaikutti suunniteltuun jätinkirkkoprojektiin? Ensinnäkin kävi pohjoissuomalaisille ja koko maallekin selväksi, että Oulussa on pieni, mutta pirteä arkeologian yksikkö, joka pyrkii toimimaan omien suunnitelmiensa mukaisesti eikä ollut Museovirastolle alisteinen. Pystyimme tekemään jätinkirkoista taustaselvitystä, johon osallistuivat myös opiskelijamme (Kostet 1975), ja tutkimuksellisesti tilanne oli mitä kiinnostavin. Hjalmar Appelgrenin väitöskirjatyön (Appelgren 1891) mukana olivat jätinkirkot tulleet tieteellisen tutkimuksen piiriin, Aarne Europaeus (myöh. Äyräpää) teki niillä kenttätutkimuksia (Europaeus 1910; 1913; 1914) samoin kuin myös Julius Ailio (1923), mutta A.M. Tallgren oli sekä niiden käyttötarkoituksesta että syntyajasta omilla linjoillaan. Kun Tallgren oli valittu Helsingin yliopiston ensimmäiselle vakituiselle arkeologian oppituolille 1923, vaikka iältään 13 vuotta vanhempi Ailio oli pitänyt sitä itselleen lankeavana, siirtyivät 48 Jätinkirkkojen uusi tuleminen miesten kiistat henkilötasolta tieteellisiin näkemyksiin. Tallgrenin kannatettua jätinkirkkojen ajoitusta rautakaudelle ja käyttötarkoituksiksi asunnonpohjia (Tallgren 1918; 1931), piti Ailio niitä lähes luonnonmuodostelmina, vaikkakin myönsi niistä löytyvän vähäisen kivikautisen käytön merkkejä (Ailio 1922). Koska Ailio oli koulutukseltaan myös geologi, uskoi tiedemaailma jätinkirkkojen olevan pääosiltaan luonnonmuodostelmia, joita kivikautiset hylkeenpyytäjät olivat vähäisessä määrin käyttäneet hyväkseen. Pääpiirteissään Ailion kanta siirtyi myös Suomen esihistorian esityksiin vuosikymmeniksi, ja alan tärkein yleisesitys ei jätinkirkkoja edes mainitse (Kivikoski 1961). Kenttä oli siis vapaa, ja kun emme voineet kilpailla Museoviraston kanssa perinteellisessä kivikauden tutkimuksessa valtavien Kemijokilaakson materiaalien vähitellen avautuessa (Erä-Esko et al. 1974), ryhdyimme laitoksella miettimään tulevan jätinkirkkoprojektin rahoitusta. Laitoksella oli jo kokemusta siitä, että jos yliopisto rahoitti tutkimusjohdon, kaluston ja hankki kaivajat, saatiin varsinaiseen kenttätutkimukseen varoja Pohjois-Suomen kunnilta. Myös valtion työllisyysrahoitus oli esillä, mutta ei ehkä alkuvaiheessa. Taloudellisista ja aluepoliittisista syistä keskityttiin vain Pohjois-Pohjanmaan jätinkirkkoihin, vaikka tiedossa oli jätinkirkkovyöhykkeen jatkuminen aina Vaasan korkeudelle asti (ks. esim. Schulz 2009). Laitoksella muotoiltiin kirje niille kunnille, joissa Pohjois-Pohjanmaalla arveltiin vanhemman kirjallisuuden tai Museoviraston arkistotietojen perusteella olevan yksi tai useampia jätinkirkkoja.1 Niiltä kunnilta, joissa varmuudella oli jätinkirkko, pyydettiin kultakin 500 markkaa, muilta puolet vähemmän. Kaupungeilta pyydettiin 2000–5000 markkaa. Jotkut kunnat jättivät kuitenkin vastaamatta, jotkut eivät rahaa myöntäneet, näiltä tiedusteltiin vielä lisäperustein höystettynä, eivätkö kukkaron nyörit sittenkin aukeaisi. Karhukirjeen ote on oiva esimerkki Julkun tyylistä: ”Jotta se [Jätinkirkkotutkimus] voitaisiin viedä läpi tieteellisesti moitteettomalla tavalla, on tutkimuksen kohteeksi otettava joka ainoa tapaus, myös Teidän kuntanne alueella olevat. Koska rahoitus tulee kokonaisuudessaan niiltä kunnilta, joitten alueilla jätinkirkkoja on, laitos joutuu vaikeaan ristiriitatilanteeseen, koska tutkimukselliselta kannalta kaikki täytyisi käydä läpi, mutta jonkin kunnan alueella jouduttaisiin näin ollen käyttämään naapurikunnan myöntämiä varoja. Tämän perusteella toivon että XX-kunnan hallitus harkitsisi anomustamme vielä uudelleen” (HL, Lähteneet kirjeet 1976). Näillä toimenpiteillä kunnat osallistuivat rahoitukseen lähes sataprosenttisesti ja tavoiteltu 28000 markan lähtörahoitus melkein täyttyi. Kustannukset kuitenkin nousivat arveltua korkeammiksi ja loppuvuodesta 1976 jouduttiin käyttämään yliopistolta säästyneitä yleisvaroja, joiden käyttöön tarvittiin jopa Opetusministeriön lupa (HL, Saapuneet kirjeet 31.1.1977). Rahanhankintaa loppuvuodesta 1976 tehtiin myös kääntymällä säätiöitten puoleen (Suositus A. Forssille 1.11. 1976, PK:n virka-arkisto). Kun taas kerran vein rahapyyntöä yliopistolle, kamreeri (=yliopiston talousjohtaja) Jouni Koli tokaisi: ”Mistä ihmeestä te teette aina näitä perusteluita raha-anomuksiinne?” Vastasin, että, ” Kolihan tietää näiden tulevan historian laitokselta, 1 Oulun, Raahen ja Ylivieskan kaupungit. Kunnat: Alavieska, Haapajärvi, Haapavesi, Hailuoto, Haukipudas, Ii, Kalajoki, Kestilä, Kiiminki, Kärsämäki, Liminka, Lumijoki, Merijärvi, Muhos, Oulainen, Pattijoki, Pudasjärvi, Pyhäjoki, Pyhäjärvi, Pyhäntä, Rantsila, Reisjärvi, Ruukki, Sievi, Siikajoki, Tyrnävä, Utajärvi, Vihanti, Yli-Ii ja Ylikiiminki. Syksyllä 1976 ulotettiin pyynnöt Lapin läänin puolelle Kemin kaupungille, Keminmaan ja Tervolan kunnille. 49 Pentti Koivunen sieltä me ammennamme jo kerran historiassa käytettyjä perusteluita, ja jos ne eivät riitä, keksimme niitä lisää”. Rahat tulivat. Jätinkirkkoprojektin johdoksi muodostui siis Julku ja Koivunen, ja koska kumpikaan meistä ei voinut ajatella käyttää tulevia kesiään kenttätyöhön eli jätinkirkkojen etsimiseen ja ominaisuuksien kirjaamiseen, päätimme kesän 1976 alussa palkata Pohjois-Pohjanmaan museon amanuenssi Aulis Forssin oman työnsä ohella tekemään tätä selvitystä. Tästä lähtien olimme muutenkin yhteistyössä Pohjois-Pohjanmaan museon kanssa, vaikka yhteistoimintasopimukset tehtiin aluksi vain suullisesti. Forssille laadittiin jopa yksityiskohtainen lomakkeisto, joka täyttämällä kunkin jätinkirkon ominaispiirteet saatettiin kartoittaa. Se otti huomioon paitsi itse jätinkirkon ulkoisen olemuksen, myös siihen liittyvän ympäristön ja siinä olevat muinaisjäännökset, kasvillisuuden, geologiset erityispiirteet ja kohteeseen liittyvän muistitiedon (”Jätinkirkkomappi” Ark. laboratorio, OY). Dokumentointiin palkattiin myös geologiseksi asiantuntijaksi Raimo Sutinen, joka teki myöhemmin oman selvityksensä jätinkirkoista (Sutinen 1977). Forssilla oli matkassaan myös mittausapulainen, jona toimi arkeologian opiskelija. Tietoja alkoi kertyä mukavasti, ennestään tuntemattomiakin jätinkirkkoja kirjattiin puolisenkymmentä. Forss itse luonnehti kartoitustyötään seuraavasti: ”Arkistoista ja kirjallisuudesta kootun aineiston sekä yleisöltä tulleiden vihjeiden perusteella tehtiin tarkistuskäyntejä liki parillesadalle kohteelle. Jo inventoinnin alkuvaiheessa ilmeni, että Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseviin jätinkirkkoihin liittyvä tietous oli useissa tapauksissa varsin hataraa ja monesti myös paikkaansa pitämätöntä. Tämän johdosta esimerkiksi pelkästään kohteiden paikantaminen vei laskettua huomattavasti enemmän aikaa. Myös paikannimistössä tapahtuneet Kuva 2. Jätinkirkkotutkijoita tutustumassa tulevaan kaivauskohteeseen Pattijoen Pikkuliekokankalla 25.5.1979. Vasemmalta Pohjois-Pohjanmaan museon johtaja Aimo Kehusmaa, tutkimusapulainen Antti Piipari ja amanuenssi Aulis Forss. Kuva Karl Sandman, HL, Arkeologian laitoksen kuvakokoelmat. 50 Jätinkirkkojen uusi tuleminen kuten myös maankäytöstä aiheutuneet ympäristömuutokset, monien kohteiden syrjäisestä sijainnista ja vaikeakulkuisesta maastosta sekä sijaintipaikkaa koskevien tietojen epämääräisyydestä johtunut verraten työlääksi osoittautunut tavoitettavuus olivat omiaan hidastamaan inventoinnin kenttätyövaihetta” (Forss 1995: 6). Useat lupaavat kohteet paljastuivat hylätyiksi viljelyraunioiksi kaskipeltoineen – tällaisesta on esimerkkinä Utajärven ainoa jätinkirkko (Forss 1995: 40–41) , joka myöhemmin on paljastunut hylätyksi viljelykseksi kiviaitoineen. Erityisasema on Keminmaan Jatulinlehdolla, joka on kookas, kivirakkaan rakennettu viisikulmainen syvennys (Koivunen 1997). Sen oli ottanut jo Tallgren levinneisyyskarttaansa, mutta uusin tutkimus pitää sitä varhaismetallikautisena saamelaisperäisenä uhripaikkana (Saloranta 2011). Paljon jouduttiin tarkistamaan myös vihjeitä, joista ei sitten projektin kannalta ollut mitään hyötyä; aina ei kohdetta edes löytynyt. Tämä mahdollistaa sen, että jonain päivänä tavataan jossain lähteessä mainittuja jätinkirkkoja vielä lisää. Kun projektin jätinkirkot oli kirjattu, tuli Pohjois-Pohjanmaan jätinkirkkojen kokonaisluvuksi 22 kpl. Arkeologian laboratorio täydensi vielä kokonaiskartoitusta ilmakuvauksin. Kartoitusvaiheen jälkeen alettiin suunnitella yhden tai useamman jätinkirkon kaivausta. Aluksi pyydettiin lupaa jätinkirkoista kuuluisimman eli Pattijoen Kastellin kaivauksiin, mutta Museovirasto epäsi luvan – ehkä aiheellisesti liian laajana kohteena – suositellen Kastellin pohjoispuolista, vasta löytynyttä jätinkirkkoa, Pikku Liekokangasta (Purhonen 1977) tulevaksi kaivauskohteeksi (HL, Lähetetyt kirjeet 9.5.1979; Saapuneet kirjeet 17.5.1979). Kesän alussa 4.6.1979 aloitettu, Aulis Forssin johtama, osin työllisyysvaroin rahoitettu kaivaus toi hyvät tulokset. Pienikokoinen jätinkirkko saatiin sisäpuolelta Kuva 3. Suomen ensimmäinen kokonaan sisäpuolelta kaivettu jätinkirkko kaivausväkineen 28.6.1979 Pattijoen Pikkuliekokankaalla. Kuva Karl Sandman, HL, Arkeologian laboratorion kuvakokoelmat. 51 Pentti Koivunen kokonaan tutkituksi, löydetty materiaali oli myöhäiskivikautista. Itäisen porttiaukon luota tavattiin muutama pala keramiikkaa. Tämä keramiikkatyyppi olin ns. Pöljän tyypin asbestikeramiikkaa. Forssin Historian laitoksen ja Pohjois-Pohjanmaan museon yhteistyönä tekemä kaivaus ajoitti nyt ensimmäisen kerran edes summittain yhden jätinkirkon. Myös ranta-ajoitus tuki saatua tietoa. Itse jätinkirkon luona olleita kiviröykkiöitä myös availtiin mitään erityistä löytämättä. Mielenkiintoinen uusi havainto oli, että kokonaan tutkitun jätinkirkon kaakkoispuolelta hahmottui ikään kuin rakenteilla oleva toinen jätinkirkon kehä (Forss 1981). Projektin loppuvaiheisiin kuului se, että Pikku Liekokangas oli tarkoitus tutkia loppuun seuraavana kesänä, mutta lukuun ottamatta joitakin tarkistuksia, se jäi tekemättä. Myös Limingan Linnanmaan jätinkirkon tutkimushanke kaatui siihen, että kunta ei lähtenyt rahoitukseen mukaan (Pohjois-Pohjanmaan museo, Lähteneet kirjeet 4.7.1980). Vaikka Forss ja historian laitoksen arkeologit tekivät edelleen kenttäkäyntejä tarkoituksenaan löytää lisää jätinkirkkoja, voidaan jätinkirkkoprojektin aktiivisimman vaiheen katsoa päättyneen 1980 tienoilla. Jätinkirkkotutkimusta tehtiin historian laitoksella kuitenkin edelleen. Varsin erikoinen tapaus oli se, kun Koivusen Ylikiimingin Mannilassa olevaan puuvajaan (ent. navetta) oli talletettu paikallisen maanviljelijän työvälineitä. Sovussa päätimme, että niitto- ja haravakoneet siirrettäisiin tulevien polttopuiden tieltä. Siinä kahvia juotaessa isäntä sanoi, että talon viereisellä mäellä on jotain kivirakenteita. Menimme katsomaan ja pienen silmäilyn jälkeen saatoimme todeta keskikuopallisen jätinkirkon kehän ja muutamia rakkakuoppia. Paikka tunnetaan nykyisin Ylikiimingin Keskimmäisenkankaan jätinkirkkona (Forss 1995: 39). Asian tiimoilla myös arkistotyötä tehtiin. Ritva Toropainen teki harjoitustyön jätinkirkkokirjallisuudesta ja paikansi silloin tunnetut jätinkirkot peruskarttoihin (Toropainen 1986). Innostus sai uutta puhtia, ei enää tosin jätinkirkkoprojektin nimissä, kun laitoksemme tutkijat palasivat uudelleen 1975 löytämällemme röykkiö-, talonpohja- ja palaneitten kumpujen kohteelle, Pattijoen Kettukankaalle. Aluetta kartoitettaessa tuli yhtäkkiä sorakuopan reunalla vastaan pitkänomainen kivilatomus, joka ei sopinut aikaisemmin löydettyyn. Jätinkirkoksi se sopi, vaikka oli suurelta osaltaan jo tuhoutunut soranotossa (Koivunen & Okkonen 1992). Tämä Kettukallion kohde merkitsi eräänlaista läpimurtoa jätinkirkkotutkimuksessa. Se osoitti selvästi, että jätinkirkot eivät olleet yksittäinen muinaisjäännöskohde, vaan osa isompaa kylämäistä asutusta talonpohjineen, hautoineen(?) ja traanin valmistuksesta kertovine muodostelmineen. Vaikka myöhempi tutkimus ei ole aina löytänyt jätinkirkkoihin liittyvää kylämuotoista asutusta, on niitäkin sen verran jätinkirkkojen yhteydestä tavattu, että voidaan puhua kivikautisesta teknokompleksista. Jätinkirkkoprojektin eräänlaisena päätepisteenä voidaan kuitenkin pitää sitä, että projektin tärkein kenttätyöntekijä Aulis Forss (1946–2012) julkaisi siihenastiset projektin keskeiset tulokset lisensiaattityönään (Forss 1995). Aulis Forssilla oli tarkoituksenaan julkaista väitöskirja jätinkirkoista ja hän teki edelleen tultuaan valituksi Raahen museon johtajaksi 1980 pienehköjä kenttätutkimuksia jätinkirkoilla. Kiintoisia olivat erityisesti Raahen Kettukankaan palaneiden kivien kumpu52 Jätinkirkkojen uusi tuleminen jen tutkimukset, jotka myös tarkensivat yhden jätinkirkon ajoitusta (Forss 1998). Julkaisematta ovat ne tulokset, jotka Forss teki aloitteestani Haukiputaan Rajakankaan jätinkirkolla keväällä 1997 mittaamalla Oulun yliopiston laitteistolla jätinkirkon eri kohtien vuorokautisia lämpötiloja. Mittauksissa todettiin, että ulkovallin ja sisävallin välin vuorokauden keskilämpötila oli noin 1,5 astetta muuta jätinkirkkoa matalampi. Tämän jälkeen Oulun yliopiston arkeologian oppiaine on edelleen jatkanut jätinkirkkojen tutkimusta, vieläpä väitöskirjatasolla (Okkonen 2003, passim), mutta tämä ei enää kuulu esityksen ajallisiin puitteisiin. Sen sijaan on merkittävää, että professorimme Milton Nunezin ansioihin kuuluu myös se, että hän jo ollessaan Helsingin yliopiston arkeologian professori C.F. Meinanderin assistenttina kiinnostui jätinkirkoista ja kirjoitti pienen raportinkin niistä jo vuonna 1972 (Nunez 1972). Käsittääkseni hän oli aloitteellinen myös Mikko Ahvenlammen pro gradu -tutkielman aikaansaamisessa (Ahvenlampi 1985). Myöhemmin Nunez tultuaan 1995 valituksi ensin määräaikaiseksi, sitten pysyväksi professoriksi Oulun yliopistoon on itse ollut jätinkirkkojen aktiivitutkija (Nunez 2009) ja vienyt jätinkirkkotietoutta paitsi julkaisuissaan, myös esitelmissään laajalle Suomen ulkopuolelle. Olen täysin varma, että niin kauan kun Oulun koulu arkeologiassa on pystyssä, siellä tehdään myös jätinkirkkotutkimusta. Sen sijaan en ole lainkaan varma, että jätinkirkkotietoutta löytyy pelkästään maastosta, siksi esittelen vanhan kirjallisen lähteen tunnetusta jätinkirkosta. Itse asiassa se on vanhin tietämäni maininta jätinkirkosta. Se on osa laajasta Lapin kuvauksesta vuodelta 1737, siis puoli vuosisataa ennen Rantsilan kuulun kappalaisen C. Gananderin mainintoja (Ganander 1783; 1789). Lähde on Ruotsin valtionarkistossa säilynyt latinankielinen käsikirjoitus. Se kuuluu Tuomo Itkosen suomentamana seuraavasti (suluissa latinankielinen ilmaisu): ”[Otsikko] Ryöstäjistä ja tuholaisista eli jättiläisistä (De raptoribus et devastatoribus sive Giganttibus.) …. Muuan rikollisten joukko, joka oli tottunut elättämään itseään rosvouksilla, varkauksilla ja ryöstöillä ja jota sanottiin metelinkansaksi (metelin kansa dictum), rakensi itselleen varustuksen (muniicium) eli linnan (arcem) metsään, jotta heillä retkensä suoritettuaan olisi minne vetäytyä suojaan muurien taa. Sellaisen varustuksen tai linnan raunioita tavataan vielä nytkin Iin pitäjän Pulkkalan ja Kälkkälän kylässä Jolos Mannisen talon lähistöllä (haud adeo a villa rustica Jolos Manninen).” (Fellman 1910: 103–104 (latinaksi); Itkonen 1956: 53–54 (suomeksi). Muutama kommentti. Alkuperäisen laajan käsikirjoituksen on tehnyt maisteri Johan Bartholdi Ervast otsikolla Descriptio Lapponiae Kiemiensis eli suomeksi Kemin-Lapin Kuvaus vuodelta 1737. Johdannoissaan sekä Fellman että Itkonen kertovat käsikirjoituksen vaiheista ja tekijästä, joihin nyt en puutu. Todettakoon kuitenkin, että tekijä Ervastilla oli hyvä paikallistuntemus ja hän on jäänyt ehkä liiankin vähälle huomiolle lapintutkimuskirjallisuudessa. Itse lähteen otsikossa on kiintoisa sana Gigantibus eli Jättiläiset. Linnamaisen tukikohdan väki oli Metelinkansaa, joka näyttää vain kiertyvän myös jätinkirkkotutkimukseen (Pääkkönen 2009). Kohteen paikallistamisessa ilmoitetaan sen olevan Iin pitäjässä, Pulkkalan ja Kälkkälän kylässä eli nykyisen Yli-Iin Pulkkisen ja Kälkkälän kantatilojen lähellä. Erityisesti kiinnostava on maininta Jolos Mannisen talon läheisyydestä, sillä YliIin Metelinkirkko on vain noin neljä kilometriä pohjoiseen nykyisen Mannisen kantatalon 53 Pentti Koivunen pohjoispuolella. Jolos Manninen oli taas kotoisin Ylikiimingin Mannisen kantatalosta Joloskylästä, paikasta, jossa kirjoittaja on asunut vuodesta 1977 lähtien. Bibliografia Painamattomat lähteet Arkeologian laboratorio. Oulun yliopisto. Kuvakokoelmat. Arkisto. Historian laitos. Lähetetyt ja saapuneet kirjeet 1975-80. Diariot. Oulun yliopisto. Humanistisen tiedekunnan pöytäkirjat 1975. Oulun yliopiston keskusarkisto. Pentti Koivusen virka-arkisto 1974–2009. Oulun yliopiston keskusarkisto. Pohjois-Pohjanmaan museo. Lähetetyt ja saapuneet kirjeet 1975–80. Purhonen, Paula 1977. Pattijoki 19. Pieni Liekokangas. Tarkastusraportti. Esihistorian toimisto. Museovirasto. Painetut lähteet Fellman, I. 1910. Bartholdi Ervast : Descriptio Lapponiae Kiemiensis. Handlingar och uppsatser angående inska Lappmarken och lapparne I. Helsingfors, 3–110 Ganander, C. 1783. Til Utgifwarena af Åbo Tidningar. Tidningar utgifne af et Sällskap I Åbo 1783, nr.24. Ganander, C. 1789. Mythologia Fennica. Åbo. Itkonen, T. 1956. Kemin-Lapin Kuvaus vuodelta 1737. Suomennus Johan Bartholdi Ervast: Descriptio Lapponiae Kiemiensis. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys, Kemi. Tutkimuskirjallisuus Ahvenlampi, M. 1985. Jättiläiskirkot Pohjanmaalla erityisesti Ähtävän, Purmon, Kälviän ja Kannuksen pitäjissä. Pro gradu -työ, Helsingin yliopisto. Ailio, J. 1923. Ovatko Pohjanmaan ”jättiläislinnat” muinaisjäännöksiä?”Suomen Museo 1922, 1–19. Appelgren, H. 1891. Suomen muinaislinnat. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Europaeus, A. 1910. Pohjanmaan ”jättiläiskirkoista”. Jouko I, 60–79. Europaeus, A. 1913. Paavolan pitäjän ”jättiläiskirkot”. Suomen museo 1913, 80–91. Europaeus, A. 1914. Katsaus Pohjois-Pohjanmaan esihistoriaan. Jouko II, 1–30. Erä-Esko A. et al. Kemijoki 8000: näyttelyopas. Museoviraston esihistorian toimisto, Helsinki. Forss, A. 1981. Pattijoen Pikkuliekokankaan jätinkirkon kaivaukset kesällä 1979. Faravid 4, 78–86. Forss, A. 1995. Pohjois-Pohjanmaan jätinkirkot. Lisensiaattitutkimus. Oulun yliopisto. Forss, A. 1998. Raahen Kettukankaan palokivikummut vuoden 1996 tutkimusten valossa.Teoksessa Tervonen, A. (toim.) Rohkea, reima ja horjumaton. Samuli Onnela 20.6.1998, 44–56. Oulun Historiaseura r.y., Oulu. Kivikoski, E. 1961. Suomen esihistoria. Suomen historia 1. Werner Söderstrom Osakeyhtiö, Porvoo–Helsinki. Koivunen, P. 1975. A gilded relief brooch of the migration period from Finnish Lapland. University of Oulu, Oulu. Koivunen, P. 1988. Leikkauskoristeinen, hiiltynyt harava Peräpohjolasta. Teoksessa Korkeakoski-Väisänen, K. et al. (toim.) Baskerilinja. Unto Salo 60 vuotta, 91–109. Turun yliopistosäätiö & Vammalan Kirjapaino Oy, Turku– Vammala. Koivunen, P. et al. 1997. Esihistoria. Teoksessa Satokangas R. (toim.) Keminmaan historia, 16–37. Keminmaan kunta ja Keminmaan seurakunta, Keminmaa. Koivunen, P. & Okkonen, J. 1992. Raahen Kettukankaan muinaisjäännösalue. Arkeologian tutkimusraportti 4. Oulun yliopisto, Oulu. Kostet, J. 1975. Pohjois-Suomen jättiläiskirkot. Yleisen arkeologian proseminaarityö. Oulun yliopisto. Nunez, M. 1972. On the jättiläiskirkko. Julkaisematon termiselitys. Arkeologia. Helsingin yliopisto. Nunez, M. 2009. What did jätinkirkko builders mean to see through their wall openings? Teoksessa Ikäheimo, J. & Lipponen S. (toim.) Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle, 117–27. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta, Oulu. 54 Jätinkirkkojen uusi tuleminen Okkonen, J. 2003. Jättiläisten hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä – Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis B 52. Oulun yliopisto, Oulu. Pääkkönen, I. 2009. Retkiä Metelinkirkolle. Teoksessa Ikäheimo, J. & Lipponen, S. Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle, 105–15. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta, Oulu. Ruuttula-Vasari, A. 1993. Arktinen keskus – erilaisten arktisten haaveiden summa ja kompromissi. Faravid 16, 327–47. Saloranta, A.-M. 2011. Tornion ja Keminmaan kulmikkaat kivikuopat: Susikuoppia vai saamelaisten uhripaikkoja? Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto. Schulz, H.-P. 2009. Honkobackharju ja Keskipohjanmaan jätinkirkot. Teoksessa Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (toim.) Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle, 137–49. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta, Oulu. Sundström, H., Vahtola, J. & Koivunen, P. 1981. he earliest settlement in the Tornio (Torne) river valley. Teoksessa Gissel, S., Jutikkala, E., Österberg, E., Sandnes, J. & Teitsson, B. Desertion and Land Colonization in the Nordic Countries c. 1300-1600: Comparative Report from the Scandinavian Research Project on Deserted Farms and Villages, 244–71. Almqvist & Wiksell International, Stockholm. Sutinen, R. 1977. Pohjois-Pohjanmaan jätinkirkot. Seminaarityö. Geologian laitos. Oulun yliopisto. Tallgren, A.M. 1918. Suomen esihistorialliset ja ajaltaan epämääräiset kiinteät muinaisjäännökset. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Tallgren, A.M. 1931. Suomen muinaisuus. Suomen historia I, 211–13. Toropainen, R. 1986. Jätinkirkkoja koskevaa kirjallisuutta. Harjoitustyö. Yleinen arkeologia. Historian laitos. Oulun yliopisto. 55 Mika Sarkkinen Tyrnävän Hautakankaan jätinkirkkolöytö – Sattuman sanelema juttu Mika Sarkkinen Pohjois-Pohjanmaan museo, Oulu Abstrakti Artikkelissa esitellään vuonna 2009 löytynyt Tyrnävän Ängeslevän Hautakankaan jätinkirkko, joka on toistaiseksi viimeisin löydetty jätinkirkko. Muodoltaan soikeahko jätinkirkko on kooltaan noin 46–48 x 38–40 metriä. Ison ympärysvallin sisäpuolella on puolen tusinaa asuinpaikkavallia ja yksi asumuspainanteeksi tulkittu rakenne. Jätinkirkon lisäksi kohteessa on kivikautinen asuinpaikka ja kuoppia. Hautakangas liittyy viimeisen parin vuosikymmenen aikana hahmottuneeseen kivikauden lopulle ajoittuvaan Ängeslevänjokivarren kohdetihentymään, joka on täydentynyt neljän vanhastaan tunnetun jätinkirkkokohteen ympärille. Alueelta tunnetaan useita asumuspainannekohteita, röykkiöitä ja muita kivirakenteita. Kohdetihentymä jätinkirkkoineen sijoittuu 45–65 metrin korkeudella merenpinnasta oleville muinaisrannoille. Hautakankaan iso ympärysvalli eroaa alueen muista, alemmilla korkeuksilla olevista jätinkirkoista niin rakenteeltaan kuin muodoltaan. Tämän perusteella herätellään jo aiemmin esille tuotua kysymystä siitä, onko jätinkirkoiksi kutsutussa muinaisjäännöstyypissä kenties tapahtunut muutoksia paitsi käytössä myös rakenteessa sen noin puolentoista tuhatta vuotta kestäneen jakson kuluessa, jolloin niitä on rakennettu. Ängeslevän kohdetihentymä useine eri rantavaiheisiin liittyvine isoine ympärysvalleineen voi olla omalta osaltaan merkityksellinen pohdittaessa tuota kysymystä pitemmälle. Aluksi Artikkelissa esitellään toistaiseksi tuorein jätinkirkkolöytö ja sen löytämiseen johtanut tapahtumasarja sekä joitakin sellaisia löydön pohjalta nousevia tai muuten siihen liittyviä kysymyksiä ja ajatuksia, joita ei voi välttää. Jätinkirkkoja on käsitelty viimeksi kuluneiden lähes 225 vuoden kuluessa niin usein, ettei tässä ole syytä toistaa jo sanottua eikä viitata kattavasti kaikkiin aikaisempiin jätinkirkkotutkimuksiin, -kirjoituksiin tai -mainintoihin. Kaikkea jätinkirkoista kirjoitettua en ole lukenut ja kaikkea lukemaani en muista. Niinpä jos se vähä, mitä kohteen ja sen ympäristön kuvailun ohella tulen jätinkirkoista esittämään, on jo toisaalla esitetty, on se joko tiedostamatonta plagiointia tai omista havainnoista tai 56 Tyrnävän Hautakankaan jätinkirkkolöytö kokemuksista johdettua. Ensin mainittu mahdollisuus on todennäköisempää mutta ei tarkoituksellista. Tyrnävän Hautakankaan jätinkirkko- ja asuinpaikkakohteen (Sarkkinen 2009c; muinaisjäännösrekisterin muinaisjäännöstunnus 1000018802) julkaiseminen Milton Núñezin juhlakirjassa vuonna 2012 on erityisen sopivaa sikäli, että Miltonin tutustumisesta jätinkirkkoihin tulee kyseisenä vuonna kuluneeksi 40 vuotta (Núñez 2009: 117). Ottaessaan ensimmäistä kertaa tuntumaa jätinkirkkoihin ei hänellä voinut olla aavistustakaan siitä, että hänen tiensä kulkisi juuri Oulun yliopistoon. Viimeisen miespolven aikana jätinkirkkojen tutkimusta on harjoitettu erityisen ponnekkaasti Oulun yliopiston piirissä. Laajimmin aihetta on viimeksi käsitellyt Jari Okkonen (2003) ja ennen häntä vastikään edesmennyt Aulis Forss useissa julkaisuissaan (esim. Forss 1996). Eivät ainoastaan oululaistutkijat ole innostuneet jätinkirkoista, jotka lähinnä luonnonmaantieteellisistä syistä ovat läpi tutkimushistorian olleet paljolti pohjanmaalaisten tai pohjanmaalaislähtöisten tutkijoiden mielenkiinnon kohteena – geeniperimästä tuskin on kyse, vaikka mikään mahdottomuus sekään ei ehkä olisi – mutta poikkeuksiakin siis on. Kolme tuokiokuvaa kesältä 2009 Heinäkuun 1. päivän ajoreitti kulkee Tyrnävän Ängeslevänjoen itärannan metsätietä, joka on tullut tutuksi jo vuodesta 1993. Pohjois-Pohjanmaan museoon tulleen ilmoituksen mukaan suolla olevan kiven kylkeen olisi hakattu risti. Tarkoitus on käydä katsomassa syrjäisellä Lintusuolla olevaa kiveä lännestä lähestyen. Ilmoitettu kohde sijaitsee alueella, jossa runsas kymmenen vuotta sitten tehdyn käynnin yhteydessä oli paikantunut useita kivirakenteita, pääosin Oulun kihlakuntaa 1880-luvulla inventoineen A. H. Snellmannin tietojen perusteella. Tuo vuoden 1997 käynti oli päättynyt hyiseen kiirehtimiseen ylitse upottavien soiden ja niljakkaiden kankaiden, alta pimenevän illan ja ensilumeksi muuttuvan räntäsateen. Myöhemmillä käynneillä lähialueilta oli tullut tavatuksi pari asuinpaikkaa, mutta kauempana olevat kivikkokankaat olivat jääneet houkuttamaan. Päivä ei mene suunnitellusti. Kolmeenkymmeneen asteeseen nouseva helle ja paahtava aurinko vaativat veronsa, suunniteltu reitti osoittautuu kirjaimellisesti vesiperäksi ja yllättäen pääosa päivästä menee uusien asumuspainannekohteiden tarkastamiseen. Kohteista kaksi sijaitsee vierekkäisillä kankailla pienen suopoukaman erottamana. Toisesta lasketaan 12 ja toisesta 13 painannetta. Pois lähdettäessä löytyy vielä kolmas kohde tien ja joen välistä. Sen alueelta hahmottuu kuusi asumuspainannetta. Aiemmin oli kulku käynyt aivan kohteiden vieritse. Päivän tavoite, suon ristikivi, jää saavuttamatta mutta hukkareissuksi ei tätä voi sanoa. Paluumatka joltakin maastokäynniltä heinäkuun lopulla. Surfailu autoradion kanavilla pysähtyy, kun kuulen sanan ”jätinkirkko”. Mitäs tämä – kivikehiä, aurinkosuuntauksia, megaliitteja, kalentereita? Menossa on arkeoastronomi Marianna Ridderstadin haastattelu, jonka loppupuolella toimittaja kysyy, onko mahdollista, että jätinkirkkoja voisi vielä löytyä. Haastateltavan vastaus on myönteinen. Hieman hymähdän mielessäni – takanani on parisenkymmentä vuotta inventointia parhaalla jätinkirkkoalueella. Monta ennestään tunnettua jätinkirkkoa on tullut tutuksi – olipa yksi pitkään jätinkirkkolistalla ollut kivinen kehävalli tullut osoitettua historiallisen ajan viljelysmuistoksi – mutta maastokesät ovat 57 Mika Sarkkinen seuranneet toistaan ilman havaintoja ennestään tuntemattomista jätinkirkoista. Toisaalta mielessä häivähtää pieni optimismi, eihän sitä koskaan tiedä mitä vastaan tulee – sen verran arkeologin koluamattomia kankaita on jäljellä. Ensimmäisellä yrityksellä saavuttamattomaksi jäänyt ristikivi kaihertaa mieltä; ilmoittajalle on luvattu käydä paikkaa katsomassa ja antaa palautetta. Lopulta elokuinen metsästyskauden aloituspäivä valikoituu uuden yrityksen ajankohdaksi. Nyt matka ristikivelle käy idästä Muhoksen kautta koukaten. Auto aamu-usvaisen tilustien päähän, ensin kävely tilustiellä, sitten koivuvitikossa ja lopulta hakeutuminen yli tasaisen suon kohti matalia suosaarekkeita, jotka tarjoavat askelten alle tukevaa maata kuljettaessa kohti ainoaa reitillä olevaa laajempaa kangassaareketta, jonka luoteispuoleisen suon laitamilla tämänkertainen määränpää on. Kartalta katsoen runsaan parin kilometrin matkaan kangassaarekkeelle menee lähes tunti. Huolimatta kankaan syrjäisestä sijainnista on sen harvahkoa mäntymetsää kasvavalla koillislaidalla suhteellisen laajoja hiekkakuoppia. Kyseessä ovat lapiotyönä kaivetut kymmenien vuosien takaiset, reunoiltaan jo umpeenkasvaneet ja muodoltaan polveilevat hiekanottopaikat, jollaisia varsin usein hiekkakankaiden laidoilta yhyttää. Vähitellen mäntyjen takaa hahmottuu kankaan lakea kohti nouseva rinne, lähempää erottuu kankaan laen reunalla olevaa kivikkoa. Mukava hiekkainen kankaanlieve ja kivikkolaki ovat aina lupaava yhdistelmä. Jokohan jotain löytyisi? Rinne on pian noustu. Eteen avautuva näkymä (Kuva 1) yllättää; täytyy istahtaa sopivalle kivelle ja pitää yhdistetty evästauko ja tuumaushetki. Kuva 1. Jätinkirkon koillissivun vallia kaakosta. Kuva: M. Sarkkinen, Pohjois-Pohjanmaan museo. 58 Tyrnävän Hautakankaan jätinkirkkolöytö Hautakangas Tyrnävän kirkosta noin 16 km itäkaakkoon Ängeslevänjoen itäpuolella lähellä Muhoksen rajaa sijaitseva Hautakangas on varsin loivapiirteinen, laeltaan noin 67 metriä yli nykyisen merenpinnan kohoava kangas, jonka hiekkavilla laidoilla kasvaa vankempaa männikköä. Kivikkoinen lakialue on osin hakattu parisenkymmentä vuotta sitten, ja se kasvaa nyt harvakseltaan nuorta mäntyä ja koivua. Maaperää ei ole muokattu. Kankaan laki on jokseenkin tasainen, sen itärinne on selvästi muita jyrkempi. Lakitasanteella on nostannaisten kivien muodostama kookas ympärysvalli ja siihen liittyviä muita rakenteita. Kokonaisuudessaan kohteesta voi hyvinkin käyttää nimitystä jätinkirkko. Jätinkirkko Jätinkirkolle mitattiin askelmitalla pohjois-eteläsuunnassa pituutta vallin ulkoreunasta ulkoreunaan noin 46–48 metriä ja sisämitaksi 43–45 metriä. Itä-länsisuunnassa kehän ulkoleveydeksi saatiin noin 38–40 metriä ja sisämitaksi noin 33–35 metriä (Kuva 2:1). Vallin korkeus ja leveys vaihtelevat ympärysvallin eri osissa. Heikoimmin valli erottuu kehän länsilaidalla, missä sen korkeus on vähimmillään vain parisenkymmentä senttimetriä eli pari kolme toisiinsa lomittuvaa kivikertaa. Tälläkin kohtaa valli kuitenkin erottuu maastossa selvästi sitä seurattaessa. Itäisen vallin eteläosassa on loiva pullistuma, joka voisi olla jätinkirkkojen valleissa usein esiintyvä sakastiksi kutsuttu röykkiömäinen rakenne. Hieman kauempaa on matalaa sammalen ja jäkälän peittämää vallia kuitenkin hankalampi erottaa. Selvimmillään valli on kehän pohjoislaidalla, missä sen korkeus on runsaat puoli metriä. Eteläsivun valli ei juuri eroa tästä. Vallin leveys on noin 2–2,5 metriä. Leveimmillään valli on kehän itäsivulla, jonka keskivaiheilla näyttäisi olevan polvekemainen pullistuma ulospäin. Kivikehän muoto on ovaali tai hieman munanmuotoinen. Säännöllisen muodon Kuva 2. Piirrosluonnokset alueen jätinkirkoista jokseenkin yhtenevässä mittakaavassa. Pohjoinen ylhäällä. Piirrokset: 1) Hautakangas: Sarkkinen 2009c; 2) Metelinkangas: Appelgren 1891; 3a) Käyräkangas: Europaeus 1914b Appelgrenin 1891 mukaan; 3b) Käyräkangas: Europaeus 1914b; 4) Linnakangas: Europaeus 1914a. 59 Mika Sarkkinen rikkoo mainittu itälaidan polveke, jonka vaiheilla voisi hahmotella ainoaa aukkopaikkaa ulkoisessa kehävallissa. Kehävallin sisäpuolen itäosassa on luontainen kivikko, joka käytännössä kattaa ympärysvallin koillisen neljännessektorin. Kivikkoon on raivattu asumuspohjia muistuttavia kuoppia, jotka ovat tulkittavissa niin sanotuiksi asuinpaikkavalleiksi. Kuopista poistetut kivet on heitetty kaareviksi valleiksi raivanteiden ympärille. Ympärysvallin sisäosan pohjoisreunalla on hieman epämääräinen raivanne, jonka länsisivu on avoin. Tämän itäpuolelta alkaa ison ympärysvallin sisäreunaan liittyvän viiden umpinaisen asuinpaikkavallin sarja, jonka eteläisin rakenne on ympärysvallin polvekkeen vaiheilla. Seitsemäs kivivallien ympäröimä rakenne on tämän pohjoispuolella. Eteläisin rakenne on näistä ympärysvallin sisärakenteista selkein. Sen ala on noin 4 x 7 metriä. Paksun turpeen ja juurikasvuston läpi kaivetusta koekuopasta ei onnistuttu tekemään asumisesta kertovia löytöjä. Heti tämän länsipuolella on asumuspainanne, jonka laidoilla ei ole kivivalleja, jokunen maakivi kylläkin. Painanteeseen tehdystä koekuopasta löytyi likaantunutta maata ja kvartsi-iskoksia (KM 37958:1-2). Kehävallin länsiosa on vähemmän kivikkoinen, mutta siellä täällä on muutamia maakiviä. Kuopat Ympärysvallista kaakkoon on kaksi kuoppajäännöstä. Näistä ensimmäinen on kehävallin eteläpäästä puolisensataa metriä kaakkoon. Tämä kaakkoa kohti kurottavan ja loivasti kaakkoon laskevan selänteen laella oleva sammalen peittämä kuoppa on kivisten vallien ympäröimä. Itse asiassa se muistuttaa etäisesti keskuskuopallista kehäröykkiötä. Keskuskuopan halkaisija on noin 2 metriä ja syvyys 30–40 cm. Kivivalleineen rakenteen kokonaishalkaisija on nelisen metriä. Keskuskuoppaa reunustavat vallit kohoavat noin 20–30 cm ympäröivää maanpintaa korkeammalle. Kun paikalla ei oikein selvää luontaista kivikkoa ole, on kyseessä lähinnä kivisen palton ympäröimä kuoppa. Tästä noin neljänkymmenen metrin päässä, edelleen kohti kaakkoa, on toinen kuoppa, jonka ala on noin 2 x 2,5 metriä ja syvyys 50–60 cm. Tämänkin ympärillä on jonkin verran kiviä. Rakenteita kuvaavien termien löytäminen tuottaa hankaluuksia. Tilanne on tuttu. Erilaisten vallien ympäröimien kivikkokuoppien, keskuskuopallisten röykkiöiden, kehäröykkiöiden, rakkakuoppien ynnä muiden kuoppamaisten kivirakenteiden ja kivettyjen maakuoppien keskinäisiä eroja ja yhtäläisyyksiä saa palautella mieleensä, kun taas kerran tapaa joko melkein ihan uuden version tai rakenteen, joka jälleen on jotain jostain aiemmin nähtyjen väliltä. Pidemmälle kuoppaterminologiaan ei ole syytä uppoutua – selvyydeksi voisi todeta, että kyseessä ovat maanpinnan horisontaalitasoon nähden negatiiviset rakenteet, joiden periferiassa on kiviainesta. Asuinpaikka Nykyään tiedetään varmuudella, että ympärysvalleihin liittyy usein, joskus, yleensä, aina tai ainakin silloin tällöin asuinpaikka. Hautakankaalla asuinpaikka paikallistuu kehävallista runsaat sata metriä pohjoiseen kankaan koillisreunalta 65 metrin korkeuskäyrän vaiheilta. Kangasta koillis-lounaissuunnassa halkovien tilojen rajalta, vanhan hiekanottopaikan alareunasta noin 12 metriä kohti kankaan alempana olevaa laitaa, hahmottuu matala, noin 60 Tyrnävän Hautakankaan jätinkirkkolöytö 15–20 cm syvä ja alaltaan noin 4 x 4 metriä oleva painauma. Asumuspainanne lienee liian massiivinen termi tästä käytettäväksi, mutta sanottakoon sitä asuinpainanteeksi. Tämän ympärillään kasvavaa sammalikkoa selvästi vaaleampana erottuvan maastonkohdan keskelle tehty koekuoppa paljastaa likamaata ja työstöjälkisen kvartsi-iskoksen (KM 37958:3). Kangasta useaan kertaan läpi käyskennellessä hahmottuu lopulta edellisestä noin 50–70 metriä länteen oleva paksun sammalen peittämä itä-länsisuuntainen toinen painauma, jolla on syvyyttä enimmillään parikymmentä senttimetriä. Alaltaan noin 3,5 x 5 metriä olevaan painanteeseen läpi tiheän juurikasvuston tehty lapionpisto paljastaa yhden kvartsi-iskoksen, joka saa jäädä paikalleen. Tilojen rajalla olleen painanteen itä- ja kaakkoispuolinen kankaanreuna on varsin pahoin tuhoutunut vanhassa hiekanotossa, eikä asuinpaikan mahdollisesta jatkumista tuohon suuntaan tule varmuutta. Asuinpaikkaa on kuitenkin säilynyt lähes sadan metrin matkalla. Mieleen nousee ajatus, hahmottaako joku myöhemmin paikalle tuleva samat painaumat, vaikka niistä onkin nyt viiden tai kymmenen metrin tarkkuudella paikan osoittava gps-mittaus. Siinä ne kuitenkin ovat – omiin silmiin hahmottuen, jalkoihin tuntuen ja ennen muuta koekuopista tehtyjen havaintojen perusteella todennettuina. Tervahauta Lähestyttäessä kankaan luoteisosaa paljastuu metsän peitosta kookkaan, halkaisijaltaan noin seitsentoistametrisen tervahaudan hahmo, jonka mukaan koko kangas on aikoinaan nimetty. Tervahaudan lähellä on muutamia pieniä maakuoppia, joiden maannos paljastaa niiden nuoren iän. Yleensäkin tervahauta ja sen ympärillä olevat kuopat kuuluvat yhteen; yhdistelmän usein kruunaa kauempana kankaan reunalla oleva tervanpolttajan asumuksen, tervasaunan, kiukaanpohja. Täältä ei sellaista löydy. Tervahaudan eteläpuolella kankaan länsilaidalla on vielä jokunen vanha hiekanottopaikka. On kankaalla ollut vilskettä vuosituhansien vieriessä. Kai tämä nyt on sitä kulttuurimaiseman kerroksellisuutta – ainakin arkeologin silmin katsottuna. Maastonkohta on merkitty Huikolan peruskarttalehden vasempaan yläreunaan. Kohde tulee nimettyä paikan karttanimen perusteella Hautakankaaksi. Nimi tuskin on pariasataa vuotta vanhempi. Tyrnävän Ängeslevänjoen kivikautinen kohdetihentymä Hautakangas sijaitsee Ängeslevänjoen molemmin puolin noin 45–65 metrin korkeuksilla sijaitsevan kivikautisen kohderyppään itälaidalla (Kuva 3). Alueelta on tunnettu jo 1800-luvun lopulta Metelinkankaan (859010004), Käyräkankaan (425010012) ja Linnakankaan (425010013) jätinkirkot (Kuvat 2:2-4). Käyräkankaalla on itse asiassa kaksi ympärysvallia, joista toinen hyvin vaatimaton ja heikosti erottuva. Linnakankaan kivikehän sisäpuolta kaivoi Aarne Europaeus jo 1914. Myöhempiä tarkastuksia alueelta on vasta 1970-luvulta alkaen. Enimmät kohteet ovat löytyneet viimeisten 20 vuoden kuluessa, joskin useista on joko maininta tai kuvaus jo A.H. Snellmannilla (1887). Niiden perusteella kohteet ovat olleet identiioitavissa ja paikannettavissa. Noin yhdeksän kilometriä syvältä ja viitisen kilometriä leveältä kivikautisten muinaisrantojen kaistalta tunnetaan tällä hetkellä 24 esihistoriallista muinaisjäännöskohdet61 Mika Sarkkinen Kuva 3. Ängeslevänjoen alueen korkeuskartta viiden metrin välein korkeuksilta 40–65 metriä y.m.p. ja Ängesleväjokivarren muinaisjäännökset. Rengas = jätinkirkko (1 Hautakangas, 2 Metelinkangas, 3 Käyräkangas, 4 Linnakangas ja 5 Kotakangas); Kolmio (kärki ylös) = röykkiö/röykkiöitä; Kolmio (kärki alas) = kuoppa/-kuoppia; Kuusikulmio = asumuspainanne/-painanteita; Pallo = asuinpaikkapinta. ta (Kuva 3). Tyrnävän kohdetihentymä on sikäli mielenkiintoinen, että varsin suppealla alueella on neljä jätinkirkkokohdetta. Viidenneksi oheiselle kartalle jätinkirkoksi merkitty Kotakangas (425010014) ei välttämättä kuulu tähän muinaisjäännösryhmään. Kyseessä on jätinkirkkomainen, lähinnä suorakaiteen muotoinen tasainen raivanne(?), jota nostannaisista kivistä kootun vallin sijasta rajaavat kookkaat maakivet. Kyse ei ole varsinaisesta ympärysvallista vaan ilmeisesti kyseessä on luonnonmuodostelma. Sen viereltä kuitenkin on asuinpaikkalöytöjä. Kohteen myöhempi määrittely jätinkirkoksi johtunee runsaan sadan vuoden takaisesta nimisekaannuksesta, joka heijastuu myös viereisistä jätinkirkkokohteista eri aikoina käytettyihin nimiin (Sarkkinen 1993). Jätinkirkkojen ohella alueelta tunnetaan seitsemän asumuspainannekohdetta, joissa painanteita on yhteensä ainakin 45 (Sarkkinen 1997, 2004, 2009a, 2009b). Näiden lisäksi asuinpaikkapintoja on havaittu kolmessa kohteessa. Kiviröykkiöitä on seitsemässä kohteessa, joista laajin on Hautakankaasta kolmisen kilometriä lounaaseen sijaitseva Luolakangas (859010005). Sen alueella on 4-6 röykkiötä/latomusta, kehämäinen kiveys sekä pienialainen raivio (Sarkkinen 1997). Lähin tässä käsiteltävän alueen ulkopuolinen jätinkirkko on alueesta vain kahdeksisen kilometriä länsilounaaseen sijaitseva Limingan Linnamaan jätinkirkko (425010002), jonka lähialueella on joitakin röykkiöitä ja asumuspainannekohteita. Pohjois-Pohjanmaalla vastaavia jätinkirkkojen ympärillä olevia kohdetihentymiä 62 Tyrnävän Hautakankaan jätinkirkkolöytö on Yli-Iissä, Haukiputaalla, Kiimingissä ja Raahessa; myös Limingan Mustosenkankaan (425010003) alue on nähtävä omana tihentymäalueenaan. Nyt puheena olevan alueen jätinkirkkojen ja niihin liittyvien asuinpaikkojen korkeussuhteiden tarkastelu on mielenkiintoista. Hautakankaan ympärysvallin korkeus on noin 67 metriä y.m.p. ja sen vierellä olevan asuinpaikan alaraja on noin 64–65 metriä. Metelinkankaan jätinkirkon korkeus on 58–59 metriä. Sen ympäriltä ei asuinpaikkaa tunneta, mutta maastollisesti rakenteeseen liittyvä muinaisranta lienee alimmillaan 50 metrin vaiheilla. Linnakankaan ympärysvalli on noin 52,5 metrin ja sen eteläpuolinen asuinpaikka noin 50 metrin korkeudella. Käyräkankaan kivirakenteet ovat 47,5–50 metrin korkeudella ja asuinpaikka noin 47,5 metrin korkeudella. Kotakankaan raivanne on 47,5 metrin korkeudella ja sen viereiset asuinpaikkahavainnot ovat 45–47,5 metrin korkeudella. Rannansiirtymän perusteella karkeasti ajoittaen on Hautakankaan lakikivikko paljastunut noin 3900 cal BC ja Käyräkankaan laki noin 2500 cal BC (ks. Okkonen 2003, 90, kuva 20). Mainittuihin kohteisiin liittyvät todennäköiset muinaisrannat puolestaan ajoittuvat noin 3600 cal BC ja noin 2300 cal BC. Hahmottuva aikajakso sopii nuoremmalta osaltaan hyvin jätinkirkkokulttuurin aikaraameihin (Okkonen 2003: 123), mutta Hautakangas näyttää ajallisesti sijoittuvan hyvin varhaiseksi. Kokonaisuutena vaikuttaa siltä, että alueelle on rakennettu jätinkirkkoja maannousun perusteella lähes 1500 vuoden ajan. Hautakangas kuulunee jo kampakeraamiselle ajalle kun taas muut alueen jätinkirkot kuuluvat lähinnä Pöljän keramiikan vaiheeseen. Tämä nykyisin vallalla olevan käsityksen mukaan olettaen, että jätinkirkot ja niihin joko suoraan liittyvät tai niiden lähialueilta tunnetut muinaisjäännökset kuuluvat samaan kontekstiin. Hautakankaan herättämiä kysymyksiä Jätinkirkkojen merkitystä ja käyttötarkoitusta on pohdittu paljon. Viimeksi koosteita ja katsauksia eri teorioista on koottu yhteen useammassa artikkelissa, jotka on julkaistu Pentti Koivusen juhlakirjassa (Núñez 2009; Okkonen & Ridderstad 2009; Schulz 2009), jossa uusin teoria tuotiin esille kahdessa kirjoituksessa. Núñez pohtii jätinkirkkojen suuntauksia ja niiden mahdollista liittymistä taivaankappaleiden liikkeisiin. Okkonen ja Ridderstad puolestaan ovat vieneet ajatuksen pitemmälle ja esittelevät jätinkirkkojen aurinkosuuntauksia ja pohtivat jätinkirkkojen merkitystä tästä lähtökohdasta, mutta toteavat, että jätinkirkoille tuskin on yhtä kattavaa selitystä. Jätinkirkkojen käyttötarkoitusta ja merkitystä voidaan lähestyä Hautakankaan jätinkirkkolöydön rakenteellisten piirteiden ja sen ympäristösuhteen pohjalta. Hautakankaan iso ympärysvalli eroaa kooltaan ja muodoltaan alueen muista ympärysvalleista, jotka ovat pienempiä ja muodoltaan pääosin suorakaiteisia (Kuva 2). Lisäksi sen sisäpuolisia asumiseen liittyviä rakenteita ei alueen muissa ympärysvalleissa esiinny. Ainoa mahdollinen poikkeus on Kotakankaan raivanteen sisällä oleva mahdollinen asumuspainanne. Hautakankaan vallissa on myös piirre, joka erottaa sen jätinkirkkojen pääjoukosta. Sen vallissa ei näyttäisi oleva selviä aukkoja, ainoastaan vallin itäsivulla on yksi mahdollinen aukkopaikka. 63 Mika Sarkkinen Korkeutensa perusteella Hautakangas on alueen vanhin ympärysvalli. Voisiko sen muita korkeampi ikä selittää erot muihin alueen ympärysvalleihin? Korkealla olevista jätinkirkoista nykyisen Oulun alueella oleva Ylikiimingin Luola-ahon (973010039) soikea ympärysvalli sijaitsee peräti 80 metriä y.m.p. Sen sisälaidalla on kaksi rakkakuopaksi mainittua rakennetta, jotka voisivat kokonsa ja kohteesta olevan piirroksen (Snellman 1887: 98) perusteella olla asuinpaikkavallejakin. Luola-aho on kooltaan vain noin 20 x 10 metriä, siis selvästi Hautakangasta pienempi. Luola-ahoa enemmän Hautakankaan kanssa samantapaisena rakenteena on nähtävä Himangan Hiidenlinnan jätinkirkko (9501003). Yhtäläisyyksiä on ison ympärysvallin koossa, sen perusmuodossa ja ympärysvallin sisäpuolisissa runsaissa rakenteissa (Okkonen & Ikäheimo 1993). Iältään Hiidenlinna joka tapauksessa on jonkin verran Hautakangasta nuorempi. Keski-Pohjanmaan jätinkirkkojen joukossa sen korkeus, 60 m y.m.p., ei ole mitenkään poikkeuksellinen (Schulz 2009), mutta se kuitenkin on korkeimmalla sijaitsevien joukossa alueellaan. Kun laajempi vertailumateriaali puuttuu, ei ajatusta Hautakankaan ja Hiidenlinnan kaltaisten ympärysvallien mahdollisesta korkeammasta iästä suhteessa tutumpiin suorakaiteisiin ympärysvalleihin ole syytä tässä jatkaa pidemmälle. Tyrnävän alueen jätinkirkkojen skemaattiset piirrokset (Kuva 2) tosin herättävät kysymyksen, kuuluvatko kaikki kuvatut tosiaankin samaan muinaisjäännöstyyppiin. Vaikka jätinkirkoista on kirjoitettu paljon ja pitkän ajan kuluessa, puuttuu yhä sellainen niiden rakenteita kuvaava yhtenäinen aineisto, jonka perusteella niitä voitaisiin luotettavasti vertailla keskenään. Jos Tyrnävän tihentymän jätinkirkot tulkitaan ajallisesti toisiaan seuraaviksi, merkitsee se sitä, että muutaman sadan vuoden välein on tarvittu uusi iso ympärysvalli. Asutuksen tapaan ne siis ovat rantasidonnaisia. Tämä riippumatta siitä, sijaitsevatko ympärysvallit liepeillään olevaa asuinpaikkaa korkeammalla ja ovat yhtäaikaisia näiden kanssa vai ovatko ne edeltäneet asuinpaikkoja sijaiten saarten tai pienten niemien korkeimmilla kohdilla jo ennen kuin asuinpaikkojen sijat ovat veden alta paljastuneet. Tämä rannan tuntumassa pysyminen viittaa perinteisiin tulkintoihin hylkeenpyytäjien tukikohdista säilytys- ja asumistoimintoineen. Ehkä tuo tulkinta on luonteva lähtökohta jätinkirkkojen synnylle? Mitä sen jälkeen on tapahtunut ja miten kehityskulku on jätinkirkkojen käyttöajan kuluessa edennyt? Vaikka kivikauden kulttuuri olikin staattinen ja sen kuluessa tapahtuneet muutokset hitaita, voidaanko kuitenkaan olettaa, että ympärysvallien rakenteet, käyttötarkoitus tai niihin liittyvät merkitykset olisivat pysyneet muuttumattomina koko niiden rakentamisen ajan? Jätinkirkot on nähtävä monisyisinä ja monitulkintaisina konstruktioina. On hyvinkin mahdollista, että useimmat niiden käyttötarkoitusta selittävät teoriat yhdessä ovat lähellä kerrallista totuutta, ainakaan ne eivät ole toisiaan poissulkevia. Ehkä tulevaisuudessa selviää, missä määrin jätinkirkoilla sijansa saaneiden eri toimintojen ja merkitysten osuus on aikojen kuluessa vaihdellut ja mikä niiden painotus milloinkin on ollut. Edellä esitetyt kysymykset eivät ole uusia (ks. Okkonen 2003; Okkonen & Ridderstad 2009). Kuitenkin sellaiset kohdetihentymät, joissa jokseenkin suppealla alueella voitaisiin hahmottaa edes jonkinlaista jätinkirkoksi kutsutun muinaisjäännöstyypin sisäistä kehitystä ja joihin liittyy koko joukko muita muinaisjäännöksiä, ovat harvinaisia. Tässä mielessä Tyrnävän Ängeslevän kivikautinen tihentymä on tärkeä. 64 Tyrnävän Hautakankaan jätinkirkkolöytö Lopuksi Vaikka jätinkirkkoja on pyritty järjestelmällisesti etsimään, joskus vanhoihin kirjallisiin mainintoihin jättiläisten asuinsijoista ja talonpohjista etsintää perustaen, on niiden löytyminen jokseenkin harvinaista. Ennestään tuntemattoman jätinkirkon löytyminen kuitenkin osoittaa, että arkeologien koluamattomia kankaita yhä on ja että jätinkirkkolistaan ehkä vielä kirjataan uusia kohteita. Hautakankaan ison ympärysvallin yhyttäminen oli puhdasta sattumaa. Toisaalta sattumalla on aina syynsä. Se Lintusuon kivi osoittautui vanhaksi rajamerkiksi, jonka lounaiskyljessä oli luontainen ristin hahmo. Bibliografia Painamattomat lähteet Europaeus, A. 1914a. Kertomus Tyrnävän Linnamaan [sic, nykyään Linnakangas] jättiläiskirkosta ja siellä toimitetuista kaivauksista. Kaivauskertomus. Museoviraston arkisto; kopio Pohjois-Pohjanmaan museossa. Europaeus, A. 1914b. Tietoja Kotakankaan [sic, nykyään Käyräkangas] ja Metelinvaaran muinaisjäännöksistä y. m. Tyrnävältä. Tarkastuskertomus. Museoviraston arkisto; kopio Pohjois-Pohjanmaan museossa. Sarkkinen, M. 1993. Kertomus kohteiden Liminka 12, 13, 14, 23 ja 24 tarkastuksesta 3.6.1993. Tarkastuskertomus. Museoviraston arkisto; kopio Pohjois-Pohjanmaan museossa. Sarkkinen, M. 1997. Tyrnävä, Inventointi 1997. Inventointikertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo; kopio Museoviraston arkistossa. Sarkkinen, M. 2004. Tyrnävä, Osainventointi 2004. Inventointikertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo; kopio Museoviraston arkistossa. Sarkkinen, M. 2009a. Tyrnävä Sarvikangas. Tarkastuskertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo; kopio Museoviraston arkistossa. Sarkkinen, M. 2009b. Tyrnävä Vuovakangas lounas. Tarkastuskertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo; kopio Museoviraston arkistossa. Sarkkinen, M. 2009c. Tyrnävä Hautakangas. Tarkastuskertomus. Pohjois-Pohjanmaan museo; kopio Museoviraston arkistossa. Elektroniset lähteet Kulttuuriympäristöportaali, Muinaisjäännösrekisteri: http://kulttuuriymparisto.nba.i/net-sovellus/rekisteriportaali/ portti/default.aspx. (Luettu 27.-30.5.2012). Tutkimuskirjallisuus Appelgren, H. 1891. Suomen muinaislinnat: tutkimus vertailevan muinaistieteen alalla. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XII. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Forss, A. 1996. Jätinkirkot – Pohjanlahden pohjoisen rannikkoalueen arvoituksellinen muinaisjäännösryhmä. Muinaistutkija 1/1996, 26–35. Núñez, M. 2009. What did jätinkirkko builders mean to see through their wall openings? Teoksessa Ikäheimo, Janne & Lipponen Sanna (toim.) Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle: 117–127. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta, [Oulu]. Okkonen, J. 2003. Jättiläisten hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universatitas Ouluensis B 52. Oulun yliopisto, Oulu. Okkonen, J. & Ikäheimo, J. 1993. Kannuksen Linnankankaan ja Himangan Hiidenlinnan muinaisjäännöksistä. Faravid 16: 7–26. Okkonen, J. & Ridderstad, M. 2009. Jätinkirkkojen aurinkosuuntauksia. Teoksessa Ikäheimo, Janne & Lipponen 65 Mika Sarkkinen Sanna (toim.) Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle: 129–135. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta, [Oulu]. Schulz, H.-P., 2009. Honkobackharju ja Keski-Pohjanmaan jätinkirkot. Teoksessa Ikäheimo, Janne & Lipponen Sanna (toim.) Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle: 137–149. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta, [Oulu]. Snellman, A.H. 1887. Oulun kihlakunta. Muinaistieteellisiä ja historiallisia lehtiä. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja IX. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. 66 Hang on! It’s a burial! It’s a dwelling site! Hang on! It’s a burial! It’s a dwelling site! No, it’s an interesting site from Siikajoki, Northern Ostrobothnia, Finland Jari-Matti Kuusela Archaeology, University of Oulu, Finland Abstract In August 2011 a local metal detectorist found a cluster of Late Iron Age artefacts from Siikajoki, Northern Ostrbothnia. he site was later test excavated by the author, and it was determined that the inds are connected with an archaeological site presumably dating to the the Viking Age or the Crusader Period (ca. AD 900–1200). he function of the site, however, is an open question as the results of the test excavation give contradictory evidence, at least regarding the conventional burial site/dwelling site dichotomy. herefore, this paper will examine the known facts regarding the site and ponder some possible interpretations regarding the function of the site. Introduction In September 2011 I had the, in the North Ostrobothnian context, rare opportunity to study a Late Iron Age stray ind site “fresh”, i.e. soon ater the initial discovery had been made. In August 2011 a local metal detectorist found a number of Late Iron Age metal artefacts, including a penannular bronze brooch, a pendant with a needleholder, a knife-sheath -shaped needleholder and a lyre-shaped strikea-light -steel, at a place called Rutelo in Siikajoki, North Ostrobothnia (Kuusela & Tolonen 2011a; 2011b: 79–80; Fig. 1). Typologically these inds date to the time period between AD 800 and AD 1200. A leather thong Figure. 1Rutelo in Raahe, Northern Ostrobothnia (let). Artefacts found in August 2011 (right): a bronze penannular brooch with a leather thong tied around the arc (top let-hand corner), a bronze pendant with a needleholder (top right-hand corner), a bronze knife-sheath -shaped needleholder (in the middle) and a lyreshaped strike-a-light -steel (at the bottom) 67 Jari-Matti Kuusela was tied around the arc of the brooch, and, according to the metal detectorist, the knifesheath -shaped needleholder had had in its socket a wooden handle or a stick which had later been broken of. At the time of the inspection wooden remains were still visible within the needleholder. he bronze jewelry was found as a single cluster so that the knife-sheath -shaped needleholder was placed through the arc of the brooch. he lyre-shaped stike-a-light -steel was found ca. 30 cm from these at a corresponding depth, which according to the inder was 40 cm Figure 2. A cup-marked stone near the site. but according to the excavation carried out later could not have been more than 10 cm (Kuusela & Tolonen 2011b: 81; Kuusela 2012: 9). he metal detectorist also pointed out a cup-marked stone in the vicinity of the site. he stone has ive oblong and steep-walled cups arranged in a row at its top (Fig. 2). he cups’ relatively old age is indicated by their weathered appearance and the fact that they are covered in lichen, but their form is atypical for a cupmarked stone. herefore it is uncertain whether they date to the Iron Age or not (Kuusela & Tolonen 2011b: 80). he inding of the cup-marked stone so close (160 m) to the ind site does make it interesting, however. As it was not clear whether the stray-ind was associated with an archaeological site, the archaeology staf at the Facultyr of Humanities, University of Oulu, took the responsibility for studying Rutelo more thoroughly. hus a test excavation was conducted by the author in late September 2011. In the following paper I will consider the features of the site and its possible function as well as criticise the somewhat rigid manner in which archaeological interpretations regarding a given site’s function are almost instinctively made. I must admit that what I will present in this paper is based on a very limited set of data and is, therefore, bound to be somewhat speculative, but, as I personally believe that Figure. 3 Shoreline displacement at Rutelo interesting things should rather be put on paper than between AD 900 and AD 1200. Shoreline let hanging in the air, I will ask the reader to give me reconstruction is based on the Raahe area the beneit of the doubt and take this paper for what it shoreline displacement chronology (Okko2003). he 25 m digital elevation mois – a good-humoured collection of reasonings based nen del used in reconstructing the shorelines is on the facts that can be observed from a limited dataset © of the National Land Survey of Finland. of a single site. 68 Hang on! It’s a burial! It’s a dwelling site! The site and the excavation he results of the excavation have been published and reported elsewhere (Kuusela & Tolonen 2011b; Kuusela 2012) so to avoid needless repetition, and in order to get to the point of this paper sooner, I will only summarise them here. Based on the shoreline displacement and artefact typology the site, Rutelo, must at this time be assumed to date to the Late Iron Age, more speciically between AD 900–1200. he terminus post quem dating for the site is around AD 800, but, as Rutelo was a water-logged islet at the mouth of the Siikajoki River at that time, this dating seems unlikely. Between AD 900–1000 Rutelo was a relatively large island at the mouth of the Siikajoki River (Fig. 3). he terminus ante quem of AD 1200 is based on artefact typology and is, Figure. 4 Map of the area studied in September 2011. therefore, of a less certain nature. he excavated area totals to roughly 16 square meters in three small excavation areas (Areas 1–3, Fig. 4) and a single one square meter test pit which was opened at the centre of a slightly square-formed and 14 x 18 m sized depression near the site of the August ind. A likely cultural layer was observed in all areas, and also in the test pit, as a coloured and sooty layer below a weakly developed eluvial horizon. his sooty layer was close to the surface and relatively thin, ranging from less than 1 cm to 5 cm on average. he inds made during the excavation consist of two Late Iron Age pennannular bronze brooches, two lint artefact fragments and fragments of clay daub or unidentiied ceramics. One of the brooches had a strip of thong tied around its arc in a similar manner to the brooch found in August. Altogether 46 soil samples were taken from the study area and were sent to the Environmental Archaeology Laboratory of Umeå University for phosphate analysis in order to determine whether the soil phosphate content would be abnormally high, which could indicate human settlement on the area. he result of the analysis was negative (Linderholm & Ahlqvist 2012) – i.e. the activity in the area has not resulted in elevated soil phosphate content. Some interesting features What appears to be a cultural layer was observed from all excavation areas although only some features can be called structures, and, unfortunately all of them are more or less ambiguous. In excavation area 1, the remains of either a campire or possibly a small 69 Jari-Matti Kuusela Figure. 5 Features and inds of excavation area 1. hearth were found (Fig. 5) and a few meters to the northwest, in excavation area 3, a curious wooden structure was uncovered (Figs. 6–7). It appears that this structure had been dug into the ground as what appeared to be the outlines of a dugout were observed surrounding the structure (Kuusela 2012: 12–14). One of the lint fragments was found in connection with this feature, which consists of two short, relatively thin, wooden beams. Before the structure was unearthed, roughly a 60 cm long and ca. 5 cm wide straight and regular feature was observed above it (Kuusela 2012: 12–14; Figs. 6, 8). If these features are connected with the hearth found in excavation area 1, they could indicate some kind of a structure on the site. In addition to the wooden structure from area 3 and the campire or hearth from area 1, the one square-meter test pit revealed what could possibly be a small posthole (Fig. 9). Pieces of clay daub or possibly unidentiied ceramics were found at the edges of this anomaly. So what is it? he function of the site is of course of the topmost concern. he excavation showed that Rutelo, indeed, seems to be a site, but what Figure. 6 Features and inds of excavation area 3. Figure. 7 he wooden structure found from excavation area 3. 70 Figure 8 (let). he black arrows point the symmetrical feature observed above the wooden structure in excavation area 3. Hang on! It’s a burial! It’s a dwelling site! kind of a site is it? It was curious that during the course of the excavation I was asked, on several occasions, by colleagues regarding the function of the site. heir assumptions revolved around the question of whether it was a burial or a dwelling site. I found this question diicult to answer because neither option seemed to it well. To this end I have decided to go through diferent options based on what we know of Rutelo. I have listed the known facts regarding the site in Table 1. Burial? I must admit that when I started the excavation, I was under the impression that what I would ind would be a grave. However, as the excavation proceeded and a grave was not forthcoming I had to think about alternative possibilities. In Figure 9 (right). Possible post hole from the test pit. Fragments of burnt clay or possibly unidentiied ceramics can be seen at the edge of the feature. Table 1. he known facts regarding Rutelo. Fact number Fact 1 The site most likely dates to the Late Iron Age, more specifically between AD 900–1200. 2 Between AD 900–1000 Rutelo was an island. 3 The find assemblage includes several metal artefacts of which most are bronze jewelry. 4 The find configuration of the metal artefacts is scattered. 5 In addition to the metal artefacts, the assemblage includes two flint fragments, of which one is retouched, and several pieces of burnt clay daub or ceramics. 6 The structures found include a site of a campfire or a small hearth, an ambiguous wooden structure and a possible posthole. 7 Two of the three brooches recovered from the site have a leather thong tied around the arc. 8 The observed cultural layer is thin. 9 Most finds have been found close to the surface. Only one flint fragment was found from a depth of ca. 8 cm and one brooch from a depth of ca. 10 cm, but this was located below a tree root which has likely pushed the brooch down as the root has grown. 10 In August 2011 the bronze artefacts were found as a cluster so that the knife-sheath -shaped needleholder had had a wooden stick or a handle protruding from its socket, and it had been placed through the arc of the bronze brooch. 11 A phosphate analysis of the soil samples collected from the site does not show elevated soil phosphate content. 71 Jari-Matti Kuusela the end which of the known facts actually support the burial-hypothesis? As I see it, only Fact number 3 (Table 1). No burnt bone was found, neither were signs of an inhumation observed. In a sandy soil, an inhumation burial should have let at least some traces (e.g. Mikkola 2009: 180). here are some facts which even speak against a burial, mainly Facts number 4 and 9, i.e. the coniguration the inds form is scattered, and the artefacts have been recovered close to the surface. Dwelling site? When a burial was ruled out the next traditional interpretation is invariably that the site is a dwelling site. Some facts do support this interpretation. To be more speciic, Facts 5 and 6 would seem to lend credibility to this view. A hearth or a campire, a posthole, ceramics/ burnt clay and perhaps even the lint artefacts, at least as one of them is clearly retouched, it rather well the idea of a dwelling site. On the other hand Fact 11 makes this interpretation problematic. If Rutelo is a dwelling site, then should it not show in the soil phosphate content? Naturally, not if the people living in the area were meticulous in their cleaning duties or the site was only a temporary campsite occupied only for a short time period. his would be supported by Fact 8 in Table 1 as the thin cultural layer does not indicate a very long or intensive activity on the site. However, if Rutelo was a temporary campsite, then one would perhaps not expect to ind a posthole and furthermore the rest of the ind assemblage seems a bit curious. What were the bronze artefacts doing there, and why were they let there if Rutelo was only a campsite? If I choose to reject the two options above, could I choose the third? For the purpose of this third option, it is important to examine the context and some details of the metal artefacts recovered from the site more carefully. he striking feature connecting all metal artefacts from the site is that they have been found very close to the surface – from the depths between 4 and 10 cm (Table 1, Fact 9). Furthermore their coniguration is scattered (Fig. 5, Table 1, Fact 4). Also, nothing indicates that the artefacts would have been deliberately buried. Hence the artefacts may have been placed above or on the surface of the ground to begin with. hree interesting little details give grounds to the hypothesis that the artefacts might have actually been suspended above the ground. he thongs tied around the arcs of two of the three brooches found from the site (Table 1, Fact 7) seem to indicate that they might have been hung from something. he second interesting detail is that, according to the metal detectorist, who found the artefacts in August, the bronze knife-sheath -shaped needleholder had a stick or a wooden handle protruding from it, and it had been placed through the arc of the bronze brooch (Table 1, Fact 10). Such a coniguration might mean that the artefacts had been hanging from something; by attaching a stick into the socket of the needleholder and placing it through the arc of a brooch, the whole contraption could be suspended as a cradle – one string attached to the brooch and the other tied around the wooden stick. he remaining metal inds, the bronze pendant, the stike-a-light -steel and 72 Hang on! It’s a burial! It’s a dwelling site! the third brooch, are also artefacts which can be hung easily, though one has to remember that no evidence of a thong or any other means of suspension was found on them. Had the artefacts been hung, it might explain their deposition so close to the surface and their scattered coniguration – they had simply fallen to the ground and slowly ended up in this context via bio- and cryoturbation (see e.g. Dincauze 2006: 309; Goldberg & Macphail 2006: 58–59, 65; Rapp & Hill 2006: 98–102). Of course this would mean that whatever was on the site had been let undisturbed for a signiicant period of time – long enough for the artefacts to fall to the ground, which means that, whatever the contraption they might have been hung from was, it had been standing there for quite a while. The third option considered further If we consider the third option a bit further, we need to list the relevant interpretations. I have done this in Table 2. By combining the interpretations together the resulting picture of the activity on the site is a place with a contraption from which several artefacts were hung and where either non-intense or perhaps irregular activity incorporating ire was practiced. Such a description, especially when it comes to a hanging contraption, corresponds with certain ritual activities documented among some cultures (see e.g. Bogoras 1904–1909:412; Äikäs 2011: 34–35 with citations). Of course one has to note that the third option does not exclude the possibility of a burial or a dwelling site, ater all a place for votive oferings could be located at a dwelling site (see e.g. Bogoras 1904–1909: 412), and there seems to be no reason to exclude them from burial sites either. However, as no signs of a burial were found, and taking into account the shallow depth from which the artefacts were found, the burial, if a burial it is, was likely an excarnation where the body has been laid either on the surface of the ground or perhaps on some kind of a scafold. A scafold might also explain why the artefacts may have been Table 2. Interpretations. Interpretation number Interpretation 1 The leather thongs tied around the arcs of the brooches indicate that they have been hung from something. The find configuration of the brooch and the knife-sheath shaped needleholder found in August further suggest that they may have been suspended from something. 2 The thin cultural layer indicates that the activity on the site has not been intense. 3 The phosphate analysis indicates that the activity on the site has not resulted in elevated soil phosphate content. 4 The structures on the site indicate some kind of a building or a contraption. 5 Fire has been used on the site as indicated by the sooty cultural layer and the campfire or hearth. 73 Jari-Matti Kuusela hung from something. Since Rutelo has been an island between AD 900–1000 (Table 1, Fact 2), and as islands may have had a special meaning as burial sites (e.g. Mönkkönen 2001: 45; Herva 2009: 255–256; Väänänen 2010: 28–29, 72–73), the burial interpretation might still be viable. Conclusions Finally, I must draw attention to Fact 1 in Table 1. he site, at this time, seems to date to the Late Iron Age which means that whatever it is, it may very well be something we have never encountered before – ater all who can say what a Late Iron Age dwelling-/burial-/ritual site/something else in North Ostrobothnia should look like? Keeping this in mind, we should not label sites so readily with this or that function especially when we in all honesty have no idea what we are dealing with. What I can say about Rutelo is that whatever its function/functions may have been, it is deinitely an interesting site, and the only way in which its nature may be revealed is to continue its study and ind more sites like it. Bibliography Unpublished sources Kuusela, J.-M. & Tolonen, S. 2011a. Siikajoki Rutelo. Myöhäisrautakautisen löytöpaikan tarkastuskertomus. Inspection report, Archaeology/University of Oulu. Kuusela, J.-M. 2012. Siikajoki Rutelo. Rautakautisen löytöpaikan koekaivaus syksyllä 2011. Excavation report, Archaeology/University of Oulu. Linderholm, J. & Ahlqvist, J. 2012. Analysis of soil chemical, magentic susceptibility and macrofossil on samples from Rutelo, Siikajoki, Finland. Report of soil sample analyses, Institutionen för idé och samhällstudier, Umeå Universitetet. Research literature Bogoras, W. 1904–1909. he Chukchee, E.J. Brill, Leiden. Dincauze, D.F. 2006. Environmental Archaeology: Principles and Practice, 5th edn. Cambridge University Press, Cambridge. Goldberg, P. & Macphail, R.I. 2006. Practical and heoretical Geoarchaeology. Blackwell Publishing, Oxford. Herva, V.-P. 2009. Liminaalitilassa - ympäristösuhde, rannikkomaisema ja markkinapaikat historiallisen ajan pohjoisella Perämerellä. In Ikäheimo, J. & Lipponen, S. (eds.) Ei kiveäkään kääntämättä. Juhlakirja Pentti Koivuselle, 251–259. Pentti Koivusen juhlakirjatoimikunta, Oulu. Kuusela, J.-M. & Tolonen, S. 2011b. A Late Iron Age site from Siikajoki, Northern Ostrobothnia, Finland. Fennoscandia Archaeologica 28, 79–84. Mikkola, E. 2009. he Tuukkala cemetery – the 2009 excavations and new interpretations. Fennoscandia Archaeologica 26, 177–185. Mönkkönen, M. 2001. Itäsuomalainen välihautausperinne. Analyysi lähteistä ja niiden käytöstä. In Laitinen, E. (ed.) Ruumis- ja kalmasaaret: etäällä kirkkomaasta, 45–63. Suomen historiallinen seura, Helsinki. Okkonen, J. 2003. Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä - Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis Humaniora B 52. Oulun yliopisto, Oulu. Rapp, G. & Hill, C.L. 2006. Geoarchaeology: he Earth-Science Approach to Archaeological Interpretation. Yale University Press, New Haven. 74 Hang on! It’s a burial! It’s a dwelling site! Väänänen, J. 2010. Punainen hiekkakivi ja värien käyttö röykkiöissä. MA thesis, Archaeology/Faculty of Humanities, University of Oulu. Äikäs, T. 2011. Rantakiviltä tuntureille - Pyhät paikat saamelaisten rituaalisessa maisemassa. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi. 75 Jouni Väänänen Tahkokankaan värikkäät latomukset – Uuden tutkimusmenetelmän esittely ja ensimmäiset tutkimustulokset Jouni Väänänen Arkeologia, Oulun yliopisto Abstrakti Tässä artikkelissa on tutkittu Oulun Tahkokankaan varhaisrautakautisen kohteen kuuden latomuksen kivien värejä. Tutkimustavoitteena oli selvittää, minkäväristä kiveä oli valittu latomuksien pinnalle, täyttöön ja latomuksissa esille tulleisiin rakenteisiin. Muinaisjäännöksistä poimittujen kivien värejä verrattiin Tahkokankaan maaston kivien väreihin eroavaisuuksien selvittämiseksi. Kivinäytteet analysoitiin kuivina, ulkona ja päiväsaikaan Munsell- värikaavioiden avulla (Munsell Soil Color Charts). Värit on jaettu kielitieteellisin perustein mustaan, valkoiseen, punaiseen ja harmaaseen. Kaksiväriset kivet on myös otettu analysoinnissa huomioon. Tämän kaltaisia väritutkimuksia on tehty vain Iin Muhojoen etelärannassa ja Laihian Viirikalliolla vuonna 2009 tutkitussa röykkiössä. Oulun Välikankaan ja Kempeleen Linnakankaan kohteissa tutkittiin entisöityjen röykkiöiden värejä. Tahkokankaalla latomuksien pinnalla on suosittu todennäköisesti punaisia kiviä, vaikka Tahkokankaan maastossa punaisia kiviä oli prosentuaalisesti saman verran. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että harmaata ja mustaa kiviainesta on selkeästi suosittu täytekiveksessä. Rakennekiviksi on mahdollisesti valittu jonkin verran väriltään poikkeavia kaksivärisiä kiviä. Johdanto Oulun Tahkokankaalla (mj-tunnus 564010023), Hiirosen kaupunginosassa, tehtiin arkeologisia tutkimuksia elo- ja syyskuun 2011 aikana. Kohde sijaitsee kivikkoisella harjanteella noin 5 kilometriä Oulun kaupungin keskustasta kaakkoon lähellä Tahkokankaan palvelukeskusta. Sen läpi kulkee ahkerassa käytössä oleva luontopolku. Tutkimuksissa todettiin, että kohteessa on yhdeksän kivistä koottua hautarakennelmaa, joista kuusi tutkittiin kaivamalla ja loput kolme dokumentoitiin. Kyseessä on Oulun seudun rannansiirtymiskronologian ja kivirakennelmien ulkoisten piirteiden perusteella varhaiselle rautakaudelle ajoittuva kalmisto (Kuusela 2012; Hakamäki 2012). Tahkokankaan kuudesta kaivetusta haudasta, latomuksesta, otettiin kivinäytteitä värianalyyseja varten yhteensä 1095 kappaletta. Muinaisjäännösten ulkopuolelta maastosta otettiin yhteensä 126 kontrollinäytettä. Kaiken kaikkiaan kivinäytteitä oli tutkittavana 1221 76 Tahkokankaan värikkäät latomukset Kuva 1. Puun juurella on latomuksesta 6 puretun kivikehän puolikas ja taustalla sen toinen puolikas alkuperäisellä paikalla. Suositeltavia työvälineitä ovat kivihakku ja kestävät pussit sekä ehdottomasti suojalasit! Kuva J. Väänänen. kappaletta. Tutkimuksia röykkiöiden kivien tai esihistoriallisiksi hautauksiksi oletetettujen kivirakennelmien väreistä on tehty vain muutamassa kohteessa, joten tässä artikkelissa kerrotaan uudesta tutkimusmetodista ja saadaan aivan uusia tutkimustuloksia. Tutkimustavoitteena oli selvittää, ovatko Tahkokankaan esihistoriallisten latomuksien rakentajien rituaalista käyttäytymistä ohjanneet tietyt värit. Ensiksi tutkittiin, minkäväristä kiviainesta oli valittu latomuksien pinnalle ja oliko tietynvärisiä kiviä mahdollisesti valikoitunut täytekiveykseen tai latomuksista esille tulleisiin kivirakennelmiin. Latomuksien pintakivien värejä verrataan kontrollinäytteiden kiviin eroavaisuuksien selvittämiseksi. Pintakiveyksen alta paljastuvan kiviaineksen värejä verrattiin ensisijaisesti pintakiveyksen väreihin. Usean latomuksen rakennekiviä verrattiin pintakivien lisäksi myös kontrollinäytteisiin (Kuva 1). Väritutkimuksesta ja menetelmistä Kivinäytteiden värien analysoimiseksi käytettiin Munsell Soil Color Charts- kirjan värikaavioita. Kivet on tutkittu ulkona päiväsaikaan ja kuivina marraskuun 2011 ja tammikuun 2012 välisenä aikana. Säätyyppi oli välillä aurinkoinen, puolipilvinen tai pilvinen, ja joskus satoi räntää. Kaksiväriset kivet on myös otettu analysoinnissa huomioon. Niitä olikin näytteiden joukossa varsin runsaasti. Munsellin antaman informaation perusteella tutkituissa kivissä oli runsaasti erilaisia värisävyjä. Tämän vuoksi lukuisien värisävyjen jakaminen selkeisiin pääväreihin oli tarpeellista. Berlinin ja Kayn (1969) mukaan eri kielissä on olemassa 11 perusvärinimitystä, joita ovat valkoinen (white), musta (black), punainen (red), vihreä (green), keltainen 77 Jouni Väänänen (yellow), sininen (blue), ruskea (brown), purppura (purple), pinkki (pink), oranssi (orange) ja harmaa (grey). Mikäli kielessä on vähemmän kuin 11 väriä, on olemassa tiettyä säännönmukaisuutta siitä, mitä värejä kielessä mahdollisesti on. Tämä säännönmukaisuus on jaettu seitsemään kategoriaan. Kaikissa kielissä on nimitykset valkoiselle ja mustalle värille. Jos kielessä on kolme väriä, kolmas väri on punainen. Neljäs väri on joko vihreä tai keltainen, ja jos kielessä on viidelle värille nimitykset, silloin väreihin kuuluvat sekä vihreä että keltainen. Kuudes väri on sininen. Seitsemäs väri on ruskea. Jos kielessä on kahdeksalle tai sitä useammalle värille nimitykset, silloin kielessä on termit purppuralle, pinkille, oranssille, harmaalle tai jollekin edellä mainittujen värien yhdistelmälle (Berlin & Kay 1969: 1–3). Suomen kielen osalta edellä kategorisoitu luettelo ei pidä täysin paikkansa. Itämeren piirissä puhuttiin varhaiskantasuomea noin 1500–1000 eKr., ja siitä kehittyi myöhäiskantasuomi noin 1000–1 eKr. ja kantalappi 1000 eKr.–700 jKr. (Korhonen 1981: 27). Kosken mukaan varhaiskantasuomesta löytyy valkoista väriä tarkoittava sana (Koski 1983: 47) ja mustaa väriä tarkoittava sana on ollut viimeistään myöhäiskantasuomessa (Koski 1983: 59). Kantasanoilla puna ja ruskea on todennäköisesti tarkoitettu samaa väriä. (Koski 1983: 85). Berlinin ja Kayn hypoteesi värinimityksien ilmaantumisesta pitää suomen kielen osalta paikkansa mustan, valkoisen ja punaisen nimitys. Poikkeuksia suomen kielessä on sinisen, vihreän ja harmaan värinimityksien kohdalla. Harmaata merkitsevä sana on ollut käytössä jo varhain. Sininen on myös todennäköisesti periytynyt kantasuomea varhaisemmasta kielestä, mutta se on mahdollisesti mielletty mustaksi väriksi (Koski 1983: 259–261). Tässä artikkelissa värit on jaettu edellä mainittujen teorioiden perusteella seuraavalla tavalla: 1. musta, mihin kuuluu myös sininen 2. valkoinen 3. punainen, mihin kuuluvat myös ruskea, pinkki, oranssi ja violetti 4. harmaa. Munsellin antaman informaation perusteella kivet on jaettu yllä luetteloituihin väreihin. Mustaan (black) laskettiin kaikki mustat värisävyt ja myös erittäin tummanharmaa (very dark gray). Harmaaseen (gray) kuuluivat kaikki muut harmaat värisävyt. Punaiseen kuuluvat kaikki punaiset värisävyt, pinkki (pink) ja kaikki ruskeat värisävyt. Valkoinen väri oli omana ryhmänään. Näytteistä mustavalkoiset, mustapunaiset, valkomustat, valkopunaiset, punamustat ja punavalkoiset kivet on jaettu omiksi ryhmikseen. Omana ryhmänä olivat myös pinkin valkoiset kivet (pinkish white). Tälle värille ei löytynyt kielitieteellistä perustetta, jonka mukaan sen voisi jakaa joko punaiseen tai valkoiseen. Kaikista näytteistä on tehty Excel-ohjelmalla värikaaviot, joten vertailu latomuksista poimittujen kivien ja kontrollinäytteiden kanssa on helppoa ja tässä artikkelissa kaikkien tulkittavissa. Röykkiöiden värien tutkimushistoriaa Toukokuussa 2008 Oulun yliopisto tutki Pohjois-Pohjanmaalla Iin Muhojoen etelärannassa röykkiön (mj-tunnus 139010024). Tämän röykkiön pintakiveys erottui ympäristöstään selkeästi punaisen harmaana. Kivinäytteitä otettiin sekä röykkiöstä että sen ulkopuolelta, jotta pystyttiin vertailemaan röykkiön kivilajijakaumaa sen ulkopuolisiin. Röykkiön alla olleen 78 Tahkokankaan värikkäät latomukset hautarakennelman kivet olivat lähes poikkeuksetta tummia. Tämä poikkesi huomattavasti ulkopuolisista ja myös itse röykkiön kivijakaumasta. Näyttää siltä, että röykkiön eri osissa oli käytetty tarkoituksella erivärisiä kiviä. Pinnalla kiveys on ollut punaisempaa ja täytössä tummempaa ja hautarakenteessa oli käytetty hyvin paljon mustia kiviä. Tämä röykkiö on ajoitettu noin 800–500 eKr (Okkonen 2010: 24–28). Väritutkimukset jatkuivat, kun loppukesästä 2009 Oulun yliopisto tutki Laihian Viirikalliolla (mj-tunnus 399010108) röykkiön. Tämän röykkiön kivistä oli mahdollisuus tehdä värianalyyseja pinta-, täyttö- ja pohjakiveyksestä. Tutkitun röykkiön ympäriltä otettiin myös kivinäytteet. Ensimmäinen mielenkiinto keskittyi röykkiön pintakiveykseen, sillä Viirikalliolla sijaitsee yksi punalaattalatomus. Tällaisten muinaisjäännösten erityispiirteenä ovat niiden pinnalle asetetut punaiset hiekkakivilaatat, joilla on haluttu peittää se kokonaan tai osittain (Miettinen 1986: 65). Tutkimustavoitteena oli siis selvittää, oliko tavallisenkin röykkiön pinnalle valittu tarkoituksella enemmän punaisia kiviä. Tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että röykkiön pintakiveyksessä oli suosittu jonkin verran punaista kiveä. Täyttökiveyksessä oli selkeästi suosittu harmaata kiviainesta. Oulun Välikankaan (mj-tunnus 564010022) kolmesta röykkiöstä ja Kempeleen Linnakankaan (mj-tunnus 244010002) ainoasta röykkiöistä ja näiden kohteiden ympäristöistä otettiin kivinäytteitä syyskuussa 2009. Molemmat kohteet on tutkittu, joten kivinäytteet otettiin entisöityjen röykkiöiden pintakiveyksestä. Ei voida olla täysin varmoja siitä, että kivinäytteet edustavat röykkiön alkuperäistä pintakiveystä Välikankaalla ainakin yhden röykkiön kiveys oli jonkin verran punaisempaa verrattuna ympäristön kiviin. Linnakankaalla puolestaan ei ollut mitään eroa röykkiön ja ympäristön kivien värien suhteen. (Väänänen 2010). Tällaisia tutkimuksia röykkiöiden väreistä ei ole muutamaa edellä mainittua poikkeusta lukuunottamatta tehty. Nyt käsillä oleva tutkimus on ensimmäinen, jossa asiaa tutkitaan lähes koko kalmiston osalta. Tutkimustulokset Tahkokankaan kontrollinäytteet Oulun Tahkokankaan maastosta otettiin kivinäytteitä 5–50 metrin päästä muinaisjäännöksistä 126 kappaletta. Nämä olivat kontrollinäytteitä, mihin muinaisjäännöksistä poimittuja kivinäytteitä verrattiin. Tahkokankaalla oli punaisia kiviä 62 %, pinkin valkoisia 9 %, mustapunaisia 8 %, harmaita 7 %, punamustia 4 %, valkomustia ja mustia 3 %, mustavalkoisia ja valkoisia 2 % (Kuva 2). Latomus 1 Kuva 2. Oulu, Tahkokangas. Kontrollinäytteet. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. Latomus oli kooltaan 4 x 4 metriä, maantasainen, selväpiirteinen ja muodoltaan nelikulmainen. Se oli rakennettu lounaaseen viettävään rinteeseen. Latomuksen keskellä 79 Jouni Väänänen Kuva 3. Oulu, Tahkokangas. Latomus 1, pintakivet. Kaavi- Kuva 4. Oulu, Tahkokangas. Latomus 1, kivikehä. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. ossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. oli selkeä noin metrin kokoinen loiva painauma (Kuusela 2012). Latomuksen pinnasta otettiin yhteensä 134 kivinäytettä, joiden väritystä verrattiin kontrollinäytteisiin. Latomuksessa punaisia pintakiviä oli 60 %, mikä oli suunnilleen sama kuin kontrollinäytteissä. Latomuksen värijakauma oli lähes identtinen verrattuna kontrollinäytteisiin, poikkeuksena oli se, ettei pintakivissä ollut valkomustia kiviä. Eriväristen kivien suhteen oli vain 1–2 prosenttiyksikön eroja (Kuva 3, vrt. kuva 2). Latomus 1, kivikehä Latomuksen pintakiveyksen alla oli selkeä painanne, jota kiersi nelikulmainen kivikehä (Kuusela 2012). Kehästä otettiin yhteensä 67 kivinäytettä, joiden värijakaumaa on verrattu pintakiviin. Punaisia kiviä oli 52 %, mikä oli kahdeksan prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä. Mustia kiviä oli neljä prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä. Rakenteessa oli yksi valkomusta kivi, mitä ei ollut pintakivissä. Huomioitava seikka oli punamustien kivien suuri määrä, 15 %, sillä niitä oli 11 prosenttiyksikköä enemmän kuin pintakivissä (Kuva 4, vrt. kuva 3). Latomus 2 Latomus sijaitsi noin 16 metriä luoteeseen latomus 1:stä. Se oli kivirakkaan rakennettu maantasainen ja selväpiirteinen kivirakennelma, josta erottui kaksi nelikulmaista, tarhamaista rakennelmaa. Isompi ”pohjoistarha” tai ”päätarha” oli kooltaan 4 x 2,5 metriä ja pienempi niin sanottu ”etelätarha” oli kooltaan 2 x 1,4 metriä. Kiveys oli homogeenistä, noin 20–25 cm halkaisijaltaan. Pienempiä kiviä oli paikoitellen käytetty kivivälien tilkitsemiseen ja tasaisen pinnan aikaansaamiseksi (Kuusela 2012). Tästä latomuksesta otettiin pintakiveyksestä kivinäytteitä 121 kappaletta. Täytekiveyksen toisesta kerroksesta otettiin 83, neljännestä 43 ja viidennestä 111 kivinäytettä, eli täytöstä oli yhteensä 237 kivinäytettä. Pienemmästä etelätarhasta otettiin erikseen omat kivinäytteet. Pintakiviä oli 12 ja täyttökiviä 84 kappaletta. Kaiken kaikkiaan tästä latomuksesta otettiin yhteensä 454 kivinäytettä. Latomuksen pintakiveyksen värijakaumassa oli pieniä poikkeamia kontrollinäytteisiin verrattuna. Punaisia kiviä oli 66 %, mikä oli neljä prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Pinkin valkoisia kiviä oli viisi ja harmaata kiveä kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä. Pintakiveyksessä oli poikkeuksellinen valko- 80 Tahkokankaan värikkäät latomukset Kuva 5. Oulu, Tahkokangas. Latomus 2, pintakivet. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. Kuva 6. Oulu, Tahkokangas. Latomus 2, pohjoistarhan täytekivet. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. punainen väri, mitä ei ollut kontrollinäytteissä. Muut värit vastasivat kontrollinäytteiden värijakaumaa 1–2 prosenttiyksikön erolla (Kuva 5, vrt. kuva 2). Latomus 2, pohjoistarhan täytekivet Latomuksen pohjoistarhan täytekiviä verrattiin pintakiviin. Täytekivistä 43 % oli punaisia, mikä oli 23 prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä. Mustapunaisia kiviä oli seitsemän ja harmaita kiviä kahdeksan prosenttiyksikköä enemmän kuin pintakivissä. Mustia ja punamustia kiviä oli kolme prosenttiyksikköä enemmän kuin pintakivissä. Täytössä oli yksi poikkeuksellinen punavalkoinen kivinäyte. Muut värisävyt vastasivat kontrollinäytteiden värijakaumaa 1–2 prosenttiyksikön erolla (Kuva 6, vrt. kuva 5). Latomus 2, etelätarhan pintakivet Latomuksen etelätarha kivirakennelma oli kooltaan 2 x 1,4 metriä ja sen tutkimista vaikeutti toiseen päähän kasvanut täysikasvuinen mänty (Kuusela 2012). Johtuen tämän rakenteen pienestä koosta ja siihen kasvaneesta täysikasvuisesta puusta, tarhan pintakiveyksestä otettiin vain 12 näytettä. Etelätarhan pintakivistä 34 % oli punaisia, mikä oli kontrollinäytteisiin verrattuna 28 prosenttiyksikköä vähemmän. Valkoisten kivien määrä oli 17 %, mikä oli kontrollinäytteisiin verrattuna 15 prosenttiyksikköä enemmän. Mustapunaisia kiviä oli pintakiveyksessä 25 %, mikä kontrollinäytteisiin verrattuna oli 17 prosenttiyksikköä enemmän. Valkomustia, mustia ja punamustia oli kutakin 8 %, joita kontrollinäytteisiin verrattuna oli 4–5 prosenttiyksikköä enemmän. Muita värejä ei ollut (Kuva 7, vrt. kuva 2). Latomus 2, etelätarhan täytekivet Kuva 7. Oulu, Tahkokangas. Latomus 2, etelätarhan pintakivet. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. Vertailu latomuksen 2 etelätarhan täytekivien osalla on tehty sen pintakiviin ja kontrollinäytteisiin. Sen täytössä oli punaisia kiviä 52 %, mikä oli 18 prosenttiyksikköä enemmän kuin pintakivissä, ja kymmenen prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä. Mustapunaisia kiviä oli täytössä 81 Jouni Väänänen 1 %, kun pintakivissä niitä oli 24 prosenttiyksikköä enemmän, kun taas kontrollinäytteisiin verrattuna mustapunaisten kivien määrä oli sama. Valkoisia kiviä oli täytössä yhdeksän prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä, ja niitä oli täytössä kuusi prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Pinkin valkoisia kiviä oli täytössä 4 %, kun niitä ei ollut pintakivissä yhtään, ja kontrollinäytteissä niitä oli viisi prosenttiyksikköä enemmän. Valkomustia kiviä oli täytössä 1 %, kun taas niitä ei ollut pintakivissä, ja kontrollinäytteissä niitä oli yhteensä 3 %. Harmaita kiviä oli täytössä 17 %, kun pintakivissä niitä ei ollut, ja kontrollinäytteisiin verrattuna niitä oli täytössä kymmenen prosenttiyksikköä enemmän. Mustia kiviä oli täytössä kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä, ja kontrollinäytteisiin verrattuna niitä oli suunnilleen saman verran. Mustavalkoisia kiviä ei pintakiveksessä ollut, ja täytössä niitä oli yhteensä 2 %, mikä oli saman verran kuin kontrollinäytteissä. Punamustia kiviä oli täytössä kaksi prosenttiyksikköä enemmän kuin pintakivissä, ja niitä oli kuusi prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä (Kuva 8, vrt. kuvat 7 ja 2). Latomus 5 Latomus oli pieni ja selväpiirteinen hautarakennelma. Muodoltaan se oli kulmikkaan pyöreähkö, matala ja kooltaan 1,6 x 1,75 metriä. Sen keskellä oli soikea 0,6 metriä pitkä ja 0,25 metriä leveä maahan asti ulottuva kuoppa. Latomuksen keskellä oli vielä nelikulmainen ja selväpiirteinen arkkurakenne, mikä liittyi edellä mainittuun kuoppaan (Kuusela 2012). Heti turpeen alta näkyviin tulleesta rakennekivistä otettiin yhteensä 61 kivinäytettä, joita on verrattu kontrollinäytteisiin. Rakennekivien väreissä oli jonkin verran eroja verrattuna kontrollinäytteisiin. Punaisia kiviä oli 59 %, mikä oli kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä. Valkomustia kiviä oli kuusi, mustapunaisia neljä ja punamustia viisi prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Valkoisia ja pinkinvalkoisia kiviä ei ollut. Muut värit vastasivat kontrollinäytteiden värijakaumaa 1–2 prosenttiyksikön erolla (Kuva 9, vrt. kuva 2). Latomus 6 Latomus oli pitkänomainen, nelikulmainen ja kooltaan 3 x 1,5 metriä. Muodoltaan se oli jonkin verran isompi versio latomuksesta 5, mutta se oli itäpäädystään avoin muodostaen Kuva 8. Oulu Tahkokangas. Latomus 2, etelätarhan täyteki-Kuva 9. Oulu Tahkokangas. Latomus 5, rakennekivet. Kaavet. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina.viossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. 82 Tahkokankaan värikkäät latomukset U:n muotoisen vallirakennelman, kivikehän. Sen sisällä oli noin puolen metrin kokoinen pyöreä ja säännöllinen painanne. Tutkimuksissa itäpuoleinen valli purettiin (Kuusela 2012). Tästä puretusta kivikehän puolikkaasta otettiin yhteensä 109 kivinäytettä. Kivikehän puolikkaassa punaista kiveä oli 52 %, mikä oli kymmenen prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä. Pinkin valkoisia kiviä oli neljä prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä, kun taas valkomustia oli kolme, harmaata neljä ja mustia neljä prosenttiyksikköä enemmän. Rakennelmasta löytyi yksi punavalkoinen kivinäyte, mitä ei ollut kontrollinäytteissä. Mustavalkoisia kiviä ei ollut. Muut värit vastasivat kontrollinäytteiden värijakaumaa 1–2 prosenttiyksikön erolla (Kuva 10, vrt. kuva 2). Latomus 7 Latomus oli nelikulmainen, matala ja rakennettu kivirakan peittämään rinteeseen. Kooltaan se oli 3,5 x 2,5 metriä. Siitä tuli esille kaksi erillistä rakennetta, joista toinen oli soikea noin 1,5 metriä pitkä ja 0,8 metriä leveä. Tämä rakenne 1 muodosti kivistä arkkumaisen rakennelman, jonka keskellä oli selkeä soikea painauma. Viereinen rakenne 2 oli koottu kivistä puolikaarteen muotoon, ja se vaikuttaisi olevan avoin eteläisestä päädystä (Kuusela 2012). Latomuksen pintakivistä otettiin 36 ja rakennekivistä 106 kivinäytettä. Latomuksen pintakiviä verrattiin kontrollinäytteisiin. Punaisia kiviä oli pintakiveyksessä 50 %, mikä oli 12 prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä. Valkomustia ja mustia kiviä oli pintakivissä viisi prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Harmaiden kivien määrä oli suhteellisen suuri, 22 %, sillä niitä oli 15 prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Mustavalkoisia ja pinkin valkoisia kiviä ei ollut pintakivissä yhtään. Muut värit vastasivat kontrollinäytteiden värijakaumaa 1–2 prosenttiyksikön erolla (Kuva 11, vrt. kuva 2). Kuva 10. Oulu, Tahkokangas. Latomus 6, kivikehän puolikas. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. Kuva 11. Oulu, Tahkokangas. Latomus 7, pintakivet. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina Latomus 7, rakennekivet Latomuksen rakennekiviä verrattiin pintakiviin ja kontrollinäytteisiin. Punaisia rakennekiviä oli yhteensä 65 %, mikä oli 15 prosenttiyksikköä enemmän kuin pintakivissä, ja niitä oli kolme prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Pinkin valkoisia kiviä rakennekivistä oli 4 %, kun taas pintakivissä niitä ei ollut, ja niitä oli viisi prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä. Valkomustia rakennekiviä oli kolme prosenttiyksikköä 83 Jouni Väänänen vähemmän kuin pintakivissä, ja kontrollinäytteisiin verrattuna niiden määrä oli suunnilleen sama. Mustapunaisten kivien määrä oli rakenne-, ja pintakivissä sekä kontrollinäytteissä suunnilleen sama. Harmaita rakennekiviä oli 17 prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä, ja niitä oli suunnilleen saman verran kuin kontrollinäytteissä. Mustia kiviä oli sama määrä pinta- ja rakennekivissä, mutta kontrollinäytteissä niitä oli 5–6 prosenttiyksikköä vähemmän. Mustavalkoisia rakennekiviä oli 3 %, ja niitä oli suunnilleen saman verran kuin kontrollinäytteissä, mutta niitä ei ollut pintakivissä. Punamustien kivien määrä oli kaikissa näytesarjoissa suunnilleen sama (Kuva 12, vrt. kuvat 11 ja 2). Kuva 12. Oulu, Tahkokangas. Latomus 7, rakennekivet. Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. Latomus 8 Latomus 8 sijaitsi noin metrin latomus Kuva13. Oulu, Tahkokangas. Latomus 8, pintakivet. Kaavi7:stä pohjoiseen. Se oli pyöreähkön kulmi- ossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. kas ja kooltaan 2,5 x 2,5 metriä. Sen keskellä oli noin metrin halkaisijaltaan oleva iso mineraalimaahan asti ulottuva keskuskuoppa, jota ympäröi nelikulmainen kivikehä tai -kaari. Latomus näytti olevan osittain avoin muistuttaen latomuksen 7 rakennetta 2 (Kuusela 2012). Latomuksen pintakivistä otettiin 19 kivinäytettä ja kivikehästä, rakennekivistä, otettiin 104 kivinäytettä. Pintakivistä oli punaisia 63 %, mikä oli saman verran kuin kontrollinäytteissä. Pinkin valkoisia kiviä oli neljä prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä. Valkomustia kiviä oli pintakiveyksessä kahdeksan ja mustia kiviä oli 13 prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Punamustien kivien määrä oli sama kuin kontrollinäytteissä. Muita värejä ei ollut (Kuva 13, vrt. kuva 2). Latomus 8, rakennekivet Latomuksen rakennekiviä verrattiin pintakiviin ja kontrollinäytteisiin. Rakennekivistä punaisia oli 65 %, mikä vastaa suunnilleen pintakivien ja kontrollinäytteiden vastaavia määriä. Pinkin valkoisia rakennekiviä oli kontrollinäytteisiin verrattuna seitsemän prosenttiyksikköä vähemmän, ja pintakiviin verrattuna niitä oli kolme prosenttiyksikköä vähemmän. Valkomustien rakennekivien määrä väheni yhdeksän prosenttiyksikköä verrattuna pintakiviin, ja niitä oli saman verran kuin kontrollinäytteissä. Mustapunaisia kiviä oli yhteensä kahdeksan prosenttiyksikköä, kun niitä ei ollut pintakivissä yhtään, mutta niitä oli sama määrä kuin kontrollinäytteissä. Mustapunaisia rakennekiviä oli 8 %, kun niitä ei ole pintakivissä yhtään, ja niitä oli kontrollinäytteissä sama määrä. Harmaita rakenneki84 Tahkokankaan värikkäät latomukset viä oli 8 %, kun niitä ei ollut pintakivissä, ja niitä oli saman verran kontrollinäytteissä. Mustia rakennekiviä oli 12 prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä, ja niitä oli sama määrä kuin kontrollinäytteissä. Mustavalkoisia rakennekiviä 12 prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä, ja niitä oli kolme prosenttiyksikköä enemmän kuin kontKuva 14. Oulu, Tahkokangas. Latomus 8, rakennekivet. rollinäytteissä. Punamustia kiviä oli sama Kaaviossa on kuvattu kivien värijakauma prosentteina. määrä rakenne- pintakivissä sekä kontrollinäytteissä. Valkoisia kiviä oli rakennekivien joukossa 1 %, kun taas pintakivissä niitä ei ollut, ja niitä oli suunnilleen saman verran kuin kontrollinäytteissä (Kuva 14, vrt. kuvat 12 ja 2). Päätelmät Pohjanmaalle tyypillisten punalaattalatomuksien pinnat on selkeästi katettu kokonaan tai osittain punaisilla hiekkakivillä. Tämän tyyppiset muinaisjäännökset ajoittuvat lähes poikkeuksetta maankohoamisen perusteella esiroomalaiselle rautakaudelle tai aivan pronssikauden loppuun (Miettinen 1986: 65). Laihian Viirikallion vuonna 2009 tutkittu röykkiö antoi viitteitä siitä, että tavallisen röykkiön pintakiveyksessä olisi enemmän punaisia kiviä (Väänänen 2010). Vaikuttaa siltä, että varhaisella metallikaudella Satakunnassa, Pohjanmaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla hautojen rakentamisen sosiaalisiin normeihin on kuulunut punaisten pintakivien käyttö (Okkonen 2010: 27). Koska Oulun Tahkokangas ajoittuu varhaiselle rautakaudelle, tähän teoriaan saatiin lisäselvyyttä. Latomuksen 1 pintakiveys oli lähes identtinen Tahkokankaan maaston kiviin, eli kontrollinäytteisiin, verrattuna. Samoin latomuksen 2 pintakiveyksen värijakauma ei poikkea suuresti kontrollinäytteistä. Tämän latomuksen pinnalla oli punaisia kiviä varsin paljon, 66 %, mikä oli neljä prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Latomuksessa 7 puolestaan punaisten pintakivien määrä oli 50 %, mikä oli 12 prosenttiyksikköä vähemmän kuin kontrollinäytteissä. Siinä harmaiden kivien suuri määrä, 22 %, oli poikkeuksellinen tulos, sillä harmaita kiviä oli kontrollinäytteissä vain 7 %. Valkomustia ja mustia kiviä oli myös varsin paljon tämän latomuksen pintakivissä. Tätä tulosta selittää latomuksen rakenteesta johtuva varsin pieni pintakivien määrä, 36 kappaletta. Latomuksen 8 kohdalla punaisten kivien prosentuaalinen määrä vastasi kontrollinäytteiden määrää. Mustien pintakivien määrä, 16 %, oli varsin suuri, mikä oli kontrollinäytteisiin verrattuna 13 prosenttiyksikköä enemmän. Tätäkin tulosta selittää se, että pintakiviä oli tässä latomuksessa varsin vähän, 19 kappaletta. Tutkimustulokset osoittivat sen, että Tahkokankaan latomuksien pinnalla punainen kiviaines oli selkeästi vallitsevin. Mitään suurta tietoista valintaa ei ole Tahkokankaalla tehty pintakiveyksen värityksen suhteen. Tahkokankaalla punaisia kiviä oli maastossa hyvin paljon, 62 %, ja kaikissa tutkituissa latomuksissa pintakiveys oli melko lailla yhteneväinen maaston kivien kanssa. On mahdollista, että Tahkokangas on valittu kalmiston paikaksi sen 85 Jouni Väänänen takia, että siellä on ollut juuri sopivan väristä haudan rakennusmateriaalia. Tutkimustuloksien perusteella voidaan tehdä sellainen johtopäätös, että haudan visuaaliseksi ulkonäöksi on todennäköisesti haluttu saada selkeä punaiseen vivahtava väritys. Tämä tutkimustulos tukee aiemmin tehtyjä päätelmiä. Toisena tutkimuskysymyksenä oli tarkastaa Tahkokankaan latomuksien täyttökiveyksen väritystä. Laihian Viirikallion vuonna 2009 tutkitussa röykkiössä harmaan kiviaineksen osuus kasvoi täytössä selkeästi verrattuna pintakiveykseen, sillä pintakiveyksessä oli harmaata kiveä 19 %, mutta toisessa kerroksessa sitä oli jo 29 % ja kolmannessakin vielä 27 %. Samalla punaisen kiven määrä laski pintakiveykseen verrattuna. Tämän röykkiön täytekiveyksessä suosittiin selkeästi harmaita kiviä (Väänänen 2010). Samankaltainen tutkimustulos oli myös Iin Muhojoen etelärannan vuonna 2008 tutkitussa röykkiössä (Okkonen 2010). Tahkokankaalla latomuksesta 2 oli selkeä täyttökiveys. Latomuksen 2 pohjoistarhan täytössä punaisten kivien määrä laski huomattavasti pintakiviin verrattuna, peräti 23 prosenttiyksikköä. Mustapunaisten ja harmaiden kivien määrä puolestaan nousi 7–8 prosenttiyksikköä, ja myös mustien ja punamustien määrä nousi jonkin verran, kolme prosenttiyksikköä. Latomuksen 2 etelätarhan täytekiveyksessä oli myös paljon harmaata kiviainesta, 17 %, mikä oli kymmenen prosenttiyksikköä enemmän kuin kontrollinäytteissä. Samoin mustien kivien määrä nousi jonkin verran. Tässäkin tarhassa punaisten kivien määrä väheni kontrollinäytteisiin verrattuna kymmenen prosenttiyksikköä. Pintakiviin verrattuna tässä tarhassa punaisten kivien määrä täytössä nousi huomattavasti johtuen juuri pintakivien vähäisestä määrästä, joita oli vain 12 kappaletta, mutta näiden pintakiven joukossa ei ollut harmaita kiviä. Voidaan todeta tämän latomuksen molempien tarharakennelman kohdalla, että harmaata ja mustaakin kiviainesta oli valittu täytteeksi, mikä tukee Viirikallion ja Muhojoen röykkiöistä saatuja värianalyyseja. Latomuksissa 1, 7 ja 8 pintakiveyksen alta tuli esille selkeästi erottuvia kivirakennelmia, mutta ei selkeää täyttökiveystä. Latomuksissa 5 ja 6 ei ollut edes pintakiveystä, vaan niiden rakenteet tulivat esille jo heti turpeen poiston jälkeen. Näiden muinaisjäännösten kohdalla rakennekiviä verrattiin mahdollisten pintakivien lisäksi myös kontrollinäytteisiin. Latomus 1:n alla olleessa kivikehässä oli punaista kiveä 52 %, mikä oli kahdeksan prosenttiyksikköä vähemmän kuin pintakivissä. Tässä latomuksessa oli varsin runsaasti punamustia kiviä, sillä niitä oli 15 %, mikä oli 13 prosenttiyksikköä enemmän kuin pintakivissä. Latomus 7:n rakennekivistä 65 % oli punaisia, eikä siinä ollut kontrollinäytteisiin verrattuna suuria eroja, mutta se oli 15 prosenttiyksikköä enemmän kuin pinnalla. Tässä latomuksessa harmaita kiviä oli suhteellisen paljon pinnalla, 22 %, kun taas harmaita rakennekiviä oli vain 5 %. Latomus 8:n rakennekivien väritys ei poikkea kontrollinäytteistä, mutta aivan kuten latomus 7:ssä, punaisten rakennekivien määrä kasvoi jonkin verran pintakiviin verrattuna. Latomuksessa 5 korostuu valkomustien, mustapunaisten ja punamustien lisääntynyt määrä kontrollinäytteisiin verrattuna, kun taas punaisia kiviä oli jonkin verran kontrollinäytteiden vastaavaa määrää vähemmän. Latomuksessa 6 korostuu puolestaan valkomustien, harmaiden ja mustien lisääntynyt määrä verrattuna kontrollinäytteisiin, ja punaisia kiviä oli kontrollinäytteisiin verrattuna kymmenen prosenttiyksikköä vähemmän. 86 Tahkokankaan värikkäät latomukset Tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että Tahkokankaalla hautojen eri rakenteisiin on pyritty valitsemaan väriltään jonkin verran enemmän yleisestä kivijakaumasta poikkeavaa rakennusmateriaalia, kuten punamustia ja muita kaksivärisiä kiviä. On mahdollista, että hautojen värityksellä on myös pyritty tekemään selkeitä yksilöllisiä eroja. Bibliografia Painamattomat lähteet Kuusela, J.-M. 2012. Oulu Tahkokangas – Rautakautisen röykkiökohteen kaivaus syyskesällä 2011. Kaivausraportti Hakamäki, V. 2012. Oulun Tahkokankaan kiviröykkiökohde – ajoitus, funktio ja kulttuurinen konteksti. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto. Väänänen, J. 2010. Punainen hiekkakivi ja värien käyttö röykkiöissä. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto. Oulun yliopisto, Arkeologia. Tutkimuskirjallisuus Berlin, B. & Kay, P. 1969. Basic color terms: their universality and evolution. University of California Press, Berkeley. Korhonen, M. 1981. Johdatus lapin kielen historiaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Koski, M. 1983. Värien nimitykset suomessa ja lähisukukielissä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Miettinen, M. 1986. An early Iron Age cairn from Frönäsudden, Southern Ostrobothnia. Fennoscandia Archaeologica 3: 59–66. Munsell Soil Color Charts, 1975. Munsell color, Baltimore. Okkonen, J. 2010. Excavation of an Early Metal Age Burial Cairn in Ii, Northern Ostrobothnia. Faravid 2010 (34): 17–28. 87 Antti Lahelma Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla Antti Lahelma Arkeologian oppiaine, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto Abstrakti Iitin Kotojärven Haukkavuoren kalliomaalauksen edustalta, veden alle tehdystä koekuopasta, löytyi 1970-luvun alussa joukko palamattomia hirven- ja linnunluita. Luista tehdyt radiohiiliajoitukset osoittavat niiden olevan varhaismetallikautisia, joten ne liittynevät kalliomaalauksen edustalla tapahtuneeseen rituaaliseen toimintaan. Harvinaislaatuisten löytöjen johdosta paikalla järjestettiin vuoden 2011 elokuussa vedenalaiset kaivaukset. Tutkimuksessa paikannettiin keskeisin löytöalue ja saatiin talteen jonkin verran (28 fragmenttia) luuaineistoa, josta suurin osa oli esihistoriallista, mutta osa todennäköisesti historialliselta ajalta. Ilmeisesti 1990-luvun alussa tapahtunut sukellustoiminta oli paikoin sekoittanut vedenalaisen kulttuurikerroksen. Modernista häiriöstä ja kaivauksiin liittyneistä teknisistä ongelmista huolimatta Kotojärven eshistoriallisten löytöjen luonne, ajoitus ja suhde kalliomaalaukseen tarkentuivat tutkimuksen myötä. Haukkavuori näyttää olleen uhrikäytössä jopa tuhannen vuoden ajan, varhaismetallikauden alusta (1700–1800 eKr.) ajanjakson loppuun asti. Eläinuhrit on ilmeisesti jätetty kalliossa oleville kapeille kielekkeille, mistä osa luista on ajan mittaan pudonnut veteen. Luuaineistossa esiintyvät hirven kallon ja sukeltajalintujen luuston fragmentit näyttävät heijastavan muinaisia, suomalais-ugrilaisia myyttisiä mielikuvia. Kuva kalliotaiteesta laajenee Kalliotaide miellettiin pitkään etupäässä kuvalliseksi aineistoksi, jonka tutkimus koostui kuvien jäljentämisestä kalvolle, kuva-aiheiden tyypittelystä ja vertailuista muuhun esihistorialliseen kuvastoon. Kuvien merkitystä kulttuurihistoriallisena dokumenttina tuskin kukaan haluaa kiistää vieläkään, mutta ne ymmärretään nykyään vain yhdeksi osaksi paljon laajemmassa ja monimutkaisemmassa arkeologisessa ilmiössä, joka käsittää paitsi kuvat myös esimerkiksi ympäröivän maiseman ja ”taiteen” yhteydestä tavatut löydöt, rakenteet ja kulttuurikerrokset (Whitley 2006: 60). Jälkimmäisten suhdetta kuvien tekemiseen on usein hankala osoittaa pitävästi, johtuen mm. kalliotaiteen ajoitusongelmista, mutta ”kalliotaidekaivausten” pikku hiljaa yleistyttyä Pohjoismaissa on kuva kohteiden edustalla tapahtuneesta toiminnasta kuitenkin alkanut tarkentua. Kun jotkut ilmiöt toistuvat samanlaisina laajoilla alueilla, on perusteltua yhdistää ne joko kuvien tekovaiheeseen tai sitä seuranneisiin rituaalisiin käytäntöihin. 88 Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla Suomessa kalliomaalauksia on tutkittu arkeologisesti vielä verraten vähän (Taskinen 2007). Useimmat kohteemme sijaitsevat kalliojyrkänteissä ja louhikkoisissa järvenrantakallioissa, jotka ovat kaivauskohteina haastavia, puhuttiin sitten maanpäällisistä tai vedenalaisista tutkimuksista. Louhikkoa on vaikea kaivaa ja orgaanisen aineksen säilyminen kivien koloissa on heikkoa. Jotkut yritykset ovat jääneet tuloksettomiksi (esim. Taavitsainen 1981: 12; Lehtinen 1992; Luoto 1999a), mikä ei ehkä ole rohkaissut laajempiin tutkimushankkeisiin. Kenties parhaat tulokset on saatu Ristiinan Astuvansalmen (Sarvas 1969; Grönhagen 1994) ja Taipalsaaren Valkeisaaren (Lahelma 2006) tutkimuksissa, joissa saatiin talteen rituaaliseen toimintaan viittaaviksi tulkittuja löytöjä (mm. nuolenkärkiä, meripihkaesineitä ja saviastianpaloja). Valkeisaaren terassilla myös todettiin vahva kulttuurikerros tulisijoineen. Kolmas lupaavalta vaikuttava kohde on Luumäellä sijaitseva Kalamaniemi 2, jonka koekaivauksissa löytyi hiilikeskittymä ja sen yhteydestä hivenen kvartsia, piitä ja palanutta luuta (Luoto 1999b). Muutamista kohteista on lisäksi saatu talteen pintapoimintalöytöjä, joista kiinnostavimmat ovat peräisin Laukaan Saraakalliolta. Vuonna 1982 kallion kapealta yläterassilta runsaimman maalausalueen juurelta löytyi porfyriitistä valmistetun tasakantaisen kärjen kantaosa (KM 21744; ks. Lahelma 2008: 37) ja äskettäin, toukokuussa 2011, samalta paikalta löytyi kvartsista valmistettu tasakantainen nuolenkärki, jonka kärjessä on impaktimurtuma (Kuva 1). Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen ainejärjestön kevätretkellä löytynyt kärki (KM 39143) oli voimakkaasti erodoituneen terassin pintamaassa, noin kahden metrin etäisyydellä kallion seinämästä, jossa löytöpaikan kohdalla on kolmen sivuttain kuvatun ihmisen ryhmä (vrt. Kivikäs 1995: 219–220). Näiden löytöjen mielenkiintoa lisää se, että nuolenkärkien (tyypiltään usein juuri tasakantaisten) esiintyminen kalliomaalausten yhteydessä näyttää olevan maantieteellisesti laaja ilmiö. Esimerkiksi Pohjois-Ruotsin Flatruetin (2006) ja Korpbergetin kaivauksissa on saatu talteen tasakantaisia nuolenkärkiä – jälkimmäisestä kohteesta niitä löytyi vuosien 2009–2010 kaivauksissa kaikkiaan 28 kappaletta (Spår 2012). Nuolenkärkiä esiintyy kalliomaalauskohteiden yhteydessä myös esimerkiksi Uralilla (Shirokov et al. 2000: 7), Siperiassa (Okladnikov 1970: 92–93) ja Kanadan kilven alueella (Rajnovich 1994: 51). Yhteistä näille löydöille ja myös Saraakallion kärjille on, että monet niistä ovat fragmentaarisia tai niissä on havaittavissa impaktimurtumia, ikään kuin kärjillä olisi ammuttu kalliota. Tämän kirjoituksen aihe, Iitin Kotojärven Haukkavuoren kalliomaalaus, eroaa edellä mainituista kohteista sikäli että sen edustalta talteen saadut löydöt koostuvat yksinomaan eläinten luista – löytöaineiston joukossa ei ole yhtään varsinaista artefaktia. Ne selvästi edustavat toisentyyppistä, vaikkakin Kuva 1. Laukaan Saraakalliolta vuonna 2011 löytynyt kvartsi- ilmeisesti samanaikaista, kalliomaalaukkärki. Kuva: Antti Lahelma. siin liittyvää toimintaa. 89 Antti Lahelma Haukkavuoren löydöt Haukkavuoren kalliomaalaus (Kuva 2) sijaitsee Kymenlaaksossa, pienen Kotojärven eteläpäässä kohoavassa komeassa kalliossa, johon on kuvattu kaksi hirveä, huonosti säilynyt ihmiskuvio ja pari vaakaviivojen muodostamaa ryhmää (Ojonen 1973; Miettinen 2000: 81–88). Maalauksen löytymisen ja dokumentoinnin yhteydessä vuonna 1970 sen edustalle tehtiin koekuoppa, josta löytyi joukko hämmästyttävän hyvin säilyneitä eläimenluita. Luiden lisäksi Kotojärven maalauksen edustalta löytyi rautamalmia (KM 18428: 9), jota Ojonen arveli käytetyn maalauksen pigmentin valmistamiseen. Tarkastuskertomuksen (Ojonen 1972) mukaan luulöydöt tulivat noin 40 cm paksun sorakerroksen alta, mutta löytösyvyyttä lienee lupa hieman epäillä, sillä hiljattain asiasta häneltä kysyessäni Ojonen (henk. koht. tiedonananto 23.3.2009) muisteli kaivamista tähän tapaan: ”Kuopan kaivuu oli aika ”epätieteellinen”. Paikallahan oli reilusti yli metri vettä, eli varsinaisesti ei kunnolla päässyt kaivamaan. Isäni kaivoi kourulapiolla (kourumainen pitkävartinen lapio) koekuopan pohjaan, joka oli soraa. Muistaisin koekuopan olleen aivan maalauksen alla, hirvenkuvan kohdalla, aivan veteen putoavan kalliopinnan vieressä. Hirvenhampaat ja metatarsaaliluun pala löytyivät varsin pieneltä alalta, selvästi kuopan Kuva 2. Iitin Kotojärven Haukkavuoren sijainti ja kaivausalueen yleiskartta. 90 Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla sorakerroksesta eikä mistään pintakerroksesta. Mutaa ei tässä kohdin ollut. Isä seisoi vedessä vyötäisiään myöten ja ähelsi siinä kuopan. Kuoppia oli vain yksi, ja se oli varsin pieni, syvä, mutta kapea, noin kourulapion levyinen. On mahdoton sanoa, olivatko luut samalta korkeudelta, kuoppaan vedenpinnan alle ei paljon nähnyt. Vettä ja soraa valui takaisin kuoppaan joka kauhaisun jäljiltä.” Melko pienestä lukumäärästä (20 fragmenttia) huolimatta luiden poikkeuksellinen säilymisaste tekee niistä Suomen oloissa lähes ainutlaatuisen aineiston, jolla on kalliomaalaustutkimusta laajempaakin mielenkiintoa. Vuoden 1973 Finskt Museumiin kirjoittamassaan artikkelissa Ojonen mainitsee ainoastaan hirvenluut (KM 18428: 2–4, 6–7, 10), jotka kuuluvat ainakin kahdelle, iältään 18–30 kk vanhalle hirvelle (Ojonen 1973: 43). Tuolloin analyysin suoritti paleontologi Björn Kurtén (1971). Mikael Fortelius (1980) totesi myöhemmin löydöistä laatimassaan analyysiraportissa, että hirvenluiden lisäksi aineistossa on myös mm. sorsalinnuille kuuluvia luita (KM 18428: 7–8, 10), mutta ei määrittänyt lintulajeja tarkemmin. Viimein Kristiina Mannermaa on väitöskirjatyönsä yhteydessä tutkinut tarkemmin Kotojärven koekuopasta talteen saadut linnunluut ja tunnistanut niistä lehtokurpan (Scolopax rusticola) ja telkän (Bucephala clangula) luita (Mannermaa 2003: 6, appendix 3). Haukkavuoren maalauksen ikä ei ole tiedossa. Kuvasto (kaksi hirvenkuvaa, ihmishahmo, vaakaviivaryhmiä) muistuttaa aiheiltaan ja tyyliltään muita Suomen kalliomaalauksia, jotka ainakin Saimaan ja Päijänteen alueella näyttävät sijoittuvan aikahaarukkaan n. 5200–1500 eKr. (Jussila 1999; Seitsonen 2008). Kotojärven hirvenkuvista toinen on ’täyteinen’ (ts. ei ääriviivamaalaus), toinen taas ’tikkuhirvi’, ja molemmat ovat Seitsosen (2005; 2008) rannansiirtymiseen pohjaavan seriaatiotutkimuksen mukaan kalliomaalauksissa tyypillisesti myöhäisiä, kivikauden loppuun ja varhaismetallikaudelle painottuvia piirteitä. Sama pätee Seitsosen mukaan viivaryhmiin, mikä venekuvioiden puuttumisen ohella vahvistaa käsitystä Haukkavuoren maalauksen myöhäisestä ajoituksesta. Korostettakoon että tällainen päättely on vain viitteellistä. Orgaaniset löydöt sen sijaan ovat tietenkin suoraan ajoitettavissa. Ennen vuoden 2011 tutkimuksia löydöistä oli tehty kaksi radiohiiliajoitusta (Su-775 ja Hela-1434, ks. Taul. 1), jotka osoittivat sekä hirven- että linnunluiden hautautuneen järven pohjaan pronssikauden alussa, noin 1600–1500 eKr. (Taavitsainen 2007; Lahelma 2008: 38). Tulokset osoittivat kiistatta, että löydöt tavalla tai toisella liittyvät kalliomaalaukseen, mutta niiden luonne jäi epäselväksi. Kuinka paljon aineistoa veden alla on? Onko havaittavissa stratigraiaa tai löytökeskittymiä, ja miten löydöt sijoittuvat maalauksiin nähden? Koostuuko aineisto yksinomaan luusta, vai onko järveen joutunut muutakin materiaalia, kuten meripihkaa Astuvansalmen tapaan? Onko koekuopan luiden Taulukko 1. Kotojärven radiohiiliajoitukset. Kalibroitu OxCal 4.1 –ohjelmalla, ilmastodata Reimerin et al. (2009) mukaan. Lab. nro. Su-775 Hela-1434 Beta-319257 Beta-319259 Beta-319260 Beta-319261 näyte hirven luu (KM 18428: ?) lehtokurpan luu (KM 18428:11) hirven luu (KM 38934: 8) tukkasotkan luu (KM 38934: 4) männyn käpy (ei KM-numeroa) puuhiiltä (ei KM-numeroa) ikä (BP) 3300±100 3275 ±35 3420±30 2560±30 108,2±0,4 pMC 150±30 δ13 ‰ ? -21,3 -21,7 -21,6 -24,0 -26,0 kalibroitu ajoitus (1σ) 1691–1456 calBC 1608–1506 calBC 1756–1683 calBC 800–668 calBC (moderni) 1680– >1950 calAD kalibroitu ajoitus (2σ) 1878–1397 calBC 1634–1454 calBC 1872–1632 calBC 804–552 calBC (moderni) 1670– >1950 calAD 91 Antti Lahelma lajijakauma edustava – ja ovatko luut joutuneet järveen yksittäisen tapahtuman vai pitkän ajanjakson kuluessa? Avoimia kysymyksiä oli paljon ja vertailukohtia vähän, sillä Kotojärvi on Pohjoismaissa ainoa kalliomaalauskohde jonka edustalta on saatu talteen tämän tapaista aineistoa. Elokuussa 2011 kysymyksiin lähdettiin hakemaan vastauksia kahden viikon pituisilla, kirjoittajan johtamilla koekaivauksilla. Vuoden 2011 kaivaustutkimukset Tutkimus aloitettiin kevättalvella jäältä käsin tehdyllä kartoituksella, jossa laadittiin kallion edustan pohjamalli jään päältä kairatuista rei’istä käsin. Samassa yhteydessä kairattiin jonkin verran sedimenttinäytteitä, joiden kautta haarukoitiin sopivinta kaivausalueen sijaintia ja pyrittiin saamaan alustava käsitys kohteen stratigraiasta. Itse kaivaus sijoittui elokuun alkuun (1.–11.8), ja se suoritettiin neljän sukeltajan voimin. Tutkimusryhmän käytössä oli tukeva, 3 m x 3 m kokoinen ponttonilautta, joka ankkuroitiin noin 15 metrin etäisyydelle kalliosta (Kuva 3). Lautta toimi sukeltajien tukikohtana ja seulontapaikkana ja ejektoripumppu sijoitettiin sen päälle. Takymetrimittaus tehtiin kalliomaalausta vastapäätä sijaitsevalta mökkirannalta, noin 250 metrin etäisyydeltä kaivausalueesta. Takymetrillä mitattiin muun muassa kaivausruutujen kulmat, ja sillä oli tarkoitus mitata myös löytöjen tarkat sijainnit, mutta heikohkosta näkyvyydestä (noin 1,5 metriä) ja ejektoripumppuun liittyvistä teknisistä ongelmista johtuen tämä onnistui vain muutaman löydön osalta. Suurin osa saatiin talteen seulasta ja näin ollen vain ruudun tarkkuudella. Kaivaminen tapahtui lastalla ja ejektoripumpulla, jolla kaivettu maa-aines ohjattiin lauttaan kiinnitettyyn vedenalaiseen seulakoriin ja nostettiin siitä edelleen lautalle käsiseuloilla tarkemmin tutkittavaksi. Sekä seulakorin että käsiseulojen silmäkoko oli 0,5 cm. Pyrkimys oli kaivaa potentiaalisin alue ainakin 40 cm:n syvyyteen, miltä syvyydeltä löytöjen väitettiin tulleen, mutta tämä ei onnistunut kuin osassa kaivausalueesta. Huomattavaksi ongelmaksi kaivauksen kannalta muodostui ejektorin tukkeutuminen lyhyin väliajoin, mistä johtuen usein jouduttiin keskeyttämään kaivaminen ja tyhjentämään ejektorin letkusto ja sekoittaja, mikä suuresti hidasti kaivamista. Kaivausten aikana todettiin, ettei ejektorin palopumpun teho ollut riittävä maa-aineksen siirtoon. Lopulta tehoa saatiin lisättyä poistoputken lyhentämisellä. Viimeiset kaivauspäivät olivat tästä syystä tehokkaimmat ja tuloksellisimmat. Havainnot Jo ensimmäisissä sukelluksissa havaittiin, että vaikka kallion edusta yleisesti ottaen oli varsin louhikkoista, suoraan kalliomaalauksen 92 Kuva 3. Kaivaukset käynnissä Kotojärvellä. Veneessä Verna Kalmari, lautalla Eeva Vakkari, Eveliina Salo ja Jenna Karhu. Kuva: Antti Lahelma. Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla Kuva 4. Yleiskarttaluonnos Kotojärven pohjasta Haukkavuoren edustalla. Laatinut Eeva Vakkari. alapuolella – kallioon kiinnitetyn metallisen muinaisjäännöskyltin alapuolella – sijaitsee noin 3 x 2,5 m kokoinen hiekka-alue, jossa raekoko on pääosin enintään sormenpään kokoista (ks. yleiskarttaluonnos, Kuva 4). Veden syvyys hiekka-alueella on kallion juurella noin 1,4 m ja vesi syvenee lounasta kohti siirryttäessä. Koska tarkastuskertomuksessa löytöjen sanottiin tulleen sorakerroksesta ja koska löytöpaikka ilmeisesti oli juuri maalauksen kohdalla, päätettiin n. 10,5 m² kokoinen kaivausalue paaluttaa tälle hiekka-alueelle. Kulmat nimettiin kirjaimin A–O ja ruudut numeroilla 1–9. Koska kallio laskeutuu kaivausalueen kohdalla veteen lievästi negatiivisessa kulmassa ja koska paalutus tehtiin takymetrillä, kaivausalueen ja kallion väliin jäi kolme vajaata ruutua: 1A, 2A ja 7A. Pohjan topograia kaivausalueen kohdalla on melko selkeä. Ruudut 1–4 ja 7–8 sijaitsevat suhteellisen tasaisella hiekkapohjalla, jonka jälkeen rinne muuttuu kivisemmäksi ja taittuu jyrkemmin alas muutaman metrin verran, kunnes noin 2,2 metrin syvyydessä pohja vaihtuu loivasti syveneväksi mutapohjaksi. Pian varsinaisen kaivaustyön aloittamisen jälkeen osoittautui, että kaivausalueella maakerrokset ovat resentin toiminnan johdosta osittain sekoittuneet eikä selkeää pintakerrosta ollut kaikissa ruuduissa erotettavissa. Etenkin ruuduissa 2 ja 7 havaittiin selviä merkkejä kaivamisesta: sedimentti oli kevyesti pakkautunutta ja maakerrokset olivat sekoittuneet toisiinsa noin 30 cm syvyyteen asti. Siellä missä stratigraia oli säilynyt, ehkä merkillepantavin ilmiö oli n. 1–4 cm paksu tumma maatumiskerros, joka tavattiin ruuduissa 1–3, 1A & 2A, sekä 7 & 7A (Kuva 5). Tumma kerros sisälsi runsaasti tuoreelta vaikuttavaa orgaanista materiaalia, kuten puoliksi maatuneita lehtiä, käpyjä ja oksan kappaleita, mutta siitä saatiin talteen myös muutamia luita ja jonkin verran puuhiiltä. Kun orgaaninen aines oli ohuen, 1–7 cm paksuisen hiekka-/sorakerroksen peittämä, tuntui mahdolliselta, että 93 Antti Lahelma se olisi vähähappisessa tilassa voinut säilyä järven pohjassa ja siis periytyä jopa esihistorialliselta ajalta. Jotkut kerroksesta löytyneet luut epäilemättä ovatkin esihistoriallisia, mutta itse kerros osoittautui ruudun 7A maatumiskerroksesta talteen otetusta männynkävystä tehdyn ajoituksen (Beta-319260, 108,4 ± 0,4 pMC) perusteella resentiksi. Vanhat luut lienevät joutuneet maatumiskerrokseen myöhemmän kaivutoiminnan seurauksena (josta tarkemmin alempana), mihin kerrosta peittänyt ohut hiekkakerroskin saattaa liittyä. Kuva 5. Ruutujen 7 ja 7A proiili. Tumman maatumisMaatumiskerroksen alta tuli vastaan kerroksen alta alkaa hienorakeinen vaalea (’steriili’) hiekkakerros. Kuva: Eveliina Salo. tumma rikastumiskerros, jota seurasi steriililtä vaikuttanut vaalea hiekka. Hiekkakerros jatkui keskimäärin 30–40 cm syvyyteen asti, minkä jälkeen raekoko alkoi kasvaa ja kiviaines muuttui väriltään vaihtelevammaksi. Minkäänlaista kulttuurikerrosta ei todettu, ja löytöjä tuli sekä steriililtä vaikuttaneesta hiekasta että tummasta maatumiskerroksesta. Löytöjen vertikaalinen levintä painottui selvästi pintakerrokseen (0–10 cm), mutta vielä 30–40 cm syvyydeltä saatiin talteen muutama seulalöytö. Yhtään kaivausruutua ei ehditty kaivaa 40 cm syvemmälle ja useimpien kaivaminen lopetettiin pintakerroksen poiston jälkeen, koska ajan puute pakotti keskittämään tutkimukset potentiaalisimmilta vaikuttaneihin ruutuihin. Löydöt ja niiden ajoitus Vuoden 2011 koekaivausten löydöt (KM 38934) vastaavat aiemmin talteen saatuja: esihistoriallistyyppinen aineisto koostui yksinomaan palamattomasta ja hyvin säilyneestä luusta, jota saatiin talteen kaikkiaan 28 kpl (65,8 g) (Kuva 6). Lisäksi talteen otettiin näytteinä jonkin verran järvimalmia, jota 70-luvun löydöissäkin esiintyy, ja joukko (7 kpl) resenttejä löytöjä, kuten vuoden 1974 kolikko, kaksi 1970–80 -luvun pullonkorkkia ja pienen aseen hylsyjä. Kaikki talteen saadut löydöt siirrettiin välittömästi järvivedellä täytettyihin minigrip-pusseihin, jotka päivän päätteeksi varastoitiin jääkaappiin. Löydöt pidettiin jääkaapissa lokakuuhun asti, jolloin asteittain tapahtunut kuivatusprosessi suoritettiin Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen tiloissa. Valtaosa luista löytyi ruutujen 7 ja Kuva 6. Vuoden 2011 kaivausten löytöjä: vasemmalla tuk7A ensimmäisestä kerroksesta (0–10 cm), kasotkan luu (furcula), keskellä suurehko hirven luun fragmentti, oikealla hirven hampaiden ja (alimpana) leukaluun muutama luunpala myös kaivausruuduisfragmentteja. Kuvannut Verna Kalmari. 94 Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla ta 4 (3 kpl), 2 (2 kpl) ja 1 (3 kpl). Löytöjen levinnässä on siis havaittavissa selvä keskittyminen kallion juurelle ja kaivausalueen itäreunaan, mikä tosin osittain saattaa johtua aiemmin mainituista, ejektoripumppuun liittyneistä teknisistä ongelmista. Paitsi että pumpun tukkeutuminen suuresti hidasti kaivamista, on mahdollista, että tukosten poiston yhteydessä myös menetettiin löytömateriaalia, joka on voinut huuhtoutua veteen. Tukoksia esiintyi muun muassa ruutujen 1 ja 2 kaivamisen yhteydessä, kun taas kaivausten loppupuolella tutkitut ruudut 7 ja 7A saatiin kaivettua ilman suuria ongelmia. Kristiina Mannermaan (2011; Taul. 2) suorittaman osteologisen analyysin mukaan luuaineistossa oli 1970-luvun löytöjen tavoin etenkin hirven (Alces alces) ja lintujen luita. Määrällisesti eniten (7 kpl) oli hirven luita, jotka olivat peräisin pääasiassa täysikasvuisen eläimen kallon alueelta, minimiyksilömäärän ollessa kuitenkin vain yksi. Linnuista edustettuina oli jälleen lehtokurppa (Scolopax rusticola) mutta myös tukkasotka (Aythya fuligula) ja silkkiuikku/härkälintu (Podiceps cristatus/P. grisigena), joita ei ole tunnistettu Kotojärveltä aiemmin talteen saaduissa löydöissä. Lisäksi lajistossa oli tällä kertaa edustettuna myös joukko (6 kpl) jyrsijän luita, jotka kuuluvat rotalle (Rattus sp.; ruudusta 1, 0–10 cm), vesimyyrälle (Arvicola terrestris; ruudut 1 & 7, musta maatumiskerros) ja piisamille (Ondatha zibethica; ruudusta 2, 10–30 cm). Rotat ja piisami ovat Suomessa tulokaslajeja eivätkä siis voi kuulua esihistorialliseen aineistoon; näin on varsinkin piisamin laita, sillä se on tuotu Eurooppaan Pohjois-Amerikasta turkiseläimeksi ja levisi Suomeen vasta 1900-luvulla (Nummi 1988: 19–21). Jyrsijänluiden esiintyminen aineistossa ikävä kyllä hankaloittaa sen tulkintaa, sillä se osoittaa maalauksen edustalle – samaan löytökontekstiin esihistoriallisen aineiston kanssa – sekoittuneen myös resenttiä luumateriaalia, jolloin luiden kontekstiajoitus ei enää tarkkaan ottaen ole mahdollista. Samaan sekoittumiseen viittaavat resentit metallilöydöt, jotka nekin löytyivät pääasiassa ruutujen 7 ja 7A pintakerroksesta eli kaikkein rikkaimmalta löytöalueelta. Resenttien lajien esiintyminen ei toisaalta mitätöi aiempia ajoitustuloksia, jotka todistavat esihistoriallisesta toiminnasta ja saivat vahvistusta kahdesta nyt ajoitetusta luusta. Ruudusta 7A, 10–40 cm syvyydestä löytyneestä hirven leukaluun kappaleesta (KM 38934:8) tehty ajoitus antoi tuloksen 3420±30 BP (Beta-319257), mikä on kalibroituna (2 Sigma) 1872–1632 cal BC ja lähellä aiempia tuloksia. Aineiston sekoittumisesta huolimatta ei siis liene kovin uhkarohkeaa olettaa muidenkin Kotojärven hirvenluiden ajoittuvan varhaismetallikaudelle tai kivikauden loppuun. Linnunluiden tilanne on hieman hankalampi, Taulukko 2. Kotojärven luuaineistosta tunnistetut lajit ja vuosien 1972 ja 2011 tutkimuksissa talteen saatujen luufragmenttien lukumäärät. Taulukkoon on otettu vain ne luut, jotka ovat saaneet tarkan lajimäärityksen. Kaikkiaan kallion juurelta on löytynyt 48 palamatonta eläimenluun fragmenttia. Laji Hirvi (Alces alces) Vesimyyrä (Arvicola terrestris) Telkkä (Bucephala clangula) Lehtokurppa (Scolopax rusticola) Tukkasotka (Aythya fuligula) Silkkiuikku/härkälintu (Podiceps cristatus/P. grisigena) Piisami (Ondatha zibethica) Rotta (Rattus rattus/R. norwegicus) Fr. 2011 7 4 1 1 1 1 1 Fr. 1972 6 3 1 - Yht. 13 4 3 2 1 1 1 1 95 Antti Lahelma sillä edustettuna on useita lajeja, joista osa on vesilintuja. Nyt ajoitettu tukkasotkan luu (KM 38934:4, ruudusta 4, 10–40 cm, syvyydeltä) antoi lisäksi muista ajoituksista poikkeavan tuloksen: 2560±30 BP (Beta-319259) eli ’vain’ 804–552 calBC. Ajoitus on kyllä varhaismetallikautinen, mutta lähes tuhat vuotta nuorempi kuin muut kolme Kotojärven luista saatua ajoitustulosta. Tarkoittaako se, että varhaismetallikautista ihmistoimintaa maalauksen edustalla on kestänyt tuhat vuotta? Vai onko tukkasotka lentänyt päin kalliota, pökertynyt ja hukkunut järveen kauan shamaanirumpujen jo vaiettua? Vai liittyykö näytteeseen jokin tekijä, joka aiheuttaa tulosten ’nuorentumista’? Tähän ei ainakaan vielä ole mahdollista antaa vastausta, ja valitettavasti yritys ajoittaa kaksi muuta luuta (hirven hammas, KM 38934: 6, Beta-319258, ja silkkiuikun/härkälinnun luu, KM 38934:8, Beta-319256) epäonnistuivat luussa säilyneen kollageenin vähäisestä määrästä johtuen. Huomattakoon kuitenkin, että rannansiirtymisajoitus osoittaa joidenkin kalliomaalausten olleen käytössä tuhansien vuosien ajan (Jussila 1999). Miksipä niin ei siis voisi olla Kotojärvelläkin. Kotojärven ’unohdettu’ sukellustutkimus Kaivauskohteena toimineen hiekka-alueen selkeärajaisuus herätti ihmetystä heti kaivausten alussa ja antoi aiheen epäillä, että sitä olisi saatettu jossain vaiheessa raivata kivistä. Toisaalta kallion edustalla on muutama muukin vastaavanlainen hiekka-alue, eikä mistään laajemmasta raivaus- tai kaivutoiminnasta ollut tietoa. Kaivausten puolivälin paikkeilla kuitenkin paikallinen kesäasukas vieraili paikalla ja kertoi paikalla tehdyn sukellustutkimuksia ja ”ruoppausta” jo aiemmin. Väitettä ei ollut mahdollista todentaa tutkimusten aikana, mutta myöhemmin osoittautui että tieto piti paikkansa: Museovirasto on Juhani Grönhagenin johdolla suorittanut kallion edustalla vuonna 1991 pienen, yhden päivän pituisen sukellustutkimuksen, josta ei ole tehty raporttia (J. Grönhagen, henk. koht. tiedonananto 24.1.2012). Sukelluksesta on lyhyt maininta Kymenlaakson kalliomaalaukset -kirjassa, jossa todetaan, että ”1990-luvun alussa [Iitin Haukkavuorella] tehtiin pieni järviarkeologinen tutkimus kallion edustalla, mutta mitään huomionarvoista ei löytynyt” (Miettinen 2000: 85). Vuoden 1991 tutkimuksen laajuutta, tarkkaa sijaintia ja tuloksia on enää vaikea rekonstruoida, mutta Grönhagenin mukaan se suoritettiin kahden sukeltajan voimin vesipumpulla ns. spuulaamalla. Ilmeisesti tutkimus tapahtui suoraan kalliomaalauksen edustalla eli samalla paikalla kuin vuoden 2011 tutkimus. Tämä selittänee siis mm. ruuduissa 2 ja 7 todetut merkit kaivamisesta. Maa-aines nostettiin kuivalle maalle kallion vasemmalle eli pohjoispuolelle ja seulottiin siellä, mutta Grönhagenin mukaan mitään varsinaista raivausta tai ”ruoppausta” ei tehty, joten hiekka-alue saattaa sittenkin olla (ainakin suureksi osaksi) luontainen ilmiö. Järven pohjassa oli Grönhageninkin muistikuvan mukaan hiekkaa, joskin toisaalta myös pyöreähköä kivikkoa, jonka koloissa erottui mustaa orgaanista ainesta. Tutkimukseen liittyviä valokuvia, karttoja tai piirroksia ei ilmeisesti ole säilynyt tai tehty. Löydöt eivät Grönhagenin muistikuvan mukaan olleet kovin mainittavia, mutta joukossa olisi mahdollisesti ollut muutama luukin. Löytöjä ei ole luetteloitu tai toimitettu Museoviraston arkistoon, vaan ne sijaitsevat tätä kirjoitettaessa Minigrip-pusseissa (yht. 7 kpl) Kymenlaakson maakuntamuseossa Kotkassa. Kotkassa säilytettävissä löytöpusseissa ei 96 Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla kuitenkaan ole yhtään luuta, vaan ainoastaan hiiltä, järvimalmia ja muutama epämääräinen kvartsin- ja graniitinpalanen (Marita Kykyri, henk. koht. tiedonananto 14.2.2012). Tulosten arviointia ja tulkintaa Kotojärven tutkimushankkeeseen liittyi teknisiä ongelmia ja ikäviä yllätyksiä, mutta tuloksiakin saatiin. Löytöalue onnistuttiin paikantamaan ja alustavasti rajaamaan. Saatiin myös tarkennettua käsitystä löytöjen luonteesta: kohde vaikuttaa pienialaiselta ja löytömateriaali melko yksipuoliselta. Löytömäärä jäi pienehköksi ja osa siitä on resenttiä, mutta kaikkia hirven- ja linnunluita uskaltaa edelleen pitää esihistoriallisina, koska kaksi nyt tehtyä ajoitusta sijoittui edellisten tavoin varhaismetallikaudelle. Mutta siinä missä aiempien tulosten valossa luiden joutuminen järven pohjaan näytti edustavan hyvin lyhyttä ajanjaksoa tai jopa yhtä ainoaa (uhraus)tapahtumaa, tukkasotkan luusta saatu ajoitus venäyttää maalauksen käyttöjakson lähes tuhat vuotta pitkäksi, ulottuen aina pronssikauden loppuun (800–500 -luvulle eKr.) asti. Pienin, edellä mainituin varauksin (ajoitukseen ja depositiohistoriaan liittyvät epävarmuudet), Haukkavuoren kalliomaalausta voinee pitää Suomen nuorimpana kalliomaalauksena ainakin mitä sen käyttöhistoriaan tulee. Muut nuoret, kalliomaalausten yhteydestä saadut ajoitustulokset ovat paljon epävarmempia (ks. Lahelma 2008: 37–40). Koska lajijakauma (siis jyrsijöitä lukuun ottamatta) säilyi lähes samana kuin 70-luvulla ja on siis ilmeisesti edustava, voidaan ounastella, että siihen sisältyy tietoisia valintoja ja kulttuurisia merkityksiä. Hirvellä on tässä löytökontekstissa itsestään selvä symboliarvo – onhan eläin kuvattu Haukkavuoren maalauksessakin – ja kallon osien painottuminen aineistossa on kiinnostavaa, sillä esim. hantien ja nenetsien perinteisessä uskonnossa juuri uhrattu hirven tai poron kallo on tärkeä pyhän paikan osoittaja (esim. Haakanson & Jordan 2011; Filitchenko 2011). Vuosina 1997–2007 Länsi-Siperian hantien parissa kenttätöitä tehneen Andrei Filitchenkon (2011: 187) mukaan Vasjuganin alueella hirven kallo saa hantiyhteisöiltä edelleen osakseen erityiskohtelun: “In many areas of the Vasiugan, specialised treatment of the elk’s head was attested, as the focus of communal feasting wajakh okh por ‘the animal’s head sacriice’ [...]. hese events took place at sacred places, where the elk’s head would be boiled in a large cauldron and then consumed ceremonially by the assembled family, accompanied with prayers and fortune-telling led by a shaman (jolta qu).” Myös lintulajit on luontevaa yhdistää yleiseen suomalais-ugrilaiseen uskonnolliseen symboliikkaan, sillä Kotojärven linnunluista tunnistetut telkkä, tukkasotka ja silkkiuikku/härkälintu ovat kaikki erinomaisia sukeltajia. Suomalais-ugrilaisessa mytologiassa sukeltajat ovat olleet uskomuksellisesti tärkeitä, koska ne pystyvät liikkumaan tämän maailman ja veden alla sijaitsevan henkimaailman välillä (esim. Napolskikh 1989). Niiden esiintyminen kalliomaalauksen yhteydessä tuntuu loogiselta, sillä maalauspaikkojen sijaintiin ja kuvastoon niinikään liittyy liminaalista, veden ja maan kosketuspintaan sekä vedenalaiseen maailmaan viittaavaa kuvastoa, kuten sukeltavat ihmishahmot, veneet ja muutamat kalankuvat (Lahelma 2005; 2008: 52–53, 56–57). Sen sijaan lehtokurppa kahlaajalintuna ei tuntuisi 97 Antti Lahelma kuuluvan samaan kategoriaan. Kenties se tulisi ymmärtää puhtaammin ruokauhrina, sillä lintua on perinteisesti pidetty suurena herkkuna. Kokonaisuutena tarkasteltuna Kotojärven esihistoriallisen luuaineiston lajijakauman voi päätellä tukevan tulkintaa luista kalliomaalauksiin liittyvien uhrien jäänteinä. Luonnollisesti tällainen johtopäätös kaipaisi tuekseen vastaavaa aineistoa myös joiltain Kuva 7. Kotojärven kalliohyllyille mahtuu seisomaan ja ainakin kirmuilta maalauksilta. Vaikka kaivausalueen joittajan oikealla puolella näkyvä vaakaviivaryhmä lienee maalattu niiltä käsin. Sen sijaan vasemmalla puolella olevan hirvenkuvan alla maakerrokset olivat sekottuneet ja ei ole vastaavaa kielekettä. Alla erottuu metallinen muinaisjäännöspumpun toimintaongelmat saat- kyltti, jonka alapuolelta suurin osa luista löytyi. Kuva: Jan Magne toivat vaikuttaa löytöjen talteen Gjerde. saantiin ja siten levintään, on luiden keskittyminen pienelle alueelle aivan kallion juurelle silti melko varmasti todellinen ilmiö. Haukkavuoren maalaukset sijaitsevat juuri samalla kohdalla kuin todettu luukeskittymä, mikä voi merkitä maalausten olleen uhrien kohteena, mutta kenties levinnän kannalta vielä oleellisempi seikka on se, että samalla kohdalla on kalliossa pari kapeaa tasannetta tai hyllyä (Kuva 7). Tuntuu todennäköiseltä, että eläinuhrit on aikoinaan jätetty kalliohyllyille, josta ne ovat ajan kuluessa pudonneet veteen. Voi olla että kielekkeellä on poltettu nuotiotakin, sillä Laukaan Saraakalliolla tutkittiin 1970-luvulla kalliohyllyllä sijainnut pieni tulisija (Kuva 8). Valitettavasti nuotion hiiliä ei ajoitettu, joten sen yhteys maalaukseen jäi epävarmaksi, mutta koska kieleke sijaitsee yli neljä metriä maanpinnan yläpuolella eikä sinne nykyään pääse kuin kiipeilyvaljailla, on se lähes varmasti ollut samanaikainen kuin samalla korkeustasolla heti kielekkeen vasemmalla puolella sijaitseva suuri venejoukko (ryhmä 5, ks. Lahelma 2008: 232-234). Kotojärvellä puuhiilen palasia löytyi kalliohyllyn alapuolelta, pääasiassa ruutujen 7 ja 7A pintakerroksesta (0–10 cm), mutta ainakin tämän tutkimuksen yhteydessä otettu näyte (ruudusta 7, 3–10 cm syvyydeltä) osoittautui Kuva 8. Saraakallion tulisija kaivettuna vuonna 1978 (?). Vasemmalla resentiksi (Beta-319261, 150 ±30 tulisijassa ollutta palanutta kiveä, oikealla erottuvat korkealle kielek- BP). keelle johtavat puiset tikkaat. Muuta dokumentaatiota tutkimuksesta ei ole. Kuva Mirja Miettisen yksityiskokoelmasta. 98 Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla Lopuksi on mainittava, että nuolenkärkien ampumisen lisäksi myös uhrilahjojen jättäminen kalliomaalauksilla sijaitseville kalliokielekkeille tai halkeamiin näyttäisi olevan sirkumpolaarinen ilmiö. Lena-joen alueella Itä-Siperiassa sijaitseva Surukhtaakh-hkayan maalaus on siitä yksi esimerkki (Okladnikov 1970: 92–94), ja traditio elää vielä nykyäänkin Kanadan kilven järvialueella Ontariossa, kuten oheinen valokuva (Kuva 9) osoittaa. Kanada on toki kaukana Suomesta, mutta algonkininKuva 9. Vaateuhreja kallionkoloissa ja –kielekkeillä Devil’s Holen kalliomaalauksella (Ontario, Kanada). Kuvan kielisten intiaanien järvenrantakallioihin on ottanut kanadalainen arkeologi Dagmara Zawadzka tekemät punamultamaalaukset (Dewdney 7.5.2006. & Kidd 1967; Rajnovich 1994) ovat monessa suhteessa lähes identtisiä suomalaisten kanssa. Kun algonkinienkielisten kansojen perinteisessä uskonnossakin on paljon samaa, kuten shamanismi, karhunpeijaiset ja sukeltajalintujen osuus maailman luomisessa (esim. Hallowell 1926; Jenness 1935; Berezkin 2009), eivät maantieteellisesti kaukaisetkaan analogiat lopulta ole niin kaukaa haettuja kuin ensiajatuksena voisi kuvitella. Kiitokset Kiitän motivoitunutta kaivausryhmää: Eveliina Saloa, Eeva Vakkaria, Verna Kalmaria, Jenna Karhua ja Wesa Perttolaa. Luksia (Länsi-Uudenmaan aikuisopisto)/Kalle Virtanen lainasi sukeltajille varusteet ja Museovirastolta saimme lainaan muuta kaivauskalustoa. Lisäksi Museoviraston kalustomestari Pekka Paanasalo oli korvaamattomana apuna kaivausten alkuvaiheessa. Tutkimuksen rahoituksesta vastasivat Suomen kulttuurirahasto ja Suomen akatemia. Bibliografia Painamattomat lähteet Tutkimusraportteja säilytetään Helsingissä Museoviraston arkistossa. Fortelius, M. 1980. Iitti Kotojärvi 18428. Osteologinen analyysi. Kurtén, B. 1971. Dos. Björn Kurténin analyysi Iitin Tapolan Kotojärven Haukkavuoren luulöydöistä. Lehtinen, L. 1992. Ristiina Astuvansalmi 25.-28.5.1992. Koekaivaus esihistoriallisen kalliomaalauksen vieressä. Luoto, J. 1999a. Luumäki Kalamaniemi II. Kalliomaalauksen alustan koekaivaus 6.-7.9.1999. Luoto, J. 1999b. Luumäki Ievasvuori. Kalliomaalauksen alustan koekaivaus 4.-5.10.1999. Mannermaa, K. 2011. Iitti Kotojärvi Haukkavuori 2011/Antti Lahelma. Arkeologisen luuaineiston analyysi. Ojonen, S. 1972. Iitti, Tapola, Kotojärvi, Haukkavuori. Kalliomaalauksen tarkastuskertomus. Spår 2012. Spår från 10000 år: aktuella undersökningar. Västerbottens museum. http://www.sparfran10000ar.se/sv/ aktuellt/aktuella-undersekningar.html. Luettu 4.6.2012. 99 Antti Lahelma Tutkimuskirjallisuus Berezkin, Y. 2009. he Pleiades as openings, the Milky Way as the path of birds, and the girl on the moon: cultural links across Northern Eurasia. Archaeology, Ethnology and Anthropology of Eurasia 37(4), 100–13. Dewdney, S. & K.E. Kidd 1967. Indian Rock Paintings of the Great Lakes. University of Toronto Press, Toronto. Filitchenko, A. 2011. Landscape Perception and Sacred Places amongst the Vasiugan Khants. Teoksessa Jordan, P. (toim.) Landscape and Culture in Northern Eurasia, 179–97. Let Coast Press, Walnut Creek (CA). Grönhagen, J. 1994. Ristiinan Astuvansalmi, muinainen kulttipaikkako? Suomen Museo 1994, 5–18. Haakanson, S. Jr. & Jordan, P. 2011. ‘Marking’ the Land: Sacriices, Cemeteries and Sacred Places among the Iamal Nenetses. Teoksessa Jordan, P. (toim.) Landscape and Culture in Northern Eurasia, 161–77. Let Coast Press, Walnut Creek (CA). Hallowell, A. I. 1926. Bear Ceremonialism in the Northern Hemisphere. American Anthropologist 28 (1), 1–175. Jenness, D. 1935. he Ojibwa Indians of Parry Island, heir Social and Religious Life. J. O. Patenaude, Ottawa. Jussila, T. 1999. Saimaan kalliomaalausten ajoitus rannansiirtymiskronologian perusteella. Kalliomaalausraportteja 1/1999, 113–33. Kopijyvä, Jyväskylä. Kivikäs, P. 1995. Kalliomaalaukset - muinainen kuva-arkisto. Atena, Jyväskylä. Lahelma, A. 2005. Between the Worlds: Rock Art, Landscape and Shamanism in Subneolithic Finland. Norwegian Archaeological Review 38 (1), 29–47. Lahelma, A. 2006. Excavating Art: a ‘Ritual Deposit’ Associated with the Rock Painting of Valkeisaari, Eastern Finland. Fennoscandia Archaeologica 23, 3–23. Lahelma, A. 2008. A Touch of Red: Archaeological and Ethnographic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings. Iskos 15. Finnish Antiquarian Society, Helsinki. Mannermaa, K. 2003. Birds in Finnish Prehistory. Fennoscandia Archaeologica 20, 3–39. Miettinen, T. 2000. Kymenlaakson kalliomaalaukset. Painokotka, Kotka. Napolskikh, V. 1989. he Diving-Bird Myth in Northern Eurasia. Teoksessa Hoppál, M. & Pentikäinen, J. (toim.) Uralic Mythology and Folklore, 105–13. Budapest – Helsinki. Nummi, P. 1988. Suomeen istutetut riistaeläimet (2. uudistettu painos). Helsingin yliopisto, Helsinki. Ojonen, S. 1973. Hällmålningarna vid sjöarna Kotojärvi och Märkjärvi i Iitti. Finskt Museum 1973, 35–46. Okladnikov, A. P. 1970. Yakutia before its incorporation into the Russian state. McGill-Queen’s University Press, Montreal. Rajnovich, G. 1994. Reading Rock Art: Interpreting the Indian Rock Paintings of the Canadian Shield. Natural Heritage Books, Toronto. Sarvas, P. 1969. Die Felsmalerei von Astuvansalmi. Suomen Museo 1969, 5–33. Seitsonen, O. 2005. Shore displacement chronology of rock paintings at Lake Saimaa, Eastern Finland. Before Farming 2005 (1), 1–21. Seitsonen, O. 2008. Suomen kalliomaalausten kuva-aiheiden rannansiirtymisajoitus – tapaustutkimus Saimaalta ja Päijänteeltä. Aurinkopeura 4, 76–87. Shirokov, V.N, Tshairikin, S. E, Tshemjakin, Ju. P. 2000. Ural’skie pisanitshy: Reka Neiva. Bank kulturnoi informatsii, Jekaterinburg. Taavitsainen, J.-P. 1981. Löppösenluola hällmålning i Valkeala. Finskt Museum 1979, 11–6. Taavitsainen, J.-P. 2007. A radiocarbon-dated rock painting in Finland? Teoksessa Šajahmetova, L.G. (toim.) Kol’skij sbornik, 138–41. Rossijskaja Akademija Nauk, Institut istorii material’noj kultury, Sankt-Peterburg. Taskinen, H. 2007. Rock Painting Sites in Finland: Archaeological Excavations and Underwater Investigations. Adoranten 2006, 19–27. Whitley, D. 2006. Introduction to Rock Art Research. Let Coast Press, Walnut Creek (CA). 100 Haukiputaan kirkkohautojen ongelmalähteet Haukiputaan kirkkohautojen ongelmalähteet Kirsti Paavola Arkeologia, Oulun yliopisto Abstract: The sources of Haukipudas church graves – evaluation and problems he church of Haukipudas, Ostrobothnia, was a burial place for more than 210 parishioners from about 1680 to 1765. he written sources of church graves are not complete but quite well preserved. In 1996, archaeologists documented the archaeological material: grave chambers, coins, partly mummiied bodies beneath the loor. In addition many local people have seen them during the past two hundred years, during repair work on the church or for other reasons. he most interesting eyewitness description of the graves in 1908 is written by a local farmer Kustaa Pentti. he aim of this article is to examine how the written and material sources are related. he starting point is the list of the family graves in the record written for the visitation in 1781, almost twenty years ater the last burial in the church. It turned out that the list and the other parish documents – the records of dead and buried people and account books – were not quite congruent. To compare all the written sources with the archaeological material and the eyewitness stories is even more problematic: the disharmony is more obvious. During the archaeological survey in 1996 only less than half of the grave chambers were to be seen. Many of the coins were shuled on the sand bed or removed from the chambers. Moreover, the mummiied bodies are at risk perishing; in 2010 one of the mummies disappeared. It is almost impossible to name or to identify the family graves, coins or the individual dead bodies. Ater all, that is the most interesting issue amongst the local people with their roots in the area of Haukipudas. Lähteille Kirkkojen pohjahiekkaan haudatuista vainajista kertovat lähteet ovat parhaassa tapauksessa juuri niitä, joita historiallisen ajan arkeologian lähteiden kuuluukin olla: kirjallisia ja arkeologisia. Haukiputaalla kirkkohautojen avulla hahmottuva menneisyyskertomus jää kuitenkin aukolliseksi, koska kummankin lähderyhmän tutkimuskysymyksiin antamat vastaukset ovat varsin usein ristiriitaisia tai jäävät avoimiksi, eivätkä siis aina täydennä toisiaan. Tavoitteenani tässä artikkelissani onkin tarkastella lähteiden keskinäistä kommuni101 Kirsti Paavola kointia. Vastoin metodioppaiden hämärähköä viestiä: annan lähteiden viedä. Kirjallisten dokumenttien aikarajaus ahdistaa tutkimuskohteeni vajaaseen sataan vuoteen 1680-luvulta 1760-luvulle. Materiaalinen tila puristuu noin 100 neliömetriin Haukiputaan nykyisen kirkon lattian alla. Tutkimusnäkökulman määrittely mikrohistorialliseksi saa perusteensa jo näistä lukuarvoista, mutta ennen kaikkea siitä, että tarkastelun kohteena on ohut siivu pienen paikallisyhteisön kulttuurisia käytänteitä. Vaikka myös Haukiputaan kirkkohautaustavalla oli kasvupohjansa reformaation jälkeisessä kansallista laajemmassa uskonnollisessa traditiossa, artikkelini on tapaustutkimus, lähinnä vain esimerkki lähteisiin liittyvistä ongelmista, jotka eivät toistu kirkosta toiseen samanlaisina edes lähiseurakunnissa. Iin emäseurakuntaan kuuluneen Haukiputaan kappeliseurakunta sai oman kirkkorakennuksensa Kiiminkijoen etelärannalle, lähelle jokisuuta mahdollisesti aivan 1640-luvun alussa. Säilyneen piirroksen mukaan kirkko rakennettiin Perämeren rannikon tuolloiseen tyypilliseen tapaan suorakaiteen muotoiseksi länsitornilliseksi tukipilarikirkoksi. Sitä laajennettiin yleisen tavan mukaan todennäköisesti alttariseinää itään siirtämällä 1690-luvulla (Vahtola 1980: 28–33). Kirjallisista lähteistä ei kuvaa kirkosta voi piirtää tarkasti, eivätkä rakennusvaiheiden ajoituksetkaan ole täsmällisiä. Arkeologisen aineiston perusteella ei kuvaan piirry viivaakaan; maaperästä jäljet – ainakin toistaiseksi havaitut jäljet – ovat hävinneet. Pieneksi jääneen kirkon ympärille ryhdyttiin rakentamaan uutta, laajempaa ristikirkkoa, joka viimeistelemättömänä mutta käyttövalmiina sai palvella seurakuntalaisia vuodesta 1762 lähtien1 (Vahtola 1980: 47). Kirkkohautojen tutkimuksen kannalta rakennusvaiheiden puutteelliset tiedot aiheuttavat aikaan ja paikan täsmällisyyteen liittyviä ongelmia, joita muiden ongelmien ohella tarkastelen tässä artikkelissa. Kirjoitettua Haukiputaan kirkkohautoja koskevat dokumentit käsittävät Oulun maakunta-arkistossa säilytettävät kuolleiden ja haudattujen luettelot, seurakunnan tilikirjat hautaamista koskevine osioineen sekä erilaiset pöytäkirjat ja muut muistiinpanot. Vaikka viranomaislähteet syntyvät tiettyjen mekanismien kautta ja normitettuina, selkeästi tiettyjä tehtäviä palvelemaan, ne ovat ja ovat olleet alttiita monenlaisille virheille ja puutteille. Haukiputaan kirkon lattian alle haudattuja olen väitöskirjassani listannut kaikkiaan hieman yli 210 (Paavola 1998: 64–67). Listaamiseen on liittynyt tulkintaa ja perusteltuja olettamuksia; täydellisenä listausta ei voi pitää. Ensinnäkin kuolleiden ja haudattujen luetteloissa vasta vuodesta 1689 alkaen, siis lähes puoli vuosisataa kirkon valmistumisen jälkeen, on tietoja haudan sijainnista kirkossa ja joskus myös perhehaudan rakenteesta. Lisäksi luettelointia ei ole yli kymmenen vuoden jaksolta vuosina 1692–1714. Säilyneissä luetteloissakin on vaihtelua haudan sijainnin ja laadun muistiinmerkitsemisessä (HAUKA I C:1-2. OMA). Tilikirjoja Haukiputaalla pidettiin huomattavasti kuolleiden ja haudattujen luettelointia huolimattomammin. Niitä on säilynyt vuodesta 1727 alkaen, mutta vasta rovastin nuhteiden ja ohjeistuksen jälkeen vuonna 1736 tilikirjoihin merkittiin selkeästi haudan sijaintia ilmaisevat hautausmaksut (HAUKA III Ga:1. OMA). Kirkon lattian alle haudattujen nimiä, hautausaikoja, hauto1 Tänä vuonna haukiputaalaiset viettävätkin kirkkonsa 250-vuotisjuhlaa. 102 Haukiputaan kirkkohautojen ongelmalähteet jen sijaintia ja rakenneominaisuuksia tunnetaan siis kymmenittäin. Joistakin pöytäkirjoista olisi voinut saada yleistä tietoa kirkkohaudoistakin pelkkiä nimilistoja täydentämään, mutta niitä en ole käynyt systemaattisesti läpi, pääosin siksi, että Jouko Vahtolan kirjoittama seurakunnan historia (Vahtola 1980) ja Tari Koskelan artikkeli (Koskela 1997: 7–9) ovat tarjonneet tiivistetyn tiedon tuon lähdeaineiston hautausosuudesta. Kuten jäljempänä käy ilmi, huoleton suhteeni pöytäkirjoihin oli selkeä laiminlyönti. Kirkkohautaustapa ei päättynyt Haukiputaalla uuden kirkon valmistumisen yhteydessä, vaan muutama vuosi sen jälkeen, dokumenttien perusteella vuonna 1765 (HAUKA I C:2). Siitä lähtien aivan nykyhetkiin saakka kirkkohautoja ovat nähneet ja tarkastelleet lukuisat silmäparit, eri tarkoituksissa lattian alla askaroineet tai vierailleet ihmiset. Todennäköisesti silminnäkijäkuvauksia on useita muistoihin tai kotiarkistoihin tallennettuina, mutta niitä en ole ryhtynyt tiedustelemaan. Elokuussa 1996 johtamani kirkkohautainventoinnin lisäksi käytän hautoja tarkastelleiden kirjallisena lähteenä ainoastaan Kansanrunousarkistoon talletettua aineistoa. Nähtyä Hauta-aineistot paljastavat menneisyyden ihmiset useimmiten anonyymeinä, pääosan persoonallisuuspiirteistään menettäneinä, konkreettisina mutta ikään kuin kuoriksi tai rangoiksi muuttuneina. Olen nähnyt Haukiputaan kirkon lattian alla edelleen havaittavat haudat, arkut ja osan vainajista kahdesti: vuonna 1996 hautainventoinnin yhteydessä (Ojanlatva 1997: 1) ja vuonna 2010 lyhyesti vieraillessani katsomaan Museoviraston valvonnassa lattian alla tehtyjen puhdistustöiden tilannetta ja seurauksia. Ensimmäinen käynti oli suunniteltu, tutkimusintresseistä lähtenyt ja mahdollisimman tarkkaan hautadokumentointiin pyrkinyt inventointi. Koska työskentelyperiaatteena oli ulkokohtainen dokumentointi eikä kaivaustutkimus, havainnot jäivät luonnollisesti niukoiksi hypoteettiseen kokonaisuuteen verrattuna; lattian pohjahiekka peitti suurinta osaa lattian alapuolisesta pinta-alasta (Kuva 1). Inventoinnin tulokset on julkaistu sekä tutkimusraportissa (Alakärppä & Paavola 1997) että väitöskirjassani (Paavola 1998). Kaksi kivestä kylmämuurattua hautakammiota – inventointiraportin hautakammiot A ja C – pystyttiin dokumentoimaan olosuhteet huomioon ottaen tarkasti. Hautakammiota B peitti hirsi- ja tuohikate, joiden rakosista pystyi toteamaan ainoastaan sen, että kammio oli rakennettu luonnonkivistä ja sisälsi useita arkkuja. Hautakammio D:stä saatiin viitteitä näkö- ja kuulohavaintojen perusteella: tietyissä kohdissa koputeltaessa ääni indikoi onttoa alapuolista tilaa ja pohjahiekka valui pieninä virtoina alaspäin. Yhteensä hautakammioista pystyttiin mittaamaan ja kuvailemaan vain kymmenen arkkua. Lisäksi dokumentoitiin kahdeksan arkkua kammioiden ulkopuolelta. Arkuista osa sijaitsi hautakammioiden yhteydessä, ehkä niistä ylös nostettuina, osa pelkästään lattiahiekan päällä niin sanottuina multahautoina. Vuoden 2010 tarkastuskäyntini Haukiputaan kirkon lattianalaisten kunnostustöiden aikaan oli täysin epävirallinen, Museoviraston viranomaisvalvonnan alaisena tehty raportoimaton vierailu. Havaintoalue kattoi tuolloin vain sen, mitä keskiristin lattialuukusta kurkistamalla ja varovaisesti luukun kohdalla sijaitsevaan hautakammio A:han laskeutumalla saattoi todeta. Kun tuonnempana viittaan havaintoihini vuonna 2010, lähteenä on 103 Kirsti Paavola Kuva 1. Pohjakaava Haukiputaan kirkosta hautoineen (1996). Piirros: Markus Marjomaa, Antti Ruonakoski ja Kirsti Paavola. siis vain muistitietoni, lähteiden lajeista niitä kriittisimmin tarkasteltavia, olkoonkin että tein havaintoni kohteeseen liittyvän aiemman tutkimuskokemukseni perusteella. Kirkon alarakenteita on tarkistettu ja korjattu useita kertoja aikaisemminkin, mutta systemaattisia mittatietoja tai kuvailuja haudoista ei ole. Kuvamateriaalia on vuodelta 1961, jolloin Haukiputaan entinen kirkkoherra Timo Holma toisella käynnillään lattian alla sähköistämistöiden suunnitteluvaiheessa otatti diakuvia useista haudoista. Holma pyrki myös identiioimaan vainajia kirkonkirjatietojen perusteella: papin hauta alttarin läheisyydessä, Mettovaaran emäntä länsiosassa, kappalainen Frosteruksen Maria-tytär multahaudassa (Timo Holman haastattelu 13.2.1997 Ojanlatvan mukaan, Ojan- 104 Haukiputaan kirkkohautojen ongelmalähteet latva 1997: 1–2). Holman otattamista kuvista on duplikaatit Oulun yliopiston arkeologian laboratoriossa. Suurta huomiota kirkkohaudat herättivät paikkakunnalla vuonna 1908 kirkonkorjaustöiden yhteydessä. Tuosta tilanteesta on säilynyt muistitietoon perustuva silminnäkijäkertomus, joka on talletettu 1930-luvulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon (Ojanlatva 1997: 1, 5; Asunmaa et al. 2008: 15). Siinä muistitietokerääjä Kustaa Pentti kertoo itse nähneensä hautoja: ”W. 1909 korjattiin Haukiputaan kirkkoa. Kuulu tänne kotia, että Kirkon kellareissa on vanhoja Ruumiita joita Ihmiset kulkee katsomassa. - - Suuntasin Matkani suoraan Kirkkoon siellä näin työmiesten puuhailevan töissään ja myös näin emäntä Soiija Sinppulan keksin kansa hääräävän irrottamassa laattijaplankkuja luoteisesta päästä kirkkoa.- -” (Kustaa Pentti. KRK 217. KRA. SKS). Vivahteikas kuvaus parin vuosikymmenen takaisesta vierailusta kirkkohautojen parissa jatkuu ja paljastaa sen, että tuolloin uteliaat paikkakuntalaiset availivat arkkujen kansia. Pentin kertomuksessa on lisäksi maininta siitä, että lapsetkin olivat ”muutanpana kesänä” käyneet kirkon lattian alla alttarin lähellä sijainneen luukun kautta ja avanneet haalla varustetun arkun kannen. Myös Timo Holman isä oli kertonut pojalleen lapsuudessaan vuonna 1908 näkemistään haudoista. Hänenkin mukaansa hautauksiin koskettiin, ja muun muassa papin myllynkivikaulukseksi tulkittu hautavaate oli murentunut uteliaiden sormiin (Timo Holman haastattelu 13.2.1997 Ojanlatvan mukaan, Ojanlatva 1997: 1). Riitaisaa keskustelua Piispa Haartmanin helmikuussa 1781 Iin emäseurakuntaan ja sen kappeleihin, muun muassa Haukiputaalle tekemän tarkastuksen yhteydessä pöytäkirjaan liitettiin Haukiputaan kirkossa olleista haudoista toteamuksia, kielto edelleen käyttämästä kirkkohautoja sekä hautaluettelo otsikoituna ”Speciication öfwer Grafwaren wid Haukipudas kapel kyrka” (Mf IK 243. OMA). Liite ei ole varsinaisen piispantarkastuspöytäkirjan yhteydessä samassa arkistoniteessä (Piispantarkastuspöytäkirjat 1759–1862. IKA II Cf: 2. OMA). Väitöskirjassani en ole käyttänyt tätä lähdettä, koska löysin sen sattumoisin vuosia myöhemmin mikroilmirullalta vuoden 1768 kuolleiden luettelon lopusta, siis ajalta muutamia vuosia kirkkohautaustavan loppumisen jälkeen ja oman tutkimusintressini ulkopuolelta. Luettelo on alaotsikoitu ”Under kyrkan woro förr”. Se on seuraava: 1. Prest Grafwan på gången för hög Chors dörran Timbrad graf 2. Henrik Balckholms på Gången Murad graf 3. Begge Erwastilas på Gången Murad graf 4. Matts Luukilas och Johan Wänäses Timbrat graf 5. Eskel Rautios ifrån Kello på gången Timbrat graf 6. Jacob Luukilas för horn doren murad Graf 7. På Qwinfolks sidan Matts Näyhös och Jacob Hapalahtis Timbrad Graf, genast mot stor dörren 105 Kirsti Paavola 8. Begge Haipuses för stora doren Timbrad graf 9. Tim[?] Condios i forstugan Murad graf Luettelo koskee pappien haudan ohella vain tietyille perheille tai suvuille kuuluneita rakennettuja hautoja, joko kivestä kylmämuurattuja tai hirsiseinäisiä kammioita. Luukilan ja Väänäsen yhteistä hautaa lukuun ottamatta haudan sijainti on mainittu, tosin tarkkuudeltaan vaihtelevasti. Vain pohjahiekkaan kaivettuja tai sen päälle laskettuja niin sanottuja multahautoja luettelossa ei ole yhtä lukuun ottamatta. Tuo yksi mainitaan kirkkohautoja seuraavan kirkkomaahautaluettelon jälkeen. Tekstissä todetaan, että aiemman kirkon kuorissa (”En hat i förra kyrkan i hög Choret - -”) sijaitsi luutnantti ja ritari Eric Granbergin multahauta. Pöytäkirjaluettelo näyttäisi siis antavan ainekset nimetä suuri osa inventoinnissa dokumentoiduista, mahdollisesti Holman otattamissa kuvissa esiintyvistä tai Kustaa Pentin kuvailemista haudoista. Lähteitä on kuitenkin vaikea sovittaa yhteen. Ongelmaa on pelkästään kirjallisten lähteidenkin viestin tulkinnassa. Kuten edellä on todettu, kuolleiden luettelon ja tilikirjan perusteella perhehautojen sijaintia kirkon eri puolilla voi vaihtelevalla tarkkuudella paikantaa. Kuolleiden luettelossa vuoteen 1738 saakka kirkkohaudan paikan lisäksi haudan rakennekin – muurattu tai salvottu – on usein mainittu, sen jälkeen vain satunnaisesti. Viimeisetkin kirkkohautaukset oli tehty lähes 20 vuotta ennen piispantarkastusta, eivätkä hautojen omistussuhteet ehkä olleet täysin muistissa pöytäkirjan laadinnan aikaan, ainakaan mikäli mitään aiempaa dokumenttia niistä ei ollut tuolloin käytettävissä. Toisaalta vuonna 1781 laaditun luettelon jälkeen, kirkkohautaustavan jo päätyttyä, rakennettuihin hautoihin ei ole kohdistunut ainakaan omistussuhteiden muutoksia. Niinpä pöytäkirjan luettelon ja vuonna 1996 inventoinnin yhteydessä laaditun hautakartan (Ojanlatva 1997: 4) olettaisi sopivan yhteen. Otan lähtökohdaksi piispantarkastuspöytäkirjan luettelon vuodelta 1781 ja pyrin yhdistämään sen toisaalta kirkonkirjojen tietoihin aina vuodesta 1689 lähtien,2 toisaalta inventoinnin yhteydessä havaittuihin, hirrestä tai kivestä rakennettuihin hautoihin sekä Kustaa Pentin kertomukseen. Kirkkohautausajan eli vanhan kirkon ja sen ympärille vuonna 1762 valmistuneen uuden kirkon aikaisten sijaintitietojen yhteensovittaminen on kaikkia rakennettuja kirkkohautoja koskeva ongelma Haukiputaalla, koska vanhan kirkon täsmällinen sijainti ja dimensiot eivät ole tiedossa. Varmaa tietoa on ainoastaan se, että vanha kirkko oli nykyistä sekä lyhyempi että kapeampi. Pöytäkirjaluettelossa mainittua pappien hirsistä kuorihautaa (1) ei havaittu inventoinnin yhteydessä. Kuolleiden luettelossa ainoa pappien hauta, josta mainitaan rakenteen lisäksi sijainti, on Daniel Keckmanin hirsinen hauta (vuonna 1738) suuren käytävän alla. Henrik Balckholmin muurattu hauta (2) käytävällä sen sijaan sopii kuolleiden luettelon tietoon. Sen mukaan vuonna 1739 Henrik Balckholm haudattiin kuorin eteen. Kuorin edusta laajasti käsitettynä on ollut käytäväaluetta niin vanhan kirkon aikana kuin nykyisinkin. Mitään inventoinnissa havaittua hautaa ei voi varmuudella yhdistää yhdistää Balckholmin hautaan. Kammiohauta A voisi olla mahdollinen, varsinkin kun siihen haudatun vainajan 2 Tästä eteenpäin en enää mainitse kuolleiden ja haudattujen enkä piispantarkastuspöytäkirjan jo aiemmin mainittuja arkistotietoja. 106 Haukiputaan kirkkohautojen ongelmalähteet hautavaatteiden ylellinen laatu ei viittaa aivan tavanomaiseen talonpoikaiseen vaatetukseen (hauta 14, Joona 1997: 13–16). Toisaalta kuolleiden luettelossa ei ole kuin kolme muuta Balckholm-nimistä kirkkohautavainajaa, kun taas kammiohauta A:ssa on useita arkkuja, näkyvissäkin ainakin seitsemän. Epämääräisiä viitteitä olemassaolostaan antanut kammiohauta D voisi sijaintinsa puolesta olla Balckholm-haudan ehdokas. Luettelossa seuraavana on mainittu molempien Ervastien muurihauta käytävällä (3). Jos luettelo on laadittu kuorista länteen päin, Ervastien hauta olisi Balckholmin hautaa lännempänä. Se voisi olla inventoinnissa dokumentoitu kylmämuurattu hauta B, jota ei pystytty dokumentoimaan tarkemmin (Joona 1997: 16). Toisaalta se voitaisiin yhtä hyvin paikantaa kammiohaudaksi A, jolloin Balckholmin muurihautaa ei olisi lainkaan havaittu vuonna 1996, tai se olisi kammio D. Kuolleiden luettelossa on vuodelta 1689 maininta Ervastille kuuluvasta muurihaudasta ilman tarkkaa paikkatietoa. Sen jälkeen Ervasti-niminen vainaja on haudattu sijainniltaan määrittelemättömään muurihautaan vuosina 1728, 1731, 1737. Myöhemmin kuolleiden ja kirkkoon haudattujen useiden Ervastien haudoista ei ole edes rakennetietoja. Dorde Ervasti haudattiin ”suureen kirkoneteiseen” vuonna 1745, mutta yhtä hyvin vain multahautaan kuin perheen omistamaan kammiohautaan. Luukilan ja Väänäsen hirsisalvoshautaa (4) ei luettelossa ole tarkemmin paikannettu, eikä sitä voida liittää mihinkään havaittuun hautaan tai kuolleiden luettelon tietoihin. Käytävällä sijainnut Raution hirsiseinäinen hauta (5) ei niin ikään näkynyt inventoinnissa. Toisaalta kuolleiden luettelossa Eskil Rautio ja vaimonsa Anna mainitaan haudatun muurattuun hautaan kirkossa vuonna 1717. Kyseessä lienee sama kammiohauta, vaikka rakennetieto on toisessa dokumentissa väärä. Jaakko Luukilan muurattu hauta tornioven edessä (6) puolestaan voisi olla laaja muurihauta C, inventoinnissa läntisin ryömimällä tavoitettu hautakammio, jonka katto oli kokonaan purettu ja pohjoisseinän alkuperäinen sijainti epävarma (Joona 1997: 16–18). Torniovi oven nimityksenä on vanhan kirkon ajoilta, koska vuonna 1762 valmistuneessa kirkossa ei ollut tornia. Vanhan kirkon torni on sijainnut kuoria vastapäätä, siis lännessä. Mahdollista tietysti on, että uuden kirkon länsiovesta käytettiin vanhaa nimitystä. Kuolleiden luettelossa puolestaan mainitaan Luukila-nimen yhteydessä muurihauta eteisen alla ainakin neljä kertaa, niistä kerran tarkemmin suuri eteinen (vuonna 1730), lisäksi pelkkä muurihauta ilman tarkempaa sijaintitietoa ja pelkkä kirkkohauta ilman rakenne- ja sijaintitietoja yli kymmenen kertaa. Eteinen voisi tarkoittaa joko tornioveen tai eteläseinän oveen liittyvää sisäänkäyntiä. Toisaalta Luukiloiden (Luukeloiden) sukua oli useissa talouksissa ja hautojakin on voinut olla useita. Mahdollisesti tämä pöytäkirjassa mainittu Luukilan hauta oli se, jonka Kustaa Pentti näki avattavan. Hän kuvailee avattua hautaa kirkon luoteisosassa: ”Tässä kellarissa oli kaikijaan siinä pinkassa 5 arkkua, mutta kellarin pohjalta lastukosta näky arkun kansia monta riviä, joista monijaat hyvin siistejä - -” (Kustaa Pentti. KRK 217. KRA. SKS). Inventoitaessa ei tosin arkkuja näkynyt noin runsaasti, koska hautaan oli kerrostunut runsaasti hiekkaa, veistolastuja, tuohta ja laudankappaleita, ja mitä ilmeisimmin siitä oli nostettu arkkuja kammion viereen (Joona 1997: 16). Näyhön ja Haapalahden hirsihaudan (7) sijainti on kirjattu tarkasti: naisten puolella, heti suuren oven kohdalla. Ainakin vanhassa kirkossa suuri ovi on tarkoittanut eteläseinän ovea – länsipäädyn oveahan kutsuttiin tornioveksi – ja naisten puoli oli keskikäytävän 107 Kirsti Paavola pohjoispuolella. Myös kuolleiden luettelossa mainitaan Näyhön hirsihauta, mutta ilman paikkatietoa (vuonna 1716). Kirkkoväärti Haapalahden lesken haudaksi puolestaan ilmoitetaan muurihauta. Liekö leski haudattu tyttöaikaisen perheensä, Ervastin, muurattuun hautaan. Kuolleiden luettelossa on useita Näyhöjä, mutta ilman tarkempaa mainintaa heidän kirkkohautansa laadusta. Ilmeisesti edellä mainitun haudan eteläpuolella suuren oven edessä sijaitsi luettelon kahdeksas, eli Haipuksien hirsihauta (8). Tässäkään tapauksessa kuolleiden luettelosta ei saa yksiselitteistä käsitystä, sillä ainakin jo vuonna 1715 lautamies Simo Haipus laskettiin nimenomaan muurattuun hautaan. Toisaalta hänen poikansa mainitaan haudatun salvottuun hautaan vuonna 1726. Kummassakaan tapauksessa paikkaa ei mainita. Viimeisenä pöytäkirjaluettelossa on Kontion muurihauta eteisessä (9). Kuolleiden luettelossa on myös maininta Kontion muuratusta haudasta eteisessä. Siihen laskettiin vuonna 1737 Heikki Kontion 90-vuotias leski. Lisäksi kirkkoon haudattiin useita Kontioita ilman mainintaa haudan rakenteesta tai sijainnista. Eteinen voi liittyä niin sanottuun suureen oveen, eli sisäänkäyntiin eteläseinän puolelta. Inventoinnissa tuolle alueelle ei päästy. Toisaalta se voisi olla, kuten jo Jaakko Luukilan haudan yhteydessä tuli esiin, tornioven eteinen. Siinä tapauksessa inventointiraportin kammiohauta C voisi yhtä hyvin olla Kontioiden kuin Luukiloiden hauta. Koska kammiohaudan pohjoisosa oli vaurioitunut, ei voida olla varmoja, oliko kammiossa väliseinä (ks. Kuva 2, Ojanlatva 1997: 4). Mikäli hauta oli kaksiosainen, se olisi voinut kuulua sekä Luukiloille että Kontioille. Ainoana multahautana vuoden 1781 luettelossa on luutnantti ja ritari Eric Granbergin hauta kuorissa. Kuolleiden luettelon mukaan Pohjanmaan rykmentin luutnantti Eric Granberg haudattiin vuonna 1737 uuteen hautaan kirkon kuoriin ja pari vuotta myöhemmin hänen leskensä ”korkean kuorin alle”. Juuri ennen uuden kirkon rakentamista seuraavan polven luutnantti ja ritari Carl Granberg haudattiin niin ikään ”korkeaan kuoriin”. Inventointiraportin hauta 4:n mustassa arkussa makaava mies (Tikkala 1997: 21) olisi ainoa havaittu ehdokas nuoremmaksi Granbergiksi. Hänen arkkunsa oli melko etäällä ”korkeasta kuorista”, mutta toisaalta arkkua on helposti liikuteltavana voitu siirtää lattian alla liikuttaessa. Piispantarkastuspöytäkirjassa ei mainita mitään kappalainen Eric Frosteruksen lasten haudoista, joista kolme on uuden kirkon ajalta. Lapsista yksi on vuonna 1764 seitsenvuotiaana kuollut Maria-tytär. Hän lienee inventointiraportissa arkun 1 muumioitunut lapsivainaja, jolle pysyvät hampaat olivat vasta puhkeamassa (Tikkala 1996: 19; ks. myös Timo Holman arvelu Ojanlatvan mukaan, Ojanlatva 1997: 1; Paavola 1998: 161–162; Kuva 2, Núñez et al. 2011: 97), ja siis ilmeisesti toinen suhteellisen varmasti identiioitavissa olevista kirkon alla edelleen havaittavista vainajista. Toinen on komissaari Johan Haustramniuksen vuonna 1747 kuollut pieni poika Johannes (Tikkala 1997: 21–22). Hänen siirrellyn, avatun ja huolimattomasti suljetun arkkunsa kannen sisäpuolella on vainajasta kertova teksti, joka tosin ei kuolin- ja hautaamispäivän osalta ole täysin yhteneväinen kuolleiden luettelon kanssa. Edellä esitetty yritys sovittaa yhteen piispantarkastuspöytäkirjan ja kuolleiden luettelon tietoja ei juuri muutu, vaikka lähtöoletukseksi ottaisikin sen todennäköisyyden, että pöytäkirjaluettelon maininnat kirkon osista eivät viittaa luettelon laatimisen ajankohtaan, 108 Haukiputaan kirkkohautojen ongelmalähteet siis uuteen kirkkoon. Vaikuttaakin ilmeiseltä, että luettelo on kopioitu jostakin kirkkohautausajan luettelosta, joka on sittemmin hävinnyt. Juuri tietyt kirkon osia määrittävät, uuteen kirkkoon huonosti tai ei lainkaan sopivat termit viittaavat tähän: torniovi, suuri ovi, eteinen. Inventoinnissa tehtyihin havaintoihinkaan tämä tulkinta ei oleellisesti vaikuta, koska 1600- ja 1700-luvuilla kirjoitetut sijaintitiedot ovat joka tapauksessa epätäsmällisiä. Kustaa Pentin kuvauksen perusteella arkkuja avattiin korjaustöiden yhteydessä vuonna 1908. Ilmeisesti niin on tehty monesti muulloinkin, ja arkkuja on myös nosteltu kammiohaudoista tai liikuteltu lattiahiekan päällä. Esimerkiksi vuonna 1961 otetut kuvat eivät täysin vastaa tilannetta vuonna 1996 (Joona 1997: 14). Viimeisin havaitsemani muutos oli tapahtunut vuoden 1996 jälkeen: vuonna 2010 ei haudan 14 vainajasta (Joona 1997: 16), säämiskähansikkaisiin puetusta, osittain muumioituneesta miehestä, enää näkynyt jälkeäkään. Kiinnostavat lähteet Kirkonkirjojen kuolleita ja haudattuja koskevat maininnat ovat olleet tärkeässä asemassa niin paikallishistoriallisissa kuin laajemminkin väestö- ja sosiaalihistoriaa tai terveydentilaa käsittelevissä tutkimuksissa. Vasta arkeologisten metodien viimeaikaisen kehityksen myötä kirkkohautojenkin käyttö tutkimusmateriaalina on avannut aivan uusia näkymiä menneisyyteen: fyysiset ihmiset sekä yksilöinä erilaisine ominaisuuksineen ja vaihtelevissa sosiaalisissa konteksteissa että väestöhistorian entistä monipuolisempina lähteinä (Junno & Niinimäki 2011: 92–94).3 Kustaa Pentin kertomuksen perusteella kirkkohautojen vainajilla oli merkittävä huomioarvo ainakin siis nykyhetkestä parin sukupolven takaisten paikkakuntalaisten keskuudessa. Vuonna 2010 kirkon korjausten yhteydessä tila oli nykykäytännön mukaan luonnollisesti suljettu yleisöltä, eikä mahdollinen kiinnostus kirkkohautoja kohtaan voinut konkretisoitua vierailuina paikalla. Paikallisväestön kiinnostuksen määrää, laatua ja syitä eri aikoina ei ole systemaattisesti kartoitettu, mutta niistä on joitakin viitteitä. Kustaa Pentin kertomuksessa ei ole mitään viittausta pyrkimykseen identiioida havaittuja vainajia. Kenties arkkujen kansia avanneilla paikkakuntalaisilla nimeämispyrkimykset olivat kuitenkin tärkeänä motiivina hautojen tarkastelussa, mutta Pentin mielenkiinnon herätti kertomuksesta luettavissa oleva seikkailun houkutus. Kertoja itse tosin eksplisiittisesti perustelee kertomansa tapauksen tärkeyttä historiakiinnostuksensa pohjalta: ”Kerron tässä vähän synnistä jota en ole elämässäni Nauttinu koskaan muista muulloin. Kun sain tilaisuuden Wuosisatojen takaista menneisyyttä katsoa silmiin kerron seuraavaa - -” (Kustaa Pentti. KRK 217. KRA. SKS). Vanhojen hautojen ja ihmisjäänteiden näkeminen voi kuitenkin herättää kiinnostuksen tunnistaa vainajia jopa paljon varhaisemmalta, reformaatiota edeltävältä ajalta. Esimerkiksi nykyisen Haukiputaan naapuriseurakunnan, Iin, keskiaikaisen ja uuden ajan alun kirkkomaan kaivaukset tuottivat ainakin yhden paikallislehden yleisökirjoituksen, joka 3 Tämän kehityksen eturivissä työskennellyttä professori Milton Núñezia kiitän sekä hänen oppilaanaan että työtoverinaan. 109 Kirsti Paavola tarkastelee kirkkomaalöytöä nimenomaan vainajien identiioimisen näkökulmasta. ”Kuka kumma piippumies?” on kirjoittaja otsikoinut pohdintansa ja pyrkii myös vastaamaan kysymykseensä monin nimiehdotuksin (Huovinen 2012). Myös omien kokemusteni perusteella esimerkiksi Hailuodon kirkonpaikan kaivauksilla vuosina 1985–87 vierailleiden paikkakunnan asukkaiden usein esittämä kysymys oli juuri se, tiedetäänkö keitä vainajat ovat. Toisaalta kulloinenkin demograinen tilanne korreloinee paikallishistoriallisen aktiivisuuden kanssa. Esimerkiksi Haukipudas oli Kustaa Pentin kuvaamana aikana keskeiseltä väestörakenteeltaan varsin stabiili agraariyhteisö, jossa juuret tunnettiin. Sekä väestörakenne että asukasmäärä olivat merkittävästi muuttuneet 2010-luvulle tultaessa: Haukiputaan kuntakeskuksesta on tullut nopeasti kasvava, kaupunkilähiötä monin osin muistuttava asutuskeskittymä, jossa yhä harvempien asukkaiden juuret ovat paikallisia. Sukututkijoille kirkkohautoja koskevat kirjalliset lähteet tarjoavat parhaimmillaan monipuolisen aineiston. Yksinkertaisimmillaan menneisyyttä edustavat yksilöt nimineen, ikineen, mahdollisesti myös kuolinsyineen kirkkomaahautojen tapaan. Näkymä menneisyyteen voi nimilistojen ohella saada myös laadullisia ominaisuuksia, esimerkiksi viittauksina perheen tai suvun varallisuuteen rakennetun kirkkohaudan omistajana tai poikkeustapauksissa yksilöiden ominaisuuksiin, koska kalliit kirkkohaudat vaativat taloudellista, asemaan perustuvaa tai muulla tavoin syntynyttä meritoitumista. Vainajien tai heidän hautaustensa eri elementtien arkeologinen lähdeaines jää sen julkaisufoorumista riippumatta pääasiallisesti tutkijoiden käyttöön eikä ole sukututkijoiden tavoitettavissa yhtä helposti kuin kirkonkirjojen tiedot. Vainajien identiioiminen, nimien tavoittaminen ja niiden yhdistäminen kirkonkirjatietoihin olisi oleellinen edellytys kirkkohautojen arkeologisen aineiston käytettävyydessä sukututkimuksen tarpeisiin. Akateeminen kiinnostus kohdistuu mikrohistoriallisessakin tarkastelussa pääosin kulttuurisiin prosesseihin, yleiseen yksilöiden sijasta tai näiden avulla. Arkeologisissa tutkimuksissa tavattujen vainajien identiioiminen ei ole tutkijoille keskeinen kysymys, ellei kyseessä ole joku tietty, ennalta tunnettu ja siksi tietoisesti tutkimuskohteeksi etsitty historian henkilö. Siksi nykyhetken tavalliset maallikot menneisyyden tavallisten vainajien äärellä jäävät ilman vastausta yhteen oleellisimmista hautoja koskevista kysymyksistään. Bibliografia Painamattomat lähteet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), Kansanrunousarkisto (KRA), Kerääjäkortisto (KRK) 217, Kustaa Pentti. Oulun maakunta-arkisto (OMA) Iin kirkonarkisto (IKA) II Cf: 2, piispantarkastuspöytäkirjat 1759–1862. Haukiputaan kirkonarkisto (HAUKA) I C: 1–2, kuolleet 1680–1768; III Ga: 1, tilit 1727–1803. Mikroilmiarkisto (Mf), IK 243. Painetut lähteet Alakärppä, J. & Paavola, K. (toim.) 1997. Haukiputaan kirkkohaudat. Meteli. Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportti 13. Huovinen, P. 2012. Kuka kumma piippumies. Rantapohja 3.1.2012. 110 Haukiputaan kirkkohautojen ongelmalähteet Joona, J–P. 1997. Haukiputaan kirkon hautakammiot. Meteli. Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportti 13, 13–18. Koskela, T. 1997. Kirkkohautaus Haukiputaan seurakunnassa. Meteli. Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportti 13, 7–12. Ojanlatva, E. 1997. Haukiputaan kirkkohautojen dokumentointia ja kirkon historiaa. Meteli. Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportti 13, 1–6. Tikkala, E. 1997. Haukiputaan kirkon multahaudat. Meteli. Oulun yliopiston arkeologian laboratorion tutkimusraportti 13, 19–24. Tutkimuskirjallisuus Asunmaa, M., Ervasti-Julku, L. & Myllylä, V. (toim.) 2008. Muistelmia ja tarinoita Haukiputaalta. 2. painos. Haukipudas-seura. Junno, J–A. & Niinimäki, S. 2011. Osteologia eli luututkimus. Teoksessa Kallio-Seppä, T., Ikäheimo, J. & Paavola, K. (toim.) Iin vanhan Haminan kirkko ja hautausmaa. Arkeologisia tutkimuksia, 92–94. Núñez, M., Paavola, K., Garcia-Guixé, E., Baxarias, J., Dinarès, R., Fontaine, V. & Herrerín, J. 2011. Old forgotten mummies from North and South. Teoksessa Salo, K. & Niukkanen, M. (toim.) Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät. Museoviraston rakennushistorian osaston raportteja 22, 95–106. Museovirasto. Paavola, K. 1998. Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois-Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis. Humaniora. B 28. Oulun yliopisto. Vahtola, J. 1980. Haukiputaan seurakunnan historia. Haukiputaan seurakunta. 111 Tiina Kuokkanen et al. Pikisaaren soljet – Osanen varhaismodernia oululaista pukeutumiskulttuuria Tiina Kuokkanen, Titta Kallio-Seppä, Annemari Tranberg & Timo Ylimaunu Arkeologia, Oulun yliopisto Abstrakti Oulun Pikisaaren aluetta on tutkittu useaan otteeseen sen teollisen menneisyyden vuoksi, mutta löydetty materiaali avaa meille myös uuden näkökulman 1700-1800 -lukujen pukeutumiseen; kaivausaineisto on pienten pukeutumiseen liittyvien esineiden runsaudellaan ainutlaatuinen. Erityisen paljon materiaali sisältää nappeja, mutta myös solkia, hakasia ja koruja on runsaasti. Pienten henkilökohtaisten esineiden tutkimus on ollut kansainvälisestikin vähäistä, mutta niiden potentiaali ollaan vähitellen tiedostamassa. Keskitymme tässä artikkelissa varhaismoderneihin solkiin, joita ei ole Suomessa aiemmin arkeologisesta näkökulmasta juurikaan tutkittu. Mitä nämä pukujen ja kenkien kiinnitykseen käytetyt esineet kertovat käyttäjänsä identiteetistä, erityisesti sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta? Osa solkia voidaan käyttötarkoituksensa perusteella luokitella naisten tai miesten esineiksi, mutta osaa soljista, kuten kengän– tai vaatesolkia, käyttivät niin miehet kuin naisetkin. Valmistusmateriaaleiltaan aineisto on varsin monipuolinen. Esimerkiksi vaatesolkia on valmistettu niin pronssista kuin tinastakin, mikä kertoo niiden käytön ulottuneen säätyläisistä rahvaaseen. Johdanto Oulun keskustan läheisyydessä sijaitsevalla Pikisaaren alueella on toiminut pienehköjä tuotantolaitoksia 1640-luvulta aina 1900-luvun alkuun saakka 1700-luvun alun katkosta lukuun ottamatta (Rossi 2005: 197; Virkkunen 1953: 223; Hautala 1976: 198–199). Alueella sijainneita pikiruukkeja sekä niihin liittyviä rakenteita on tutkittu arkeologisin kaivauksin vuosina 2002, 2006, 2007 ja 2011. Ensimmäisten kaivausten tavoitteena oli määrittää historiallisen teollisuusalueen laajuus. Kaivauksissa löydettiin keskeiset pienpolttoalueet sekä niihin liittyviä rakenteita, joita tutkittiin tarkemmin vuosina 2006 ja 2007 (Rossi 2005; Herva 2006; Ylimaunu 2008). Muihin Oulun kaupunkikaivauksiin verrattuna silmiinpistävää löytömateriaalissa on pienten pukeutumiseen liittyvien löytöjen runsaus. Erityisesti nappien määrä on huikea, mutta myös solkia ja hakasia on löytynyt paljon (Salmi & Kuokkanen arvioitavana). Vuoteen 2007 mennessä Oulussa suoritettujen kaupunkiarkeologisten kaivausten materiaali sisältää yhteensä 25 solkea, joista lähes puolet, 12 esinettä, on löyty- 112 Pikisaaren soljet nyt Pikisaaresta vuosien 2006 ja 2007 kaivauksilta. Noina vuosina tutkittiin 1700-luvun lopusta 1800-luvun alkuun ajoittuvaa jätekuoppaa (Herva 2006; Mutka 2007; Ylimaunu 2008; Kivioja 2010). Koska nappitutkimus on nostanut viime aikoina yliopistossamme päätään kiitettävästi ja Pikisaarenkin nappeja on käsitelty useissa tutkimuksissa (Kuokkanen et al. 2009, Riutankoski 2010, Mutka & Riutankoski 2011, Mutka 2012, Kuokkanen et al. painossa), keskitymme tässä artikkelissa pohtimaan solkia. Mitä nuo pienet kiinnittimet kertovat meille Oulun kaupungin asukkaista sen varhaisina vuosisatoina? Mitä ne kertovat käyttäjiensä identiteetistä, erityisesti sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta? Professori Milton Núñez on ohjannut useita fyysiseen antropologiaan liittyviä opinnäytetöitä jotka käsittelevät varhaisia oululaisia. Kallio-Seppä et al. (tässä kirjassa) antaa artikkelissaan ympäristön noille ihmisille. Tämä artikkeli puolestaan vaatettaa ja kengittää heidät. Solkitutkimuksen taustaa Suomessa varhaismodernien solkien arkeologinen tutkimus on tähän saakka ollut hyvin vähäistä. Tämä voi juontaa juurensa siitä, että varhaismoderniin aikaan keskittyvä historiallinen arkeologia on suhteellisen nuori osa tieteenalaamme. Toisaalta myös pienten henkilökohtaisten esineiden tulkinnalliset mahdollisuudet on havaittu vasta viimeaikaisessa tutkimuksessa (esimerkiksi Cochran & Beaudry 2006; DiPaolo Loren & Beaudry 2006; White & Beaudry 2009). Keskiaikaisia ja sitä varhaisempia solkia ovat kotimaisessa tutkimuksessa käsitelleet esimerkiksi Taavitsainen (1990), Purhonen (1998) sekä Immonen (2009). Solkimallit säilyivät pitkään samanlaisina, mikä tuo niiden ajoitukseen ja tulkintaan oman haasteensa (Immonen 2009: 255). Osa solkimalleista, kuten vyönsoljet, säilytti muotonsa ja funktionsa uudella ajalla, mutta 1600-luvulla nousi muotiin myös juuri tuolle ajalle tyypillisiä malleja, kuten kengän- ja polvihousunsoljet. Varhaismoderneja solkia ovat tutkimuksissaan käsitelleet muun muassa Pylkkänen (1970), Vainio-Korhonen (1994) sekä Lehtinen & Sihvo (2005). Historiallisen ajan solkitutkimuksessa pääpaino on ollut pitkään keskiajassa (esimerkiksi Egan & Pritchard 2002) sekä solkien tunnistuksessa (esimerkiksi Whitehead 2003), mutta liukunut osana muodin ja pukeutumisen tutkimusta kohti moniulotteisempia tulkintoja identiteetistä (esimerkiksi Cunnington & Cunnington 1972; McNeil & Riello 2005; Styles 2007; Kuokkanen et al. painossa). Arkeologeista varhaismodernien solkien tutkimukseen on paneutunut White (2005, 2009), mutta amerikkalaisessa tutkimuksessa myös muut pienet pukeutumiseen liittyvät esineet ovat viime vuosina olleet keskiössä useissa tutkimuksissa (esimerkiksi Mann & DiPaolo Loren 2001; Beaudry 2006; DiPaolo Loren 2009). Pikisaaren soljet Pikisaari on tutkimuskohteena monella tapaa mielenkiintoinen. Aineisto sisältää sekä jälkiä kaupunkimme teollisesta menneisyydestä (Rossi 2004, 2005) että laajan kirjon artefakteja kaupunkilaisten pukeutumisesta. Se, että pieniä pukeutumiseen liittyviä esineitä löytyy runsaasti juuri Pikisaaresta, liittyy epäilemättä jollain tapaa saaren värikkääseen menneisyyteen. Alueelle ominaisen pientuotannon lisäksi saaressa on sijainnut myös laivanveistä113 Tiina Kuokkanen et al. mö, viinanpolttimo, meritulli, kauppapaikka, aittoja, tuulimylly sekä asutusta viimeistään 1800-luvun puolivälistä lähtien (Rossi 2005: 200; Hautala 1975: 280–281; Snellman 2000 [1737]). Suuren nappimäärän on arveltu johtuvan joko siitä, että paikalla olisi valmistettu nappeja (Ylimaunu 2008: 3), mutta se voi liittyä myös nappien varastointiin, tullaukseen tai kauppaan (Salmi & Kuokkanen arvioitavana). Mutka (2012: 78) on pro gradu –työssään esittänyt puotiin liittyvän tulkinnan aineiston monipuolisuuden vuoksi, ja sama pätee mielestämme myös solkiin; aineistosta on tunnistettavissa kuusi tai seitsemän pukeutumiseen käytettyä solkimallia. Materiaaleina on käytetty yleisimmin erilaisia kuparisekoitteita, kuten messinkiä ja tompakkia, joka eroaa messingistä alhaisemman sinkkipitoisuutensa vuoksi (Taul. 1). Kaikkien esineiden materiaali (lukuun ottamatta KM2006047:120 ja KM2007122:18) on analysoitu Oulun yliopiston arkeologian laboratorion kannettavalla röntgenluorisenssianalysaattorilla (pXRF). Taulukko 1. Pikisaaren soljet vuosien 2006 ja 2007 kaivauksilta. 114 Numero KM-numero Materiaali Esine Korkeus x leveys (mm) Paino (g) 1 2006047:24 rauta saapas- tai sukkanauhasolki 32x23 4,9 2 2006047:24 rauta soljen osa 32 1,7 3 2006047:24 tina-lyijy simpukka-vaatesolki 43x30 9,2 4 2006047:26 tompakki polvihousunsoljen osa 5 2006047:26 tompakki polvihousunsolki 30x28 8,3 6 2006047:26 messinki kengän- tai vyönsoljen kehä 35x47 14 7 2006047:26 tompakki osa kengänsoljen kehää 25x25 3,9 8 2006047:58 kupariseos osa kengänsolkea 43x53 10,2 9 2006047:120 rauta mahdollinen kannussolki 19x17 1,3 10 2007122:18 rauta/kupari soljen osa, kolme kieltä 58x22 2,5 11 2007122:96 pronssi koppakuoriaissolki, vaatesolki 19x27 4,7 12 2007122:122 lyijy kohokuvioitu salmiakin muotoinen vaatesolki 27x25 5,5 1,9 Pikisaaren soljet Polvihousun- ja kengänsoljet Kengänsoljet tulivat uutuutena Englantiin 1600-luvun puolessa välissä. Sieltä tapa levisi pohjoismaisten säätyläisten keskuuteen nopeasti, kun taas rahvas omaksui muodin hitaammin. Sekä polvihousun- että kengänsolkien käyttö yleistyi 1700-luvun loppua kohden muotihuipun ajoittuessa Ruotsissa 1780-luvulle. Kengän- ja polvihousunsolkia käytettiin usein pareittain. Solkikengät kuuluivat yhteen polvihousujen kanssa, joten niiden koon ja muodon muutokset kulkivat käsi kädessä, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Vuosisadan lopussa kengänsolkia käyttivät niin miehet kuin naisetkin, ainoana erona naisten solkien hieman pienempi koko. (Katso esimerkiksi Hazelius-Berg 1952: 102; Kaukonen 1985: 91; Lehtinen & Sihvo 2005: 263). Solkien poistuminen muodista Ranskan vallankumouksen seurauksena oli huomattavasti nopeampaa kuin niiden käyttöönotto. Usealla paikkakunnalla pidettiin 1793 ylellisyyttä vastaan kokouksia, joissa soljet päätettiin jättää pois käytöstä. (Pylkkänen 1970: 386–387; Kaukonen 1985; 113–114; Sirelius 1990 [1915]: 239–240; Sarkkinen 1998: 74; White 2005: 31). Muodin nopeaa muutosta tukee maanmittari Henrik Holmbomin havainto Limingasta vuonna 1802: ”…kengät, joissa ennen käytettiin hopeasolkia kiinnipitiminä. Nyt tehdään kengät kuitenkin ilman solkiremmejä, joten solkiakaan ei tarvita, eikä niitä enää paljon näekään” (Korte 1977: 289). Kuva 1. Polvihousunsolki numero 5 Pikisaaren aineiston parhaiten säilynyt solkiykedestä. silö on vertikaalinen polvihousunsolki, joka on säilynyt kokonaisuudessaan juuri polvihousunsoljelle tyypillistä ankkurin mallista paljinta myöden (Kuvat 1 ja 2). Toisesta polvihousunsoljesta (Numero 4, Taul. 1) on säilynyt ainoastaan osa paljinta. Polvihousunsoljet tunnistaa periaatteessa vertikaalisesta suuntauksesta, ankkurin mallisesta kaksi- tai kolmikielisestä palkimesta sekä pienestä koosta (Sarkkinen 1998: 75; White 2005: 45). Ruotsissa polvihousut omaksuttiin käyttöön 1600-luvun puolivälissä, mutta vasta seuraavalla vuosisadalla ne syrjäyttivät pitkät housut suurimmassa osassa maata (Sirelius 1990 [1915]: 181; Vuorela 1977: 572; Kaukonen 1985: 225). Nahkaisten tai villakankaisten polvihousujen lahkeet kiinnitettiin napeilla tai soljilla, mikä oli muodikkain tapa, mutta alueellisissa variaatioissa käytettiin myös hakasia ja nauhoja, jotka olivat edullisempia (Sirelius 1990 [1915]: 181-182; Sarkkinen Kuva 2. Polvihousunsolki numero 5 ta- 1998: 74;). Whiten (2005: 43-45) mukaan polvihousujen kaa. Ankkurinmallinen paljin erottuu lahkeet kiinnitettiin Yhdysvalloissa aluksi napeilla, mutta selkeästi. solkien tultua muotiin vuoden 1735 tienoilla ne pitkälti 115 Tiina Kuokkanen et al. Kuva 3. Kengänsolki numero 8. Kuva 4. Kengänsolki numero 6. korvasivat napit tässä käytössä seuraavien viidentoista vuoden kuluessa. Sekä nappien että nauhojen käyttö kuitenkin jatkui rinnan solkien kanssa, sillä kaikilla ei ollut solkiin varaa. Aineiston kolme kengänsolkea ovat kaikki sekä muodoltaan että materiaaliltaan erilaisia. Kupariseoksinen kehä (Kuva 3) on näistä ainoa koristeltu. Messingistä valmistettu pehmeälinjainen horisontaalinen soljen kehä (Kuva 4) on voinut kuulua myös vyönsolkeen. Tompakista valmistetun soljen (Kuva 5) paljastaa kengänsoljeksi sen kengän päälle soveltuva kaareva muoto (White 2005: 45; White 2009: 244). Muuten solki ei ole kengänsoljelle tyypillisen vertikaalinen vaan pikemminkin horisontaalinen sekä suhteellisen pieni. Kengänsolkien käyttö yleistyi Ruotsissa 1680-luvulla, jolloin ne olivat pieniä ovaaleja. Whiten (2005) mukaan varhaisimmat 1600-luvun puolivälissä käyttöön tulleet soljet olivat pieniä ja neliskanttisia. Tyypillisen suorakulmaisen muotonsa ne saivat 1700-luvun alussa. Saavuttaessa 1730-luvulle soljesta oli tullut kengän huomiota herättävin osa. Rokokoon myötä muodot muuttuivat pehmeiksi ja aaltoileviksi koon kasvaessa suurimmilleen kohti 1770-lukua, kuten pehmeälinjaisessa horisontaalisessa kehässä (Kuva 4), joka edustaa sekä kooltaan että muodoltaan tyypillistä Yrjöjen aikaista solkea. Niitä käytettiin Englannissa 1700-luvun alusta lähes vuosisadan loppuun, mutta yleisimpiä ne olivat vuoden 1750 jälkeen. Rokokoon myötä lisääntyi myös solkien koristelu kuten kuvan 3 soljessa. HazeliusBergin mukaan kengänsoljet säilyttivät kokonsa myös kustavilaisajalla (Jäfvert 1938: 66; Hazelius-Berg 1952: 102; Whitehead 2003: 103; White 2005: 40-41). Erityisesti 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun kengän- ja polvihousunsolkia voi siis olla hankala erottaa toisistaan muutoin kuin suuntauksen perusteella, eikä sekään ei ole aina itsestään selvää. Solkimuodin huippuaikana käytössä oli sekä ovaalimaisia että neliömäisiä solkia. Yhteistä niille oli suuri koko. Pikisaaren aineiston horisontaaliset kengänsoljet ovat keskikokoisia eli Kuva 5. Kengänsolki numero 7. vaikuttaisivat olevan peräisin solkimuodin 116 Pikisaaren soljet keskivaiheilta. Samaa päätelmää tukee solkien koristelu. Sen sijaan edellisiä pienempi vertikaalinen solki voi olla myös varhaisempi. Saapas- ja kannussoljet Pikisaaren solkien joukossa on kengän- ja polvihousunsolkien lisäksi mahdollisesti kaksi harvinaisempaa miesten pukeutumiseen liittyvää solkea: pitkävartisten saappaiden kiinnitykseen tarkoitettu solki (Numero 1 Taul. 1) sekä kannussolki (Numero 9 Taul. 1). 1700-luvun lopulla muotiin tulleet pitkävartiset saappaat kiinnitettiin hihnan ja soljen avulla polven alapuolelta. Tällaisia polven yli ulottuvia saappaita käyttivät Englannissa erityisesti ratsumiehet (Cunnington & Cunnington 1972: 230). Ruotsissa saappaat olivat ylellisyysjalkineita, jotka eivät 1700-luvulla kuuluneet rahvaan asustukseen (Lehtinen & Sihvo 2005: 223). Länsi-Suomessa sotilaspuvuista ja siviilivirkapuvuista esimerkkinsä saaneita saappaita käytettiin jossain määrin ratsastuksessa, mutta käytettiinkö niissä solkia, ei ole varmaa (Pylkkänen 1970: 389; Kaukonen 1985, 92). Pikisaaren saapassolki on hieman tyypillistä amerikkalaista solkea korkeampi, mutta sekä leveys että kiinnitysmekanismi täsmäävät saapassolkien kanssa. Kannussoljeksi päättelemämme pieni rautainen solki voi sen sijaan olla myös hevostarvikkeisiin liittyvä kiinnitin (White 2005: 46-47; White 2009: 247-248, 251-252). Vaatesoljet Vaatesolkia aineistossa on ainakin yksi, mahdollisesti kolme kappaletta: kaunis koppakuoriaisen mallinen pronssisolki (Kuva 6) sekä kaksi tinasta valmistettua esinettä. Kaikki soljet ovat osa solkiparia. Koppakuoriaissolki on selkeästi vaatesolki; sille löytyy vastine Sireliukselta (1990 [1915] 268), jonka mukaan kyseessä on karjalainen esinetyyppi. Tinasoljista toinen (Numero 12 Taul. 1) on selkeämmin vaatesolki sekä kokonsa että koristelunsa puolesta. Se voi myös olla epäonnistunut yksilö, sillä sen kiinnitys vaatteeseen vaikuttaa hieman epäselvältä. Toinen (Numero 3 Taul. 1) sen sijaan on kokonsa puolesta hivenen suuri vaatesoljeksi, mutta malli täsmää Sireliuksen (1990 [1915]: 268) kuvaaman karjalaisen vaatesoljen kanssa. Näiden karjalaistyyppisten esineiden lisäksi Pikisaaresta on löytynyt pronssinen, alkujaan hopeoitu sormus (KM2007122:81), johon on kaiverrettu venäjänkielinen teksti ”ketä rakastan, sille lahjoitan”. Idästä peräisin olevat esineet voivat viitata saaressa 1800-luvun alussa asuneisiin venäläisiin laivanrakentajiin tai idänkauppaan, mutta sekä koristellut esineet että sormuksessa oleva kaiverrus tuovat esiin myös koristautumiKuva 6. Vaatesolki numero 11. sen syvällisempää merkitystä (Hautala 1975: 137138; vertaa Mutka 2012: 76). 117 Tiina Kuokkanen et al. Vaatesolkien lisäksi Pikisaaresta on löytynyt yhteensä 30 hakasen osaa, eli koukkuja tai silmiä, joita käytettiin osittain solkien kanssa samaan tarkoitukseen. Hakaset ovat vaatimattoman näköisiä, ohuesta metallilangasta valmistettuja kiinnittimiä, joiden ei ole ollut tarkoituskaan herättää huomiota, kun taas soljet ovat kookkaampia ja usein koristeltuja. Hakaset yhdistetään usein naisten pukeutumiseen, jossa niitä toki paljon käytettiin, mutta eivät ne olleet harvinaisia miestenkään vaatteissa (White 2005: 74). Sirelius (1990 [1915]: 268) mainitsee solkien olleen 1700-luvulla käytössä erityisesti paitojen kiinnittiminä, kun taas röijyt kiinnitettiin hakasilla. Naisten vaatetuksessa hakasia käytettiin röijyjen ja liivien kiinnitykseen koko Suomessa, Itä-Suomessa niillä kiinnitettiin myös turkit ja viitat. Materiaalit vaihtelivat tinasta ja kupariseoksista hopeaan. (Vuorela 1977: 558; Kaukonen 1985: 53-55; Sirelius 1990 [1915]: 108-109, 111, 118-120, 127-129). Miesten viitat ja takit kiinnitettiin vyöllä, jonka kiinnitykseen puolestaan käytettiin solkea. Henrik Holmbomin mukaan Limingassa oli vuonna 1802 tapana käyttää takin eli jakun kiinnitykseen säämiskävyötä, jossa oli messinkinen solki (Korte 1977: 288). Vuonna 1772 kiinnitettiin jakku Pohjanmaalla vaihtoehtoisesti hakasilla. Hakasia käytettiin miesten vaatetuksessa niin turkeissa, viitoissa, nutuissa kuin röijyissäkin, mutta liivit sen sijaan kiinnitettiin napeilla (Pylkkänen 1984; Sirelius 1990 [1915]: 189, 192, 196, 197, 199). Materiaaleista ja luokista Varhaismodernissa Ruotsissa vallitsi säätyjako, mikä erotti toisistaan aateliston, papiston, porvariston ja talonpojat. Ihmisten jako luokkiin oli yhteiskunnan toiminnan perusta, josta etenkin yläsäädyt halusivat pitää kiinni myös pukeutumista koskevilla lailla ja asetuksilla. Pukujen värit ja materiaalit olivat tiukkaan säädeltyjä, joskaan lakeja ei aina noudatettu. Porsaanreikiä löydettiin ja identiteettiä pystyttiin ilmaisemaan koristautumisella. 1700-luvun alussa jako ylä- ja alasäädyn välillä tarkoitti aateliston ja papiston erottamista porvaristosta ja talonpojista. Vuosisadan kuluessa ja porvariston vaurastuessa se kipusi vähitellen kohti yläsäätyjä, jolloin ero säätyläisten ja rahvaan välillä alkoi korostua. Rahvaaseen kuuluivat talonpojat ja säädyttömät, jotka myös alkoivat kuluttaa enenevissä määrin. Kaikki tämä heijastui pukeutumisessa, jota koskevat lait kohdennettiin aluksi papistoon ja porvaristoon, mutta ulotettiin myöhemmin myös rahvaaseen (Vainio-Korhonen 1998: 14-15; Korhonen 2002; Lehtinen & Sihvo 2005: 7-10). Solkia valmistettiin 1700-luvulla lukuisista erilaisista metalliseoksista, jotka heijastelevat käyttäjänsä statusta (White 2005: 33-35). Arvokkaimmat kultasoljet kuuluivat lähes yksinomaan aatelisten pukeutumiseen, kun taas toiseksi arvokkaammat ja huomattavasti yleisemmät hopeasoljet olivat osa useamman säädyn ja jopa rahvaan pukeutumista. Olennaista oli hopean laatu, niin kutsuttu talonpoikaishopea oli kaikkein edullisinta (VainioKorhonen 1994: 132, 138, 146). Suurin osa Pikisaaren aineiston soljista on valmistettu erilaisista kupariseoksista tai raudasta, mutta myös tinaa on käytetty (Taul. 1). Ruotsissa sekä polvihousun- että kengänsoljet olivat usein teräksisiä, mutta hienommat parit tehtiin messingistä tai hopeasta. Whitehead (2003) kertoo kupariseosten olleen yleisin kengänsolkimateriaali läpi koko 1700-luvun. Kengänsoljet saattoivat tosin olla myös rautaa. Kaikki Pikisaaren aineiston polvihousun- ja kengänsoljet ovat kupariseoksisia, eli ne ovat 118 Pikisaaren soljet aikanaan olleet sekä arvokkaita että näyttäviä, joskaan eivät hopeasolkien veroisia (Sirelius 1990 [1915]: 183; Whitehead 2003: 103; Lehtinen & Sihvo 2005: 261-263). Pikisaaren saapas- ja kannussoljessa materiaalina on käytetty rautaa ja ne ovat muodoltaan yksinkertaisia ja koristelemattomia. Myös Kansallismuseon kansatieteellisessä kokoelmassa säilyneiden kengän- ja polvihousunsolkien yleisin materiaali on kupariseos, mutta harvat säilyneet kannusremmit ovat lähes kaikki rautaisia. Näiden solkien ei siis ollut ensisijaisesti tarkoitus näyttää arvokkaalta, vaan olla kestäviä ja käytännöllisiä. Merkillepantavaa Pikisaaren soljissa on materiaalin monipuolisuus. Hopean jälkeen arvokkaimpana korumetallina pidettyjä kupariseoksia on aineistossa neljää laatua. Lisäksi aineistosta löytyy kaksi tinasta valmistettua vaatesolkea, jotka ovat molemmat koristeltuja. Solkia valmistettiin siis pronssia edullisemmistakin materiaaleista ja niiden koristeluun uhrattiin aikaa. Vaikka Ranskassa ja Yhdysvalloissa varhaismodernit soljet yhdistetään erityisesti yhteiskunnan eliittiin, meillä solkia valmistettiin myös materiaaleista, jotka olivat tavallisenkin rahvaan saatavilla (Mann & DiPaolo Loren 2001: 298; White 2009: 246-247; Salmi & Kuokkanen arvioitavana). Lopuksi Käsittelemämme Pikisaaren solkiaineisto on suhteessa muihin Oulun kaupunkikaivausaineistoihin runsas ja monipuolinen. Aineistosta löytyy useita solkityyppejä ja materiaaleja, jotka valaisevat meille käyttäjiensä identiteettiä monella tapaa; ne heijastavat niin sukupuolta, asemaa kuin etnisyyttäkin. Tutkimuskirjallisuus antaa varsin kattavan kuvan sukupuolten ja säätyjen asemasta varhaismodernissa Ruotsissa, mutta arkeologinen aineisto monipuolistaa tätä kuvaa. Tähän saakka suomalaisessa solkitutkimuksessa on ollut aukko niin käsittelemämme ajanjakson kuin arvoltaan vaatimattomien materiaalienkin kohdalla. Solkia kuitenkin käytettiin paljon juuri 1700-luvulla ja ne oli valmistettu varsin vaihtelevista materiaaleista. Kuten aineistomme osoittaa, hopeasolkia ei Pikisaaresta löydy, kultasoljista puhumattakaan, mutta edullisempien materiaalien kirjo on kattava. Solkiin, joissa näyttävyys merkitsi, on materiaaleina käytetty erilaisia kuparisekoitteita, kuten pronssia, messinkiä ja tompakkia. Kestävämpään käyttöön, jossa esineen edustavuus ei ollut tärkein ominaisuus, on materiaaliksi valittu rauta. Soljet eivät siis olleet ainoastaan rikkaiden säätyläisten koristuksia, vaan muoti ulottui yhteiskunnan alempiinkin kerroksiin. Toisaalta vaikka kengän- ja polvihousunsoljet olivat soljista muodikkaimpia ja tälle ajalle tyypillisiä uutuuksia, solkia käytettiin keskiajan jatkumona useisiin tarkoituksiin, kuten hevostarvikkeisiin ja vöihin. Statuksen lisäksi soljet indikoivat käyttäjänsä sukupuolta ja avartavat kuvaa pukeutumisesta. Esimerkiksi sekä polvihousunsoljet sekä kannussoljet ovat olleet todennäköisesti miesten käytössä, kun taas kengänsolkia ja vaatesolkia käyttivät sekä naiset että miehet. 119 Tiina Kuokkanen et al. Bibliografia Painamattomat lähteet Herva, V-P. 2006. Oulu, Pikisaari, Historiallisen ajan kaivaustutkimus 15.–26.5.2006. Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, arkeologian laboratorio. Kivioja, L. 2010. Tunnistusta ja tulkintaa. Liitupiiput Pikisaaren vuoden 2006 ja 2007 tutkimusalueiden ajoittajina. Kandidaatin tutkielma. Oulun yliopisto. Mutka, K. 2007. Rahat ja ajoittaminen Oulun Pikisaaren arkeologisessa kohteessa. Pohdintaa raha-ajoituksen ongelmista vuoden 2007 kaivausmateriaalin pohjalta. Kandidaatin tutkielma. Oulun yliopisto. Mutka, K. 2012. Napit vastakkain – Metallinapit ja sosiaalinen kontrolli varhaismodernin kauden Torniossa, Oulussa ja Pietarsaaressa. Pro gradu –tutkielma. Oulun yliopisto. Riutankoski, M. 2010. Pietarsaaren napit. Valmistustavat vuoden 2008 nappilöydöissä. Kandidaatin tutkielma. Oulun yliopisto. Rossi, A. 2004. Vain kattila ja renki? Oulun Pikisaaren pikiruukki tuotantolaitoksen ja säikeenä tervatuotteiden kansainvälisessä verkostossa. Pro gradu –tutkielma. Oulun yliopisto. Sarkkinen, M. 1998. Pohjanmaan ja Lapin kansanomaiset valinkivet. Pro gradu –tutkielma. Oulun yliopisto. Ylimaunu, T. 2008. Oulun Pikisaaren kaivaustutkimukset vuonna 2007. Kaivauskertomus. Oulun yliopisto, Arkeologian laboratorio. Tutkimuskirjallisuus Beaudry, M.C. 2006. Findings: he Material Culture of Needlework and Sewing. Yale University Press, New Haven. Cochran, M.D. & Beaudry, M. C. 2006. Material culture studies and historical archaeology. Teoksessa Hicks, D. & Beaudry, M.C (toim.) Cambridge Companion to historical archaeology, 191-204. Cambridge University Press, Cambridge. Cunnington, C.W. & Cunnington, P. 1972. Handbook of English Costume in the Eighteenth Century. Faber and Faber Limited, London. DiPaolo Loren, D. & Beaudry, M. C. 2006. Becoming American: Small hings Remembered. Teoksessa Hall, M. & Silliman, S.W. (toim.) Historican Archaeology, 251–271. Blackwell Publishing, Oxford. DiPaolo Loren, D. 2009. Material Manipulations: Beads and Cloth in the French Colonies. Teoksessa White, C.L. (toim.) he Materiality of Individuality. Archaeological Studies of Individual Lives, 109-124. Springer, New York. Egan, G. & Pritchard, F. 2002. Dress accessories c. 1150–c. 1450. Medieval inds from excavations in London 3. Boydell Press, Woolbridge. Hautala, K. 1975. Oulun kaupungin historia 3, 1809–1856. Oulun kaupunki, Oulu. Hautala, K. 1976. Oulun kaupungin historia 4, 1856–1918. Oulun kaupunki, Oulu. Hazelius-Berg, G. 1952. Dräktsmycken. Teoksessa Brynolf, H. (toim.) Smycken I svensk ägo. Nordiska museet, Stockhom. Immonen, V. 2009. Golden Moments: Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. 2 vols. (Archaeologia Medii Aevii Finlandiae XVI). Society for Medieval Archaeology in Finland, Turku. Jäfvert, E. 1932. Skomod och skotillverkning från medeltiden till våra dagar. Nordiska Museets Handlingar: 10, Stockholm. Kallio-Seppä, S., Ylimaunu, T., Kuokkanen, T. & Tranberg, A. painossa. Sosiaalinen muisti ja regulointi tilan muokkaajina varhaismodernissa Oulussa. Milton Núñezin juhlakirja, Oulu. Kaukonen, T.-I. 1985. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. WSOY, Porvoo. Korhonen, T. 2002. Yhteiskunnan kerroksellisuus – muutosten avain. Teoksessa Knapas, R. & Forsgård, N.E. (toim.) Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto, 140–44. Tammi, Helsinki. Korte, S. (toim.) 1977. Liminka 1477–1977. Limingan kunta ja seurakunta, Liminka. 120 Pikisaaren soljet Kuokkanen, T., Kallio-Seppä, T., Nurmi, T., Ylimaunu, T. 2009. Knappologian alkeet – napit 1600–1700–lukujen pukeutumisessa. Teoksessa Ikäheimo, J., & Lipponen, S. (toim.) Ei kiveäkään kääntämättä: juhlakirja Pentti Koivuselle, 293–299. Oulu. Kuokkanen, T., Kallio-Seppä T., Nurmi R, Ylimaunu T. painossa. An approach to personal adornments in early modern gender performance. Interarchaeologia 4. Lehtinen, I. & Sihvo, P. 2005. Rahwaan puku. Museovirasto, Helsinki. Mann, R. & DiPaolo Loren, D. 2001. Keeping Up Appearences: Dress, Architecture, Furniture, and Status at French Azilum. International. Journal of Historical Archaeology 5(4), 281–307. McNeil, P. and Riello, G. 2005. he Art and Science of Walking: Gender, Space and the Fashionable Body in the Long Eighteenth Century. Fashion heory 9(2), 175–204. Mutka, K. & Riutankoski, M. 2011. Rahvaan muoti – kukkakuvioiset napit Hailuodon kirkon kaivausaineistossa. Teoksessa Ikäheimo, J., Nurmi, R. & Satokangas, R., (toim.) Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja, 137–148. Oulu. Purhonen, P. 1998. Kristinuskon saapumisesta Suomeen: Uskontoarkeologinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 106. Helsinki. Pylkkänen, R. 1970. Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 71. Helsinki. Pylkkänen, R. 1984. Kaksi pukuhistoriallista tutkielmaa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 85. Helsinki. Rossi, A. 2005. Pikisaaren pikiruukki. Teoksessa Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.) Historiaa kaupungin alla. Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa, 197‒200, Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16, Oulu. Salmi, A-K. & Kuokkanen, T. arvioitavana. Bones, buttons, and buckles: Negotiating class and bodily practices in Early Modern Oulu. Post-Medieval Archaeology. Sirelius, U.T. 1990 [1915]. Suomen kansanpukujen historia. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki. Snellman, J. 2000 [1737]. Oulun kaupungista. Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä. Styles, J. 2007. he Dress of the People, Everyday fashion in eighteenth century England. Yale University Press, New Haven and London. Taavitsainen, J.-P, 1990. Ancient Hillforts of Finland: Problems of Analysis, Chronology and Interpretation with special reference to hillfort of Kuhmoinen. Suomen muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 94. Helsinki. Vainio-Korhonen, K. 1994. Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Historiallisia tutkimuksia 182. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Vainio-Korhonen, K. 1998. Käsin tehty - miehelle ammatti, naiselle ansioiden lähde. Historiallisia tutkimuksia 200. Suomen Historiallinen seura. Helsinki. Virkkunen, A.H. 1953. Oulun kaupungin historia I. 2. painos. Kirjola, Oulu. Vuorela, T. 1977. Suomalainen kansankulttuuri. WSOY, Porvoo. White, C.L 2005. American artifacts of personal adornment, 1680‒1820: a guide to identiication and interpretation. AltaMira Press, Lanham. White, C.L. 2009. Knee, Garter, Hat, Stock, and Spur Buckles from Seven Sites in Portsmouth, New Hampshire. International Journal of Historical Archaeology 13(2), 239–253. White, C.L. & Beaudry M.C. 2009. Artifacts and Personal Identity. Teoksessa Majewski, T. & Gaimster, D. (toim.) International Handbook of Historical Archaeology. Springer, New York.Whitehead, R. 2003. Buckles 1250-1800. Greenlight publishing, Witham. 121 Titta Kallio-Seppä et al. Sosiaalinen muisti ja regulointi tilan muokkaajina varhaismodernissa Oulussa Titta Kallio-Seppä, Timo Ylimaunu, Tiina Kuokkanen & Annemari Tranberg Arkeologia, Oulun yliopisto Abstrakti Ruotsin kruunu käytti 1600-luvulla valtaansa kaupunkitilojen säätelijänä toteuttaen kaupunkirakenteen säännönmukaistamista ihanteena olleen säännöllisen ruutukaavan mukaisesti. Kaupunkilaiset vastustivat kaupunkitilan muutoksia sekä aktiivisesti muun muassa uusien kortteli- ja tonttirajojen merkkipaaluja irrottamalla, mutta myös jatkamalla kaupunkitilan käyttöön liittyviä vanhoja käytäntöjä. Vallankäytön ja vastarinnan lisäksi kaupunkitilan muutoksiin voidaan nähdä vaikuttamassa sosiaalinen muisti, joka rakentuu ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen kautta tilassa. Tilan käyttöön liittyvät käytänteet ja tavat muodostuivat sosiaaliseksi muistiksi, joka ohjasi sitä miten kaupunkitila ymmärrettiin ja miten sitä käytettiin. Sosiaalinen muisti vaikutti tilan käyttöön reguloinnin yhteydessä ja sen jälkeen. Oulusta, kaupungin nykyisen kaupungintalon takapihalta, vuonna 2003 löydetty puinen katupinnoite osoittaa, että ennen regulointia käytössä ollut katu säilytti kulkureitin aseman vielä seuraavalle vuosisadalle, vaikka regulointitoimenpiteiden jälkeen kaupungin virallinen katu siirrettiin kulkemaan uuteen paikkaan. Vanha opittu kulkureitti säilyi: oli helppoa kulkea sieltä mistä ennenkin oli kuljettu. Pelkkä kartograisten lähteiden käyttö kaupunkitilan ja sen muutosten tutkimuksessa ei ole riittävää. Arkeologisia lähteitä käyttämällä päästään kaupunkitilan todellisten käyttötapojen jäljille. Johdanto 1600-luvulla Ruotsin valta kaupunkitilojen säätelijänä kasvoi. Ruotsi perusti vuosisadan alkupuoliskolla Pohjanlahden itärannikolle useita uusia kaupunkeja. Vuosisadan puolivälissä se ryhtyi suunnittelemaan ja toteuttamaan jo aiemmin perustetuissa kaupungeissa kaupunkirakenteiden muutosta ihanteeksi nousseen renessanssin säännönmukaisen ruutukaavan mukaisesti. Ruotsin 1600-luvun kartograinen toiminta liittyikin näiden kaupunkirakenteiden säännönmukaistamisen valmisteluihin. Kaupunkimittauksissa kuvattiin kaupunkirakenteita, kuten korttelirajat, sataman, kirkon ja torin paikat sekä tulliaita. Mittausten päälle 122 Sosiaalinen muisti ja regulointi tilan muokkaajina hahmoteltiin regulointisuunnitelma, eli esitys katujen ja tonttien suoristamisesta (ks. esim. Lilius 1964a: 3; Lilja 1994; Ahlberg 2005: 49). Artikkelissa käsitellään uuden ajan alun rakennetun kaupunkitilan muutoksia vallankäytön, kontrollin ja vastarinnan kautta. Teemoja on käytetty paljon historiallisen ajan arkeologian tutkimuksessa (ks. esim. Leone 1995; 2005; Delle 1998; Ylimaunu 2007; Griin 2010; Spencer-Wood 2010). Ruotsin kruunun vallankäyttö näkyi kaupunkitilassa kaupunkikartoituksessa, kaupunkien säännönmukaistamiseen pyrkineissä regulointisuunnitelmissa sekä rakentamista ohjanneissa määräyksissä ja ohjeissa. Kaupunkilaiset osoittivat vastarintaa kruunun vallankäyttöä ja kontrollia kohtaan vastustamalla suunnitelmia ja niihin liittyviä muutoksia. Käsittelyä ei artikkelissa kuitenkaan tehdä pelkästään perinteisemmin käytettyjen vallan ja vastarinnan käsitteiden kautta, vaan esiin halutaan nostaa sosiaalisen muistin merkitys erityisesti vastarintaan liitetyn käyttäytymisen selittäjänä. Kaupunkitilaan liittyvä sosiaalinen muisti, eli yhteisön ja yksilöiden mielikuvat ja kokemukset rakennetusta ympäristöstä, rakentuu sosiaalisen toiminnan kautta. Kohtaamiset kaduilla ja liikkuminen kaupunkitilassa luovat tilan kokemukseen ja käyttöön liittyviä sosiaalisen muistin jälkiä siitä, miten kaupunkitilaa käytetään. Paikan kokemus ja muisti on siis sidoksissa aikaan ja siellä tapahtuvaan sosiaaliseen toimintaan (ks. esim. van Dyke & Alcock 2003; Holtorf & Williams 2006; Delle 2008; Wallis 2008; Connerton 2009). Kaupunkitilan muutoksiin vastaaminen tapahtui kaupungissa liikkuvien asukkaiden toimesta arkipäivän toiminnassa muodostuneiden sosiaalisen muistin toimintamallien pohjalta. Aiemmin opitut toimintamallit, joilla on pitkä ajallinen ja sosiaalinen ulottuvuutensa, vaikuttivat yksilön toimintaan. Kaupunkitilan muutokset eivät tapahtuneet hetkessä, minkä vuoksi tilaan ja tilankäyttöön liittyviä pitkän ajan kuluessa kehittyneitä tapoja oli myös hankala muuttaa. Kaupungin asukkaat saattoivat mieltää esimerkiksi rakentamattoman tontin edelleen kulkureitiksi, jos sen poikki oli kuljettu myös aiemmin. Tarkastelussa Oulun kaupunki toimii keskeisenä tutkimuskohteena. Milton Núñez on tutkimuksissaan ollut myös kiinnostunut uuden ajan alun oululaisista – kuten toki myös lähiympäristön muiden kuntien asukkaista – fyysisinä olentoina. Miltonin ohjauksessa on syntynyt opinnäytteitä ja väitöskirjoja, joissa on käsitelty muun muassa oululaisten pituutta (Maijanen 2003; 2011), suulaen muotoa (Sala 2007) sekä asukkaiden sairastamia tauteja (Torres 2005). Artikkelissa valotetaankin hieman sitä rakennettua ympäristöä, jossa nämä Oulun kaupungin kirkkomaalle haudatut vainajat aikanaan elivät, ja kuinka he suhtautuivat ylhäältä kruunun taholta asuinympäristönsä rakenteeseen kohdistuneisiin määräyksiin ja muutoksiin. Artikkelin käsittelyn kohteena on Oulun kaupunginojan yli kulkenut katu, joka aina 1600-luvun puolivälin regulointiin saakka virallisena katuna yhdisti pohjoisen ja eteläisen kaupunginosan. Kartograiset ja arkeologiset lähteet kertovat kuitenkin erilaisen tarinan siitä, kuinka kadun merkitys ja käyttö muuttuivat 1600-luvun puolivälin kaupunkipalojen ja niiden jälkeen toteutetun kaupungin säännönmukaistamisen jälkeen. Kruunun ylhäältä asettama suunnitelma ei ehkä kaupungin asukkaiden tilankäytössä toteutunutkaan aivan suunnitelman mukaisesti. 123 Titta Kallio-Seppä et al. Markkinapaikasta reguloiduksi kaupungiksi 1600-luvun alkupuoliskolla uusia kaupunkeja perustettiin kruunun toimesta pitkin Pohjanmaan rannikkoa kaupunkien kattaman alueen tiivistyessä vähän kerrallaan. Kruunun toimintaa voidaan verrata muualla Euroopassa tapahtuneeseen kolonioiden perustamiseen (Mrozowski 1999; Ahlberg 2005: 371). Vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä perustettiin ensin Oulu ja Vaasa, joiden jälkeen noin 1620-luvulla seurasivat Uusikaarlepyy ja Kokkola sekä pohjoiseen Tornio. Samaan aikaan myös Pohjanlahden länsirannalla perustettiin Luulaja, Piitime ja Sundsvall. Vuosisadan puolivälissä läntinen rannikkoalue tiivistyi edelleen Raahen, Pietarsaaren ja Kristiinankaupungin perustamispäätöksillä. Kaupunkien paikat, tai niiden lähiympäristöt, olivat aiemmin toimineet markkina-, kauppa- tai satamapaikkoina ja alueella oli aiempaa asutusta (Lilius 1964b: 40–41; Åström 1977: 143; Ahlberg 2005: 64–67). Aktiivinen sosiaalinen kanssakäyminen paikoilla oli muokannut alueiden rakennettua ympäristöä jo ennen kaupunkiaikaa esimerkiksi kaupankäyntiin ja varastointiin liittyvien aittojen muodossa. Ennen 1600-luvun puolivälin kaupunkirakenteiden säännönmukaistamisen aikaa perustettujen kaupunkien on sanottu muodostuneen keskiaikaistyyppisesti. Keskiaikaistyyppiseen niin sanottuun epäsäännölliseen asemakaavaan kuuluivat samat kaupunkielementit kun varhaismodernin ajan regulointien jälkeen; kadut ja korttelit tontteineen. Pääkadut halkoivat pääkulkureittinä kaupunkirakennetta (ks. esim. Lilius 1967: 94; Jutikkala 1968: 29; Kostet 1991: 7). Suomalaisissa kaupungeissa oli tavallisesti yksi tai kaksi pääkatua, näin oli vuonna 1546 perustetussa Tammisaaressa ja vuonna 1550 perustetussa niin sanotussa Vanhassa Helsingissä (Ahlberg 2005: 616, 619). Oulun varhaisessa kehityksessä voidaan havaita samanlainen rakenne. Kaupunginojan pohjoispuolella kaupungin poikki kulki kirkolta torin kautta satamaan ja sillan kautta Linnansaareen johtanut kaareva itälänsi-suuntainen katu. Kaupungin pääkatuna toimineesta kadusta ristesi useita pienempiä erilevyisiä sivukatuja (ks. esim. Lilius 1967: 94; Kostet 1991: 7; Ahlberg 2005: 645). Katu on merkitty muun muassa Oulun vuonna 1651 valmistuneessa maanmittari Claes Claessonin tekemässä regulointisuunnitelmassa (Kuva 1). Kadut toimivat uuden ajan alun kaupunkitilassa kulkuväylinä, jotka yhdistivät kaupungin julkisia tiloja, kuten torialueita ja sataman, mutta johdattivat myös yksityisen tilan, eli asuintonttien rajoille. Oulun kaupunkitilan läpi kulkeneen kaupunginojan vuoksi katuihin liittyivät tärkeinä elementteinä myös puusta rakennetut sillat. Claes Claesson teki Oulusta kaksi regulointisuunnitelmaa vuosina 1649 ja 1651 (Kostet 1995: 106–107; Ahlberg 2005: 85). Suunnitelmat poikkesivat toisistaan muun muassa tonttien määrän, koon ja sijainnin mukaan. Hieman suunnitelmien valmistumisen jälkeen vuosina 1652 ja 1655 Oulussa sattui tuhoisia kaupunkipaloja, jotka hävittivät suuren osan kaupungin rakennuskantaa, sekä asuin- ja piharakennuksia että kaupankäynnille tärkeitä sataman aittoja (Virkkunen 1953: 128–129; Halila 1953: 69). Kaupunkipalojen jälkeen kaupunkirakenteen säännönmukaistamista päästiin kunnolla toteuttamaan. 124 Sosiaalinen muisti ja regulointi tilan muokkaajina Kuva 1. Vuoden 1651 Claes Claessonin tekemä regulointisuunnitelman kaupunkimittaus asemoituna Oulun nykyisen kantakartan päälle. Kaupungintalo numeron 39 kohdalla (Ikonen & Mökkönen 2002, liite 3.2). Kuva 2. Proiilipiirros nykyisen kaupungintalon tontin puukaturakenteen osasta (Hyttinen & Rajala 2005, karttaliite 17). 125 Titta Kallio-Seppä et al. Regulointi ja katutilan muutokset Ennen Oulun 1600-luvun puolenvälin regulointia kaupunkialueen pohjoispuolella sijainneelta kirkkotontilta lähti aiemmin mainitulta pääkadulta risteävä katu, joka johti kaupunginojan ylitse kaupungin eteläpuoleiselle osalle ja sieltä risteyksen kautta edelleen satama-alueelle. Osa kyseisestä kadusta sijaitsi nykyisen Oulun kaupungintalon tontin läntisellä puoliskolla, kaupungintalon takana (Kuva 1). Kaupungintalon tontilla kesällä 2003 tehdyssä arkeologisessa valvonnassa löydettiin hyvin säilynyt puinen katupinnoite, jonka löytöpaikka vastaa ennen regulointia paikalla kulkeneen kadun sijaintia ja suuntaa. Puumateriaalilla päällystetty katu oli säilyneiltä osiltaan noin 32 metriä pitkä ja vähintään kolme leveä. Päällysteen pohjalla oli kiviä, joiden päälle osin toisiinsa salvoksilla tuetut vankemmat hirret oli asetettu (Kuva 2). Kivet sijaitsivat puuhakekerroksessa, joka toimi kivien ohella puukatteen pohjana. Hirsien päällä oli lautoja. Lautojen ja hirsien väleissä oli tuohta ja puuhaketta kosteuseristeenä (Hyttinen & Rajala 2005; Hyttinen et al. 2005: 65–66). Oulun kaupunkimittauksissa kadulle ei ole kuvattu puupäällystettä; ainoastaan kadulla oleva kaupunginojan yli kulkeva puinen silta on merkitty. Regulointisuunnitelmat asettavat katualueen sijainnin säännönmukaistettuun kortteli- ja katurakenteeseen suhteutettuna erilaiseen asemaan. Vuoden 1649 suunnitelmassa aiemmin käytössä ollut katu jää pois käytöstä ja siirtyy osaksi asuinkorttelia katulinjan oietessa ja siirtyessä länteen päin (Kuva 3). Vuoden 1651 suunnitelmassa olemassa oleva katu on puolestaan otettu huomioon niin, että katu on piirretty kulkemaan aiemman kadun kohdalta, mutta suoristettuna (Kuva 4). Käsitys siitä, kumman suunnitelman mukaan kaupungin jälleenrakennus kaupunkipalojen jälkeen tehtiin, on tutkijoilla ollut eriävä: osa tutkimuksista korostaa vuoden 1649 (Vahtola 1987: 90; Niskala & Okkonen 2002: 32; Ahlberg 2005: 647, Mökkönen 2005: 29), osa vuoden 1651 suunnitelmaa (Virkkunen 1953: Kuva 3. Claes Claessonin vuoden 1649 regulointisuunnitelmassa katu jää pois käy129; Eimer 1961: 312; töstä osaksi asuinkorttelia kadun siirtyessä länteen päin ja suoristuessa (Ut. känd proven. nr. 437 [kartavd. m. form.] Ruotsin valtionarkisto, RA). Kostet 1991: 228–229; 126 Sosiaalinen muisti ja regulointi tilan muokkaajina 1995: 106–107; Koivunen 2012: 69). Suuri osa vuotta 1651 tukevista teksteistä viittaa lähteenään ainoastaan Virkkuseen. Koivusta lukuun ottamatta trendinä on, että uudemmat tutkimukset eivät ole enää korostaneet kyseisen reguloinnin käyttöä uudelleenrakentamisen pohjana. Regulointisuunnitelmien käyttöönottoa ja toteutumista voidaan arvioida reguloinnin jälkeisten kaupunkimittausten sekä arkeologisen kenttätutkimuksen tuomien tietojen avulla. Reguloinnin myötä Oulun kaupunki sai säännöllisemmän kortteli- ja katurakenteen, mikä voidaan Kuva 4. Vuoden 1651 regulointisuunnitelmassa katualue pysyy nähdä myöhemmistä kaupunkimitlähes samalla paikallaan, mutta suoristuu (Ut. känd proven. nr. tauksista. Vuoden 1748 Johan Jakob 438 [kartavd. m. form.] Ruotsin valtionarkisto, RA). Wikarin kartassa kadut ovat muuttuneet suoremmiksi ja korttelit suorakulmaisemmiksi. Kaupunginojan eteläpuoleinen vanha katu on kartan mukaan muuttunut kokonaisuudessaan osaksi asuinkorttelia. Tämä nähdään Ikosen ja Mökkösen (2002) kartassa, jossa vuoden 1748 kartta on yhdistetty nykyiseen Oulun kantakarttaan (Kuva 5). Kartograisia lähteitä käyttämällä tulkinta katulinjojen muutoksesta kyseisellä kohdalla tukee siis vuoden 1649 regulointisuunnitelman mukaista muutosta, eli kadun jäämistä pois käytöstä ja sen siirtymistä länteen päin ja suoristumista. Kaupunkipalojen jälkeen toteutunut katulinjojen ja kortteleiden muutos ei kuitenkaan muuttanut kadun funktiota kulkureittinä, vaikka kartograiset lähteet kertovatkin muuttumisesta osaksi asuinkorttelia. Arkeologiset lähteet kertovat omalta osaltaan alueen todellisista muutoksista, eivät vain paperille tehdyistä suunnitelmista. Arkeologisten kenttätutkimusten tulosten mukaan 1600-luvun puolivälin reguloinnin tuomiin kortteli- ja katulinjamuutoksiin saakka kaupungin etelä- ja pohjoisosia yhdistänyt katu oli pitkälti puisella päällysteellä katettu. Paikan rakennejäännökset sekä maakerroksista tehdyt makrofossiilitutkimukset kertoivat alueen olleen hyvin kostea, jolloin puupäällyste helpotti kadulla kulkemista. Maanäytteistä analysoitiin sekä hyönteis- että kasvijäännökset. Jäännökset viittasivat hyvin likaiseen maakerrostumaan, mikä on kaupunkiympäristössä tyypillistä. Maa sisälsi paljon mädäntynyttä tunkiomaista jätettä sekä kostean paikan kasveja, mutta verrattain vähän lantaan viittaavia lajeja. Kosteikkokasvien suuri määrä oli, ollakseen paikallista kasvustoa, poikkeuksellinen. Paikalle on joko tuotu rantakasveja eläimille ravinnoksi tai polun peitteeksi (Tranberg 2005: 112–119). Arkeologiset löydöt katurakenteen yhteydestä kertovat, että katu oli käytössä pitkään reguloinnin jälkeenkin. Puukadun yhteydestä löydetyt liitupiippujen osat ajoittuvat 1600-luvun lopulta jopa 1800-luvulle (Hyttinen et al. 2005: 65–66). Löydöt osoittavat, että 127 Titta Kallio-Seppä et al. katu säilytti kulkureitin asemansa, joko virallisesti käytettynä katuna vuoden 1651 regulointisuunnitelman mukaisesti tai epävirallisena asuinkorttelin läpi kulkeneena kulkureittinä. 1700-luvun karttalähteessä vanha katu on joka tapauksessa kuvaamatta ja virallinen katulinja sijaitsee vuoden 1649 regulointisuunnitelman mukaisella paikalla. Jo aiemmin katuna toiminut alue on jatkanut edelleen toimintaansa vanhastaan tärkeänä kulkureittinä kaupunginojan ylitse. Kaupunkimittauksiin ei kortteleiden sisäisiä kulkureittejä kuvattu, vaan tärkeämpää oli kuvata kortteleiden rajoja (Ahlberg 2005: 25). Näin ollen on ymmärrettävää, että myöskään vuoden 1748 karttaan vanhaa katua ei ole kuvattu, vaikka se edelleen toimikin pohjoisen ja eteläisen kaupungin puoliskon yhdistävänä kulkureittinä. Kulkureittinä toimimisesta todistavat myös kartassa korttelin pohjoisosassa edelleen sijaitseva silta, joka johtaa asuinkorttelista kaupunginojan ylitse ojan pohjoispuolella kulkeneelle kadulle. Kartassa siltoja on jopa kaksin kappalein. Nämä toimivat edelleen kulkureitteinä kaupunginojan yli, vaikka vuoden 1748 kartassa korttelin molemmin puolin kulkevien virallisten katujen kohdille on kuvattu pääkulkureitteinä toimineet suuremmat puiset sillat (Kuva 5). Katutila ja sosiaalinen muisti Kaupunkitilan käyttöön liittyvät muutokset eivät, kaupunkipalojen avustuksesta huolimatta, tapahtuneet niin sanotusti ”yhdessä yössä”. Sosiaalinen muisti tilankäytöstä ja kulkureiteistä taisteli kruunun säännönmukaisia uusia kortteli- ja katurakenteita vastaan. Joillakin kaduilla on sanottu olevan keskeinen asema muistissa. Tällaisena voidaan nähdä esimerkiksi pääkatu, jonka kautta kaikki olennainen liike kulkee (Ks. esim. Connerton 2009: 24). Oulun puupäällysteinen katu oli tärkeässä asemassa kaupungin ensimmäisten vuosikymmenten aikana, koska se toimi pääreittinä kaupungin etelä- ja pohjoisosien välillä yhdistäen kulkua sataman ja kirkon välillä. Kyseinen rooli paikalla säilyi vaikka ympäristö muuttui; muisti paikan välittävästä roolista oli voimakas. Paikkaan liittyi siis vahva muisto aiemmasta toiminnasta (ks. esim. Holtorf & Williams 2006). Sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen on sanottu määräävän, miten ja millaiseksi tila konkreettisesti muodostuu (Soja 1989: 129; Ingold 1993: 155). Sosiaalisuus toisaalta muokkaa ja luo tilaa, Kuva 5. Vuoden 1748 Johan Jakob Wikarin kartasta nähdään kuinka mutta myös tila itsessään oh- katu on muuttunut osaksi asuinkorttelia ja uusi katu muodostunut länjaa ihmisten kanssakäymistä. teen päin vuoden 1649 regulointisuunnitelmaa vastaavasti (Ikonen & Tila toimii siis välineenä, jonka Mökkönen 2002, liite 3.5). 128 Sosiaalinen muisti ja regulointi tilan muokkaajina kautta sosiaalinen elämä tapahtuu ja tila on toisaalta sosiaalisuuden luoma tuote (Lefebvre 1991: 26–31, 36–37; Gieryn 2000: 467; Kauste 2002: 285). Entisen kadun käyttö kulkureittinä vahvistui entisestään, mitä enemmän sitä reguloinnin jälkeenkin käytettiin. Vanhojen rajojen ja kulkureittien säilymisestä kaupunkitilassa voidaan löytää esimerkkejä myös muualta. Esimerkiksi Torniossa vanhan tulliaidan luoma raja muodostui pitkään käytetyksi kulkureitiksi. Tulliaita tuli osaksi Tornionkin kaupunkirakennetta vuoden 1622 pikkutulliasetuksen myötä. Ajan mittaan tulliaita välillä tuhottiin ja sitä siirrettiin kaupungin kasvun myötä. 1700-luvun loppupuoliskolla se fyysisenä rakenteena hävisi, mutta aidan sijaintipaikka jatkoi elämäänsä kaupunkitilassa näkyvänä elementtinä peltojen rajalla kulkevana kulkureittinä. Kyseinen tulliaidan sijainti näkyi vielä noin 150 vuotta aidan purkamisen jälkeen 1900-luvun alussa otetussa valokuvassa peltojen rajalla (Ylimaunu 2007; Nurmi 2009). Vastaavasti paikat, kuten kirkkojen paikat, säilyivät ihmisten mielissä ja karttaesityksissä, kuten Tornion ensimmäisen kirkon sijainti. Kaupungin toinen kirkko rakennettiin noin 200 metriä pohjoiseen ensimmäisen paikalta ja ensimmäisen kirkon paikka jäi autioksi. Alue jäi rakentamattomaksi, joten paikan muistiin liittyvät merkitykset säilyivät. Vuoden 1697 Hans Krusen kaupunkimittauksen mukaan autiolla paikalla oli merkitys: vanhan kirkon paikka (Ylimaunu 2007: 86). Rakentamattoman paikan merkitykset säilyivät kaksisataa vuotta kaupunkilaisten mielissä. Kaupunkilaiset tiedostivat vielä 1900-luvun alussa, että Tornion uusi koulu rakennetaan vanhan kirkon paikalle (Rinne 1911; 1921; Ylimaunu 2007: 86). Paikkojen muistimerkitykset elävät siis pitkään ilman näkyviä materiaalisia rakenteita; paikat säilyttävät muistitietoa. Ruotsin 1600-luvun puolivälissä aloittama kaupunkien regulointi oli laaja makrotason prosessi. Kruunun vallankäyttö eri kaupungeissa tuotti erilaisia kaupunkitilojen säännönmukaistamisen suunnitelmia. Käytännössä uudelleenrakentamisen toteutus tapahtui kussakin kaupungissa omalla tavallaan, erilaisten rakennettuun kaupunkitilaan liittyvien tapahtumien kautta. Kaupunkipalot toimivat Oulun lisäksi esimerkiksi Kokkolassa (Jutikkala & Hietala 1990: 7) tapahtumina, jotka auttoivat vauhdittamaan uudelleenrakennuksen prosessia uusien suunnitelmien mukaisesti. Asukkaiden osoittama vastarinta tuotti kaupungeissa erilaisia tilallisia ja tilankäytöllisiä ratkaisuja. Oulussa reguloinnin jälkeistä asemakaavan säännönmukaistamista vastustettiin aktiivisesti muun muassa uusia tonttirajoja merkitsemään asetettuja paaluja irrottamalla (Virkkunen 1953: 129). Vanhan kulkureitin käyttäminen voidaan myös nähdä materiaalisena ja tilallisena ilmentymänä vastarinnasta. Lopuksi Oulun kaupunginojan eteläpuolella sijainneen kadun muutokset tapahtuivat kartograisten lähteiden mukaan Claes Claessonin vuoden 1649 regulointisuunnitelman mukaisesti. Arkeologiset lähteet kuitenkin kertovat, että vanhaa katupohjaa käytettiin pitkään kulkuväylänä senkin jälkeen, kun sen merkitys oli kartograisista lähteistä hävinnyt. Kaupunkilaisten muistinvarainen kulku vanhaa reittiä pitkin voidaan nähdä vastarinnan osoituksena kruunun vallankäyttöä ja regulointitoimenpiteitä vastaan. Toiminnan selittäminen sosiaalisen muistin ja siihen liitettävän totutun tavan avulla kuvaa kuitenkin vastarintaa paremmin sitä, että kulkureitin käyttäminen ei ollut tietoinen vastustava valinta, vaan tietynlainen 129 Titta Kallio-Seppä et al. tottumuskysymys; oli helppoa kulkea sieltä mistä ennenkin oli kuljettu. Sosiaalisen muistin vaikutus on ehkä voimakkaampi kuin mitä osaamme ajatellakaan. Vanhat opitut tavat, käytännöt ja kokemus kaupunkitilasta ja siinä tapahtuvista sosiaalisista käytännöistä ovat vahvoja. Opitut kulkureitit tilassa ovat muodostuneet tavoiksi ja osaksi päivittäistä liikkumista, jonka valinnat tapahtuvat usein vaistonvaraisesti, itse siirtymistapahtumaa kummemmin ajattelematta. Oulun regulointitoimenpiteisiin liittyvä kaupunkitilan muutosten tarkastelu vallan, vastarinnan ja sosiaalisen muistin kautta kuvaa mikrotason ilmiöitä. Muutokset ja niihin suhtautuminen kuvaavat tapahtumia nimenomaan Oulussa ja ovat luonteeltaan uniikkeja. Samantyyppistä uuden asemakaavan aktiivista vastustusta, kuten uusien tonttirajojen paalujen irrottamista, tapahtui muuallakin, mutta varsinaiset kaupunkirakenteen kehittymisen tulokset, eli kaupunkitilan konkreettiset muutokset ja tilankäytön tavat muodostuivat kussakin kaupungissa omalla tavallaan. Arkeologisen aineiston arvo tässä tutkimuksessa on ensiarvoisen tärkeää. Pelkästään kartograisia lähteitä tutkimalla emme saa totuudenmukaista kuvaa siitä, miten kaupunkitilaa todella käytettiin. Bibliografia Painamattomat lähteet Hyttinen, M. & Rajala, A. 2005. Oulu, kaupungintalon tontti (OKT-03). Viemäröinti-, salaojitus- ja pihan kunnostustyöurakan arkeologinen valvonta tontilla n:o 39. Kaivausraportti. Museovirasto, Rakennushistorian osasto. Ikonen, T. & Mökkönen, T. 2002. Oulu – Uleåborg. Kaupunkiarkeologinen inventointi. Vaasa- ja suurvalta-ajan kaupunkiarkeologinen inventointiprojekti. Museovirasto, Rakennushistorian osasto. Maijanen, H. 2003. Pituusarvioita 1600–1700-luvun oululaisille tuomiokirkon luuaineiston perusteella. Pro gradu -tutkielma. Arkeologian oppiaine. Oulun yliopisto. Maijanen, H. 2011. Stature estimation from skeletal elements – General problems and small solutions. Väitöskirja. Arkeologian oppiaine. Oulun yliopisto. Sala, S.. 2007. Torus palatinus – suulakivallin esiintyminen Oulun tuomiokirkon 1600–1700-lukujen hautalöydöissä. Pro gradu -tutkielma. Arkeologian oppiaine. Oulun yliopisto. Tutkimuskirjallisuus Ahlberg N. 2005. Stadsgrundningar och planförändringar: Svensk stadsplanering 1521–1721. Acta Universitatis Agriculturae Sueciae, Agraria 2005:94. Swedish University of Agricultural Sciences, Uppsala. Connerton, P. 2009. How Modernity Forgets. Cambridge University Press, Cambridge. Delle, J.A. 1998. An Archaeology of Social Space. Analyzing Cofee Plantations in Jamaica’s Blue Mountains. Plenum Press, New York. Delle, J.A. 2008. A tale of two tunnels. Memory, archaeology, and the Underground Railroad. Journal of Social Archaeology 8(1), 63–93. Eimer, G. 1961. Die Stadtplanung im schwedischen Ostseereich 1600–1715. Mit Beiträgen zur Geschichte der Idealstadt. Lund. Gieryn, T.F. 2000. A Space for Place in Sosiology. Annual Review of Sosiology, 2000(26), 463–496. Griin, D. 2010. Identifying Domination and Resistance through the Spatial Organization of Poonindie Mission, South Australia. International Journal of Historical Archaeology 2010(14), 156–169. Halila, A. 1953. Oulun kaupungin historia II, 1721–1809. Kirjola, Oulu. Holtorf, C. & Williams, H. 2006. Landscapes & memories. Teoksessa Hicks, D. & Beaudry, M. (toim.) Cambridge Companion to Historical Archaeology, 235–254. Cambridge University Press, Cambridge. Hyttinen, M., Kallio, T., Oikarinen, T. & Rajala, A. 2005. Oulun vanhat puupäällysteiset kadut. Teoksessa Kallio, T. & 130 Sosiaalinen muisti ja regulointi tilan muokkaajina Lipponen, S. (toim.) Historiaa kaupungin alla. Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa, 63–69. PohjoisPohjanmaan museon julkaisuja 16, Oulu. Ingold, T. 1993. he temporality of the landscape. World Archaeology 25(2), 152–174. Jutikkala, E. 1968. Town Planning in Sweden and Finland until the Middle of the Nineteenth Century. he Scandinavian Economic History Review XVI(1), 19–46. Jutikkala, E. & Hietala, M. 1990. Finland: Kokkola – Gamlakarleby. Finnish Historical Society. Odense University Press, Odense. Kauste, J. 2002. Kaupunkitila monikulttuurisen yhteiskunnan strategiana: identiteetti, etnisyys ja kansalaisuus Pariisissa ja New Yorkissa. Teoksessa Syrjämaa, T. & Tunturi, J. (toim.) Eletty ja muistettu tila, 277 – 307. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Koivunen, P. 2012. Oulun muinainen sisäsatama – puita ja pulinaa. Teoksessa Enbuske, M., Mäntylä, M., Salo, M. & Satokangas, R. (toim.) Historian selkosilla. Jouko Vahtolan juhlakirja, 57–72. Studia Historica Septentrionalia 65. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi. Kostet, J. 1991. Oulun kaupunkimittaukset ja asemakaavoitus 1600-luvun puolivälissä. Faravid XV, 215–245. Kostet, J. 1995. Cartographia urbium Finnicarum. Suomen kaupunkien kaupunkikartograia 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Monumenta Cartographica Septentrionalia 1. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys ry, Rovaniemi. Lefebvre, H. 1991. he Production of Space. Blackwell Publishing, Oxford. Leone, M.P. 1995. A historical archaeology of capitalism. American Anthropologist 97, 251–268. Leone, M.P. 2005. he Archaeology of Liberty in an American Capital: Excavations in Annapolis. University of California Press, Berkeley. Lilja, S. 1994. he Geography of Urbanization – Sweden and Finland, c. 1570–1770. Scandinavian Economic History Review XLII(3). 235–256. Lilius, H. 1964a. Claes Claesson – Pohjanmaan asemakaavoittaja. Pohjois-Pohjanmaan Maakuntaliiton vuosikirja 1963–1964, XX, 3–20. Oulu. Lilius, H. 1964b. Raahen asemakaava ja kaupunkikuva kaupungin perustamisesta isoon vihaan. OSMA 1963–64, 40–62. Suomen Museoliiton vuosikirja, Helsinki. Lilius, H. 1967. Der Pekkatori in Raahe. Studien Über einer eckverschlossenen Platz und seine gebäudetypen. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 65, Helsinki. Mrozowski, S.A. 1999. Colonization and the Commodiication of Nature. International Journal of Historical Archaeology 3(3), 153–166. Mökkönen, T. 2005. 1600-luvun kartat ja niiden pohjalta toteutettu digitaalinen paikkatieto. Teoksessa Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.) Historiaa kaupungin alla. Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa, 27–36. PohjoisPohjanmaan museon julkaisuja 16, Oulu. Niskala, K. & Okkonen, I. 2002. Oulun graadi. 350 vuotta asemakaavoitusta. Studio Ilpo Okkonen, Oulu. Nurmi, R. 2009. (he) memory remains: he immaterial remnants of the toll fence in Tornio town. Teoksessa Šnē, A. & Vasks, A. (toim.) Memory, society and material culture. Papers from the hird heoretical Seminar of he Baltic Archaeologists (BASE) Held at the University of Latvia, October 5–6, 2007, 121–134. Interarcheologia 3, Latvia. Rinne, J. 1911. Tornion vanha kirkko. Suomen Museo XVIII, 96. Rinne, J. 1921. Tornion kirkko ja sen haudat. Teoksessa Kaupunginvaltuuston asettama historiatoimikunta (toim.) Tornio 1621 12/5 1921, 208–223. Kirjola, Oulu. Soja, E.W. 1989. Postmodern Geographies. he Reassertion of Space in Critical Social heory. Verso, London. Spencer-Wood, S.M. 2010. A Feminist Framework for Analyzing Powered Cultural Landscapes in Historical Archaeology. International Journal of Historical Archaeology 14, 498–526. Torres, J.X. 2005. Importancia de la viruela, gastroenteritis aguda y paludismo en Finlandia entre 1749 y 1850. Acta Universitatis Ouluensis, Humaniora 68. Tranberg, A. 2005. Hyönteisfossiileja Oulun kaupungintalon tontilta. Teoksessa Kallio, T. & Lipponen, S. (toim.) Historiaa kaupungin alla. Kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa, 113–119. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 16, Oulu. 131 Titta Kallio-Seppä et al. Vahtola, J. 1987. Oulun historia kaupungin perustamisesta isoonvihaan. Teoksessa Julku, K. (toim.) Valkean kaupungin vaiheet, 79–99. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys ry, Rovaniemi. Van Dyke, R.M. & Alcock, S.E. 2003. Archaeologies of Memory: An Introduction. Teoksessa Van Dyke, R.M. & Alcock, S.E. (toim.) Archaeologies of Memory, 1–13. Blackwell Publishing, Oxford. Virkkunen, A.H. 1953. Oulun kaupungin historia I. Kaupungin alkuajoilta isonvihan loppuun. 2. painos. Kirjola, Oulu. Wallis, N.J. 2008. Networks of history and memory. Creating a nexus of social identities in Woodland period mounds on the lower St Johns River, Florida. Journal of Social Archaeology 8(2), 236–271. Ylimaunu, T. 2007. Aittakylästä kaupungiksi. Arkeologinen tutkimus Tornion kaupungistumisesta 18. vuosisadan loppuun mennessä. Studia Archaeologica Septentrionalia 4. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovanemi. Åström, S-E. 1977. Anlagda städer och centralortsystemet i Finland 1550–1785. Teoksessa Blom, G.A. (toim.) Urbaniseringsprosessen i Norden 2. De anlagte steder på 1600–1700 tallet, 134–181. Universitetsforlaget, Oslo. 132 Estimation of the skeletal age at death Estimation of the skeletal age at death Carme Rissech and Daniel Turbón Unit of Physical Anthropology, Dept. of Animal Biology, University of Barcelona, Spain Abstract his study is a brief synopsis of the ways of estimating the age of human skeletal remains. Such methods provide an assessment of biological age indicators and relate them to a speciic age interval which corresponds to the biological age of the individual at the time of death. Owing to the variability observed in variation rates of both adults and subadults, particularly in aduts, opinions difer as to the most suitable methodology. Given the complexity implied by the description of all methods of estimating the age of skeletal matter, this study is restricted to commenting on the most general and practical ones and only distinguishes between methods for subadults and for adults. Introduction he estimation of age and sex are the basis of any osteological study, whether this be archaeological or forensic. In an archaeological context, both estimations are essential for the reconstruction of the demography and the living conditions of past populations, as well as being an indispensable element for determining the state of health and for obtaining as much biological information as possible on the individuals. In a forensic context, the estimation of age and sex are necessary for personal identiication, both of living persons in lawsuits in which, for example, it is necessary to determine the age of a minor (see Scheuer & Black 2000) and in cases of deaths or mass disasters in which the bodies are greatly mutilated or in an advanced stage of decomposition (Modi 1988). he reliability and precision of the methods of estimating the age of skeletal remains depend on the models on which they are based. hese in their turn are inluenced by the changes that occur in bone and teeth with age (in subadults changes are related with the maturation and growth, and in adults with the physiological variations due to the ageing process). Such methods provide an assessment of biological age indicators and relate them to a speciic age interval which corresponds to the biological age of the individual at the time of death. Owing to the fact that the speed of physical changes decreases with age, the precision of an age estimate also decreases with age; this is known as the Trajectory Efect (Nawrocki 2010). For this reason, 133 Carme Rissech & Daniel Turbón in order to obtain a more reliable age interval in keeping with the real chronological value, it is very important to have as much information as possible on all biological indicators by means of the various methods of estimating age that are applicable to the life stage of the individual. he various methodologies for estimating age have shown that there is a wide biological diversity in the various markers, both from a population point of view and when examining the individuals of a particular group. Opinions, therefore, difer as to the most suitable methodology for determining the age of an individual. Researchers recommend one method or another according to their experience and the eiciency observed in the populations analysed. Moreover, some methodologies involve high cost together with the partial destruction of specimens (for example bone and dental histology). Given the complexity implied by the description of all methods of estimating the age of skeletal remains, we will not go further into them here. We will restrict ourselves to commenting on the most frequent methods, only distinguishing the diferences between adults and subadults. Estimation of subadult age Historically speaking, reliable data on subadult age indicators were not obtained until the First World War. During the 1920s, Balthazard and Dervieux (1921) published in France an osteological study on foetal development, and at the Western Reserve University (USA) Todd initiated some studies on the joining of the epiphyses (Todd and D’Errico 1928) in skeletons from the dissection room. A decade later, Rudolph Kronfeld from the School of Dentistry of Loyola University (USA) summarised histological and radiographic data on the various aspects of both the decidual and permanent formation of dentition (Kronfeld 1935), and in the 1940s Schour and Massler (1941) published a dentition atlas for estimating the age of subadults based on the children’s osteological collection of Spitalields Crypt in London, England. In the 1950s with the development of statistical techniques, anthropology was able to face the problem of situating an individual within the context of a population, i.e. that of having more reined techniques for individual biological determination. However, the problem of obtaining suitable samples hindered the carrying out of studies on maturing and growth based on osteological material. Progress was made in this sense, at least for male individuals, with the study by McKern and Stewart (1957) on age-related skeletal changes in young Americans who died in the Korean War. he anthropologist Stanley M. Garn also contributed data on the variation in teeth formation and its relationship with other maturing indicators from X-rays taken from live individuals (Lewis & Garn 1960; Garn et al. 1967; 1972). In 1962 the irst book appeared on forensic osteology (Krogman 1962). It already contained a chapter on estimating the age of subadult individuals that summarised the various methods that had been published at the time. In the 1970s, some studies were published on skeletal growth based on osteological material and its use for estimating the age of subadults. In 1978, Fazekas and Kósa published an exhaustive study from documented osteological material of European origin and 134 Estimation of the skeletal age at death provided a series of formulae for estimating the age of skeletons of foetal age. In 1994 Pfauf and Sciulli proposed a series of formulae based on the growth of the diaphyseal lengths of the radius, ulna, tibia, and ibula in order to estimate the age of postnatal skeletons of North American origin. In the late 1990s, studies began to be published on skeletal maturing based on documented osteological material of European origin (Black & Scheuer 1996; 1997). In 2000 for the irst time a book was published that was exclusively devoted to the analysis of skeletal changes during the development of subadult individuals and their application to palaeoanthropology and forensic anthropology. his was Developmental Juvenile Osteology by Scheuer and Black (2000). At present there is still a great lack of studies on the maturing and growth of diferent populations. Although dentition standards are fairly well developed (Scheuer & Black, 2000), studies on the maturing and growth of other skeletal elements are still needed. Current standards are still largely developed from samples of Caucasian children from North America (Stevenson 1924; Todd & D’Enrrico 1928; Francis et al. 1939; Francis 1940; Reynolds 1945; 1947; Ghantus 1951; Maresh 1955; McKern & Stewart 1957; Coleman 1969; Gindhart 1973; Owings & Suchey 1985; Maples 1995; Albert 1998; Kahana et al. 2003), most of which are based on traditional X-ray plates (Francis et al. 1939; Francis 1940; Reynolds 1945; 1947; Ghantus 1951; Maresh 1955; Coleman 1969; Gindhart 1973). Standards have also been developed from archaeological material of Slav origin (Stloukal & Hanáková 1978), Germanic origin (Sundick 1978), Eskimo origin (Stewart 1976), and Amerindian origin (Merchant & Ubelaker 1977; Sundick 1978; Jantz & Owsley 1984). here are some studies on documented skeletal material from European collections (Fazecas & Kósa 1978; Scheuer et al. 1980; Castellana & Kósa 1999; Rissech et al. 2003; Rissech & Malgosa 2005; 2007; Rissech & Black, 2007; Rissech et al. 2008; Black & Scheuer 1996; 1997; Schaefer & Black 2005; Cardoso 2005, Ríos et al. 2008; López-Costas et al. 2012). However, most of them analyse the foetal growth (Fazecas & Kósa 1978; Scheuer et al. 1980; Castellana & Kósa 1999), and the postnatal growth of only some skeletal elements such as the innominate (Rissech et al. 2003; Rissech & Malgosa 2005; 2007), the sacrum (Ríos et al. 2008), the femur (Rissech et al. 2008), the scapula (Rissech & Black 2007), and the tibia (López-Costas et al. 2012). here have been very few studies based on skeletal maturing and epiphyseal fusion (Black & Scheuer 1996; 1997; Schaefer & Black 2005; Cardoso 2008a; 2008b). Moreover, these studies refer to few populations; research needs to be continued in order to comprehend the maturing and growth processes and to complete information on the various development stages in the various populations. Biological indicators of subadult age he biological indications for estimating subadult age are: 1) the calciication and eruption of dental pieces; 2) skeletal maturing; and 3) the growth rate of the various skeletal elements. 135 Carme Rissech & Daniel Turbón Calciication and dental development he methods based on dental development use the degree of the calciication and eruption of dental pieces. he application of these methods is suitable in the case of children, as teeth begin to form before birth and develop until adulthood is reached. However, the precision of months obtained in the foetal and perinatal period decreases greatly with age and is diicult to determine ater the age of 12. he growth of a tooth initiates on the cusp of the crown and forms towards the apex of the root. It is approximately when a third of the root has formed when the tooth begins to erupt from the alveolus and continues the development of the root within the latter. In decidual teeth, moreover, the decalciication of the root also occurs, which will cause the fall of the crown when the permanent piece is ready to emerge. he order of the development of teeth is fairly homogenous, although small individual and population variations exist (Kelley & Larsen 1991). he precision of the diagnosis also depends on the number of teeth that can be observed, either directly or through an X-ray. Moreover, determination improves when an individual exhibits mixed dentition (both decidual and permanent). Various schemes exist to determine age from dental development; the most frequently used are those of Schour and Massler (1941), van der Linden and Duterloo (1976), Ubelaker (1978), and Smith (1991). For Western European populations the method of Schour and Massler (1941) can be used, although the scheme of Crétot (1978) based on the modern French population is also outstanding. Skeletal maturing Estimation of the age of subadult individuals by observing skeletal maturing takes into account the appearance, morphology, and fusion of the various bone ossiication centres. A typical long bone has three ossiication centres, one primary and two secondary. he primary one is located in the centre of the diaphysis of the bone and the two secondary ones in the respective epiphyses. here is considerable bias here because most of the information on osteology in this ield comes from radiographic material, which is limited to a unidimensional vision and a speciic number of bones. he development and fusion of cranial bones (Noback 1943; 1944; Weaver 1979; Ohtsuki 1977; 1980; Scheuer & Black 2000) and the appearance and morphology of the various ossiication centres (Noback 1943; 1944; Garn et al. 1967; 1972; O’Rahilly & Gardner 1996; Scheuer & Black 2000) are suitable for estimating the age of foetal and perinatal individuals (of less than one month of age). During this irst stage of life, one of the elements that is generally preserved is the temporal bone. Weaver (1979) proposed a method of estimating foetal and perinatal age based on the development of the three elements of the temporal bone (the petrous portion, squama, and tympanic portion). He distinguished six stages that describe the development of these three elements from foetal age to adult age; however, they are actually useful for estimating age from the foetal period to a postnatal age of 2.5 years. Epiphyseal fusion is useful for age estimation of juvenile individuals (aged from 13 to 20). From birth, the diaphysis of long bones increases in length. As the individual approaches adulthood the growth rate drops, the epiphyses fuse to diaphyses, and growth 136 Estimation of the skeletal age at death in length ceases. he pattern of epiphyseal fusion is homogeneous among diferent human populations, albeit with slight diferences. Sexual diferences can also be observed: longitudinal growth ceases earlier in women than in men. he pattern of epiphyseal fusion requires the analysis of as many bones as possible and the comparision of their condition with determined, tabulated or schematic values (Stevenson 1924; Todd & D’Enrrico 1928; Francis et al. 1939; Francis 1940; McKern & Stewart 1957; Owings and Suchey, 1985; Maples 1995; Black & Scheuer 1996; Albert 1998; Kahana et al. 2003; Schaefer & Black 2005). he only schemes that exist based on the European population are those of Black and Scheuer (1996), who analyse the maturing of the sternal end of the clavicle, and that of Schaefer and Black (2005), who analyses the age of epiphyseal fusion in a male sample from Bosnia. For more detailed information on epiphyseal fusion, see Scheuer and Black (2000). Growth rate he methods based on the growth rate take into account the size of the various skeletal elements at diferent ages. In order to estimate the age of a speciic individual, one can either compare its skeletal measurements against the curves or values obtained during growth studies or calculate the estimated age by means of the inverse functions (age depending on the variable used) given by some authors. he methods based on the growth rate can be applied during the whole of the bone growth stage, which is of special interest as from the age of 12 or when the skeleton has been incompletely preserved. Growth shows some individual and population variation, and is slightly more afected by stressful situations than by dental development (Cardoso 2005). he growth rate is not constant as it varies between uterine growth and postnatal growth; and it increases sharply during the onset of puberty. For this reason, the most appropriate mathematical expression to explain its behaviour is a low-grade polynomial (Coleman 1969; Tanner 1962). As a general rule, the growth of longitudinal variables can be expressed with a irstor second-degree polynomial and that of horizontal variables with a fourth- or ith-degree one. Owing to this, the stage prior to the onset of puberty and the onset of puberty itself are generally observed in horizontal variables. he stage prior to the onset of puberty is characterised by a growth rate of practically zero. Nevertheless, in many metric variables these two typical behaviours that characterise the longitudinal and horizontal variables are mixed, depending on the position of the bone and its function. To estimate age, it is preferable to choose the variables with the simplest functions. Sexual diferences generally appear ater the onset of puberty, although some variables show no sexual diferences until adulthood or never show them at all. his lack of sexual diferences allows us to study the growth of the variables without taking into account the sexes of the individuals analysed and to calculate functions for estimating age based on a single series (one series for both masculine and feminine). his is very appropriate for estimating the age of archaeological remains. Current European standards used during the foetal stage are diverse: Olivier and Pineau (1960); Fazekas and Kósa (1978); Scheuer et al. (1980); Scheuer and MclaughlinBlack (1994); Castellana and Kósa (1999); and Kósa and Castellana (2005), of which some use skull growth as an age indicator (Fazekas & Kósa 1978; Scheuer & Mclaughlin137 Carme Rissech & Daniel Turbón Black 1994), and others postcraneal elements (Fazekas & Kósa 1978; Scheuer et al. 1980; Castellana & Kósa 1999; Kósa & Castellana 2005). One of the methods most frequently used during the foetal stage is that proposed by Fazekas and Kósa (1978), because it is the most exhaustive of the studies. he current postnatal growth standards most frequently used are those of Maresh (1955), but these are based on X-ray plates of Caucasian children from North America. As for those of European origin, we can use those based on the archaeological material of Alduc-Le Bagousse (1988), Hoppa (1992), Miles and Bulman (1994; 1995), and those based on documented collections such as those of Rissech et al. (2003), Rissech and Malgosa (2005, 2007), Rissech and Black (2006), Rissech et al. (2008), and López-Costas et al. (2012). he latter give an analysis of the growth of the variables analysed, as well as providing formulae for calculating age as from variables of the innominate (Rissech et al. 2003; Rissech & Malgosa 2005; 2007), the femur (Rissech et al. 2008), the scapula (Rissech & Black 2006) and the tibia (López-Costas et al. 2012). We describe below the 11 recently published formulae (Rissech et al. in press) based on the growth rate of some variables of the innominate, the scapula, the femur and the tibia; they are useful for estimating the age of the skeletal remains of subadult individuals. hese formulae are of interest because: 1) they are applicable throughout postnatal development; 2) they can be applied without taking into account the sex of the individual; 3) they are simple to calculate; and 4) they belong to anatomical regions resistant to postmortem degradation factors. Age-estimation formulae that have recently been published and are applicable to skeletal remains from Western Europe he 11 formulae that have been chosen are based on 5 documented skeletal collections from Western Europe (see Table 1 and Figs. 1 and 2), mainly from the Iberian Peninsula, of individuals born in the late 19th and late 20th centuries. Table 1 Unisex functions for the estimation of age-at-death in sub-adult skeletons. he age limit for its application ranges from birth to the age indicated in the igure 1. Sch - Scheuer collection. SBr - St Bride collection. Co - Coimbra collection. Lis - Lisboa collection. Average error means the average absolute error (|estimated age - chronological age|/n) found when the formula is applied in the analysed skeletal collections. R2 mean correlation coeicient. Referene Collections Functions for sub-adult age estimation R2 Average Age limit error Rissech et al. 2008 Sch,SBr, Co, Lis, UAB Age = 0.56 x Vertical diameter of the femoral head – 7.89 0.890 1.03 Up to 15 y. Rissech et al. 2008 Sch,SBr, Co, Lis, UAB Age = 0.05583 x Diaphyseal length of the femur – 6.37 0.890 0.73 Up to 16 y. Rissech & Black, 2007 Sch Age = 0.140472 x Scapular length – 5.06 0.890 1.72 Up to 16 y. Rissech & Black, 2007 Sch Age = 0.186 x Scapular spine length – 6.10 0.970 1.32 Up to 19 y. Rissech & Black, 2007 Sch Age = 0.262093 x Scapular width – 7.49 0.910 1.38 Up to 19 y. Rissech & Black, 2007 Sch Age = 0. 528610 x Supra-scapular height – 6.81 Rissech & Black, 2007 Sch 0.840 2.09 Up to 19 y. 2 0.920 1.29 Up to 16 y. Age = -0.012320 x (Acromial width) + 1.068638 x Acromial width – 5.07 Rissech et al. 2003 SBr, Co, Lis, UAB Age = 0.310129 x Ischium length – 8.79 0.900 1.51 Up to 20 y. Rissech & Malgosa, 2005 SBr, Co, Lis, UAB Age = -2.820471.10-5 x (Ilium width)3 + 0.008672 x (Ilium width)2 0.929 1.15 Up to 20 y. 0.920 1.27 Up to 16 y. 0.871 1.18 Up to 17 y. – 0.639609 x Ilium width + 14.59 Rissech & Malgosa, 2005 SBr, Co, Lis, UAB Age = -4.16322.10-5 x (Ilium length)3 + 0.010835 x (Ilium length)2 – 0.678840 x Ilium length + 12.78 López-Costas et al. 2011 138 SBr, Co, Lis Age = 0.066 x Diaphyseal length of the tibia – 5.66 Estimation of the skeletal age at death Measurements of the femur (Rissech et al. 2008) •Diaphyseal length: maximum distance between the distal and proximal ends (metaphyseal) of the femoral shat, excluding any epiphyses. If either the distal or proximal epiphyses have fused, the measurement is not valid. See Fig. 1, a •Vertical head diameter: measurement of the periphery of the articular surface of the femoral head, perpendicular to the antero-posterior diameter. Measurements of the scapula (Rissech & Black 2007) •Scapular length: maximum distance between the superior and inferior angles of the scapula. Measurement no. 1 for scapula in Fig. 2. •Scapular width: distance between the posterior border of the glenoid rim and the medial end of the scapular spine. Measurement no. 3 for scapula in Fig. 2. Figure 1 Draw showing how to measu•Supra-scapular height: distance between the point at re the diaphyseal length of the femur which the axis of the scapular spine intersects the medial (a) and the diaphyseal length of the border of the scapula to the superior angle. Measurement tibia (b). no. 4 for scapula in Fig. 2. •Acromial breadth: maximum width between the anterior and posterior borders of the acromion process, perpendicular to the axis of the scapular spine. Measurement no. 5 for scapula in Fig. 2. •Length of the scapular spine: maximum distance between the medial end of the spine and the tip of the acromion process. Measurement no. 2 for scapula in Fig. 2. Figure 2 Draw indicating the mesurements in the scapula and innominate. Codes: Scapula: 1- scapular length, 2- scapular spine length, 3- scapular width, 4- supra-scapular height, 5- acromial width. Innominate: 1- ischium length, 2- ilium width, 3- ilium length. 139 Carme Rissech & Daniel Turbón Measurements of the innominate (Rissech et al. 2001; 2003; 2007; Rissech & Malgosa 2005) •Ischium length: maximum distance from the anatomical acetabular point to the ischiatic tuberosity. he anatomical acetabular point corresponds to the anatomical point at which the three elements of the innominate (ilium, ischium, pubis) unite (Rissech et al. 2001). In fused acetabulum the acetabular fossa has an irregular clover-leaf shape and the anatomical acetabular point always corresponds to the indentation between the superior and the anterior lobes of the acetabular fossa. Measurement no. 1 for innominate in Fig. 2. •Ilium length: maximum distance between the anatomical acetabular point and the most distant point of the iliact crest (crestal point). It is the maximum chord length. In unfused or immature innominates, the crestal point corresponds to the highest point of the iliac crest (Fazekas and Kósa’s (1978) ilium breadth); and in individuals with adult morphology, the point is located according to the method proposed by Genovés (1959). Measurement no. 3 for innominte in Fig. 2. •Ilium width: distance between the antero-superior and postero-superior iliac spine. In order to locate these points, the method to be employed in unfused or immature innominates is that of Fazekas and Kosa’s (1978) ilium length. In individuals with an adult morphology, the method to follow is that proposed by Genovés (1959). Measurement no. 2 for innominate in Fig. 2. Measurements of the tibia (López-Costas et al. 2012) •Diaphyseal length of the tibia: Maximum distance between the proximal and distal ends (metaphyses) of the tibia shat, excluding any epiphysis. his measurement is of no value if the distal epiphysis has begun to unite. See Fig. 1, b. For the estimation of age-at-death, it is necessary to substitute the value or measurement in millimetres and apply it to the relevant calculation. he result is obtained in years. For example, we obtain a diaphyseal length of the tibia of 203 mm in one individual. his measurement is applied to the formula for the diaphyseal length of the tibia (Age = 0.066 x diaphyseal length of the tibia – 5.656) and the value of 203 mm is introduced (Age = 0.066 x 203 – 5.656). he calculation gives an age in years (Age = 7.742 years). If necessary, it is possible to add to this result the 95 % conidence interval which is given graphically or numerically by the studies in question. For example, in the study of the tibia the conidence interval is given numerically (standard error) which is 1.656 years in the case of the diaphyseal length. hat means that the age conidence interval for the individual analysed is 7.742 ± 1,656 years. he chronological age of this tested individual is seven years and the error obtained during the estimation was an overestimation of 0.742 years (Error = Estimated skeletal age – Chronological age). Estimation of adult age he skeletal element that is most frequently used in the study of morphological changes due to age in adults is the innominate. he two traditional indicators of this anatomical area are the pubic symphysis and the auricular surface. In 2006 a new method was published based 140 Estimation of the skeletal age at death on the acetabulum, which has the advantage of being applicable at any age, even for the elderly (Rissech et al. 2006; 2007). T. W. Todd (1920) developed the irst formal standards for determining skeletal age-at-death from pubic symphyseal morphology for white males in the Hamann-Todd collection. Todd later expanded the method to include white females and black males and females (Todd 1921a; 1921b; 1921c). More recently, Katz and Suchey (1986) reined the Todd phase method using a sample of modern autopsied remains from the Los Angeles County Coroner’s Oice. hey concluded that sex- and population-based diferences have a considerable impact on the reliability of the method. However, for American samples, the resulting Suchey-Brooks method (Brooks & Suchey 1990) is commonly considered to be the best age estimation method, and is widely used in forensic anthropology and bioarchaeological contexts (Hens et al. 2008). he Suchey-Brooks reference sample is large and includes a number of modern North American ethnic groups. However, despite its popularity, pubic symphyseal age assessment has not performed well in validation studies outside the U.S., including those based on modern French autopsied individuals (Baccino et al. 1999), Canadian pioneers (Saunders et al. 1992), and modern Portuguese, Spanish and Italian individuals from cemetery collections (Hens et al. 2008; Santos 1996; Rissech et al. 2012). hese studies have demonstrated biased age estimates and diiculty in determining the age of individuals over 35 years old. Furthermore, Sinha and Gupta (1995) observed diferences in the timing of age-progressive pubic changes in U.S. and Indian samples; Hoppa (2000) observed similar diferences between U.S. and English samples. he original standards for estimating skeletal age-at-death from the auricular surface of the ilium were developed by Lovejoy et al. (1985) using archaeological samples (Libben collection), American cadaver collections from the early twentieth century (Hamann-Todd collection), and forensic cases from the Cuyahoga County Coroner’s Oice. In burial contexts, the auricular surface oten preserves better than the pubic symphysis and the morphological changes continue well into the sixth decade of life. However, the Lovejoy method (Lovejoy et al. 1985) is more diicult to apply than the Suchey-Brooks method (Brooks & Suchey 1990), and validation studies have shown that the auricular surface method sufers from repeatability problems (Murray & Murray 1991; Falys et al. 2006). Saunders et al. (1992) used a small, documented population from Belleville, Ontario, and reported overall agreement with Lovejoy et al. (1985), but the reliability of the method decreased ater the age of 45. With Portuguese, Spanish and Italian individuals similar results were found (Santos 1996; Hens et al. 2008; Rissech et al. 2012). Using the Grant collection at the University of Toronto, Bedford and his colleagues (1993) found that the auricular surface method overestimated the ages of younger individuals and underestimated the ages of individuals over 50 by as much as 5–10 years. Results for a hai sample were inaccurate and imprecise enough for Schmitt (2004) to conclude that both the Suchey-Brooks and Lovejoy methods should be avoided on Asian samples. he only methods based on a Western European sample are those of Buckberry and Chamberlain (2002) and of Rissech et al. (2006, 2007). As well as being based on a European osteological sample, both of them use the Bayes theorem of conditional 141 Carme Rissech & Daniel Turbón probability to estimate the age of individuals, which makes the methods more lexible. he more lexible of the two is the method of Rissech and her collaborators (2006, 2007), which by means of the IDADE2 sotware allows the possibility of changing the reference sample in relation to that analysed on estimating the age. In other words, if the sample to be analysed is American, we can ask IDADE2 to consider a sample close to that of the said American population previously analysed as a reference sample for calculations. Bibliography Albert, A.M. 1998. he use of vertebral ring epiphyseal union for age estimation in two cases of unknown identity. Forensic Science International 97:11-20. Alduc-Le Bagousse, A. 1988. Estimation de l’âge des non-adultes: maturation dentaire et croissance osseuse. Données comparatives pour deux nécropoles médiévales bas-normande. In: Buchet L. (ed.) Anthropologie et histoire ou Anthropologie historique, 81-103. Actes des 3èmes Journées Anthropologiques (CRA Valbonne, 28-30 mai 1986), notes et monographies techniques 24. C.N.R.S., Paris. Baccino, E., Ubelaker D.H., Hayek L.C. & Zerilli A. 1999. Evaluation of seven methods of estimating age at death for mature human skeletal remains. Journal of Forensic Sciences 44:931-936. Balthazard V. & Dervieux J. 1921. Études anthropologiques sur le foetus humanin. Annales de Médicine Legale 1:3742. Bedford, M.E., Russel, K.F., Lovejoy, C.O., Meindl R.S., Simpson S.W. & Stuart-Macadam, P.L. 1993. Test of the multifactorial aging method using skeletons with known ages-at-death from the Grant collection. American Journal of Physical Anthropology 91:287–297. Black, S. & Scheuer, L. 1996. Age changes in the clavicle: from the early neonatal period to skeletal maturity. International Journal of Osteoarchaeology 6:425-434. Black, S. & Scheuer, L. 1997. he ontogenetic development of the cervical rib. International Journal of Osteoarchaeology 7:2-10. Brooks, S. & Suchey, J. 1990. Skeletal age determination based on the os pubis: a comparison of the Acsadi-Nemekeri and Suchey-Brooks methods. Human Evolution 5:227-238. Buckberry, J.L. & Chamberlain, A.T. 2002. Age estimation from the auricular surface of the ilium: a revised method. American Journal of Physical Anthropology 119:231-239. Cardoso, H. 2005. Patterns of growth and development of the human skeleton and dentition in relation to environmental quality. A biocultural analysis of a sample of 20th century Portuguese subadult documented skeletons. PhD hesis, McMaster University, Hamilton, Ontario. Cardoso, H. 2008a. Age estimation of adolescent and young adult male and female skeletons II, epiphyseal union at the upper limb and scapular girdle in a modern Portuguese skeletal sample. American Journal of Physical Anthropology 137:97-105. Cardoso, H. 2008b. Epiphyseal union at the innominate and lower limb in a modern Portuguese skeletal sample, and age estimation in adolescent and young adult male and female skeleton. American Journal of Physical Anthropology 135:161-170. Castellana, C. & Kósa, F. 1999. Morphology of the cervical vertebrae in the fetal and neonatal human skeleton. Journal of Anatomy 194:147-152. Coleman, W.H. 1969. Sex diferences in the growth of human bony pelvis. American Journal Physical Anthropology 31:125-152. Crétot M. 1978. L’arcade dentaire humaine Morphologie. 10th edition. Julien Prélat, Paris. Falys, C.G., Schutkowski H. & Weston, D.A. 2006. Auricular surface aging. Worse than expected? A test of revised method on a documented historic skeletal assemblage. American Journal Physical Anthropology 130:508–513. Fazekas, G.I. & Kósa, F. 1978. Forensic fetal osteology. Akademiai Kiadó, Budapest. Francis, C.C. 1940. he appearance of centres of ossiication from 6-15years. American Journal of Physical Anthropology 27:127-138. Francis, C.C., Werle, P.P. & Behm, A. 1939. he appearance of centres of ossiication from birth to 5 years. American 142 Estimation of the skeletal age at death Journal of Physical Anthropology 24:273-299. Garn, S.M., Rohman, C.G., Blumenthal, T. & Silverman, F.N. 1967. Ossiication commonalities of the hand and other body parts: heir implications to skeletal assessment. American Journal of Physical Anthropology 27:75-82. Garn, S. M., Sandusky, S.T., Miller, R.L. & Nagy, J.M. 1972. Developmental implications of dichotomus ossiication sequences in the wrist region. American Journal of Physical Anthropology 37:111-115. Genovés, S. 1959. Diferencias sexuales en el hueso coxal. Universidad Nacional Autónoma de México, Publicaciones del Instituto de Historia, México. Ghantus, M.K. 1951. Growth of the shat of the human radius and ulna during the irts two years of life. American Journal of Roentgenology 65:784-786. Gindhart, P.S. 1973. Growth standards for the tibia and radius in children aged one month through eighteen years. American Journal of Physical Anthropology 39: 41-48. Hens, S.M., Rastelli, E. & Belcastro, G. 2008. Age estimation from the human os coxa: a test on a documented Italian collection. Journal of Forensic Science 53:1040–1043. Hoppa, R.D. 1992. Evaluating human skeletal growth: and Anglo-Saxon example. International Journal of Osteoarchaeology 2:275-288. Hoppa, R.D. 2000. Population variation in osteological aging criteria: an example from the pubic symphysis. American Journal of Physical Anthropology 111:185-191. Jantz, R.L. & Owsley, D.W. 1984. Long bone growth variation among Arikara skeletal populations. American Journal of Physical Anthropology 63:13-20. Kahana, T., Birkby, W.H., Goldin, L. & Hiss, J. 2003. Estimation of age in adolescents – he basilar synchondrosis. Journal Forensic Science 48:1-5. Katz, D. & Suchey, J. 1986. Age determination of the male os pubis. American Journal of Physical Anthropology 69:427435. Kelley, M.A. & Larsen, C.S. (eds). 1991. Advances in dental Anthropology. Wiley-Liss, New York. Kósa, F., Castellana, C. 2005. New forensic anthropological approachment fort he age determination of human skeletons on base of morphometric of vertebral column. Forensic Science International 147:569-574. Krogman, W.M. 1962. he human skeleton in Forensic Medicine. Charles C. homas Ltd., Springield, Illinois. Kronfeld, R. 1935. Development and calciication of the human deciduous and permanent dentition. he Burn 38:18. Lewis, A. B. & Garn, S.M. 1960. he relationship between tooth formation and other maturational factors. Angle Orthodontist 30:70. López-Costas, O., Rissech, C., Trancho, G. & Turbón, D. 2012. Postnatal growth of the tibia. Implications for age and sex estimation. Forensic Science International 214: 207.e1-207.e11. Lovejoy, C.O., Meindl, R.S., Prysbeck, T.R. & Mensforth, R.P. 1985. Chronological metamorphosis of the auricular surface of the ilium: a new method for the determination of adult skeletal age at death. American Journal of Physical Anthropology 68:15-28. Maples, W.R. 1995. Stages of epiphyseal union for thoracic and lumbar vertebral centra as a method of age determination for teenage and young adult skeletons. Journal of Forensic Sciences 40:623-633. Maresh, M.M. 1955. Linear growth of the long bones of extremities from infancy through adolescence. American Journal of Diseases of Children 89:725-742. McKern, T.W. & Stewart, T.D. 1957. Skeletal age changes in young American males, analyzed from the standpoint of identiication. U.S. Army, Quartermaster´s Research and Development Command. Technical Report. EP-45. Natick, Massachusetts. Merchant, V.L. & Ubelaker, D.H. 1977. Skeletal growth of the protohistoric Arikara. American Journal of Physical Anthropology 46:61-72. Miles, A.E.W. & Bulman, J.S. 1994. Growth curves of immature bones from Scottish island population of sixteenth to mid-nineteenth century: limb-bone diaphyses and some bones of the hand and foot. International Journal of Osteoarchaeology 4:121-136. Miles, A.E.W. & Bulman, J.S. 1995. Growth curves of immature bones from Scottish island population of sixteenth to mid-nineteenth century: shoulder, girdle, ilium, pubis and ischium. International Journal of Osteoarchaeology 5:15-27. Modi, N.J. 1988. Modi’s Medical Jurisprudence and Toxicology. N.M. Tripathi Private Ltd., Bombay. 143 Carme Rissech & Daniel Turbón Murray, K. & Murray, T. 1991. A test of the auricular surface aging technique. Journal of Forensic Science 36:1162–1169. Nawrocki, S.P. 2010. he nature and surces of error in the estimation of age at death from the skeleton. In: Latham, K.E. & Fennengan, M. (eds) Age estimation of the human skeleton, 79-101. Charles C homas Publisher Ltd., Springield, Illinois. Noback, C.R. 1943. Some gross structural and quantitative aspects of the developmental anatomy of the human embryonic, fetal and circumnatal skeleton. Anatomical Record 87:29-51. Noback, C.R. 1944. he developmental anatomy of the human osseouss skeleton during the embryonic, fetal and circumnatal periods. Anatomical Record 88: 91-125. Ohtsuki, F. 1977. Developmental changes of the cranial bone thickness in the human fetal period. American Journal of Physical Anthropology 46:141-154. Ohtsuki, F. 1980. Areal growth in the human fetal parietal bone. American Journal of Physical Anthropology 53:5-9. Olivier, G. & Pineau, H. 1960. Nouvelle détermination de la taille foetalle d’après les longueurs diaphysaires des os longs. Annales de Médicine Légale 40:141-144. O’Rahilly, R. & Gardner, E. 1996. he initial appearance of ossiication in staged human embryos. American Journal of Anatomy 134:291-308. Owings, P.A. & Suchey, J.M. 1985. Epiphyseal union of anterior iliac crest and medial clavicle in a modern multiracial sample of American males and females. American Journal of Physical Anthropology 68:457-466. Pfauf, R.O. & Sciulli, P. W. 1994. A method for establishing the age of subadults. Journal of Forensic Sciences 39:165176. Reynolds, E.L. 1945. he bony pelvic girdle in early infancy. A roentgenometric study. American Journal of Physical Anthropology 3:321-354. Reynolds, E.L. 1947. he bony pelvis in prepubertal childhood. American Journal of Physical Anthropology 5:165-200. Ríos, L., Weisensee, K. & Rissech, C. 2008. Sacral fusion as an aid in age estimation. Forensic Science International 180:111.e1-111.e7. Rissech, C., Sañudo, J.R. & Malgosa, A. 2001 Acetabular point: a morphological and onthogenetics study. Journal of Anatomy 198:743-748. Rissech, C., García, M.M. & Malgosa, A. 2003. Sex and age diagnosis by ischium morphometric analysis. Forensic Science International 135:188-196. Rissech, C. & Malgosa, A. 2005. Ilium growth study: applicability in sex and age diagnosis. Forensic Science International 147:165-174. Rissech, C., Estabrook, G.F., Cunha, E. & Malgosa, A. 2006. Using the Acetabulum to Estimate Age at Death of Adult Males. Journal of Forensic Sciences 51:213-229. Rissech, C. & Black, S. 2007. Scapular Development from the Neonatal Period to Skeletal Maturity. A Preliminary Study. International Journal of Osteoarchaeology 17:451- 464. Rissech, C., Estabrook, G.F., Cunha, E. & Malgosa, A. 2007. Estimation of Age-at-Death for Adult Males Using the Acetabulum, Applied to Four Western European Populations. Journal of Forensic Sciences 52:774-778. Rissech, C. & Malgosa, A. 2007. Pubis growth study: applicability in sexual and age diagnosis. Forensic Science International 173:137–145. Rissech, C., Schaefer, M. & Malgosa, A. 2008. Development of the femur-implications for age and sex determination. Forensic Science International 180:1-9. Rissech, C., Wilson, J., Winburn, P.A., Steadman, D. & Turbón, D. 2012. A comparison of three established age estimation methods on an adult Spanish sample. International Journal of Legal Medicine 126:145-155. Rissech, C., Márquez-Grant, N. & Turbón, D. in press. New formulae for age estimation of sub-adult skeletal remains: recommendations for forensic anthropology and osteoarchaeology. Journal of Forensic Science. Santos, A.L. 1996. How old is this pelvis? A comparison of age at death estimation using the auricular surface of the ilium and os pubis. In: Pwiti, G. & Soper, R.A. (eds) Aspects of African Archaeology, 29-36. Proceedings of the 10th congress of the Pan African Association for Prehistory and related studies; 1995 Jun 18-23; Harare. Print Holdings, Zimbabwe. Saunders, S.R., Fitzgerald, C., Rogerts, T., Dudar, C. & McKillop, H. 1992. A test of several methods of skeletal age estimation using a documented archaeological sample. Canadian Society Forensic Science Journal 25:97-118. 144 Estimation of the skeletal age at death Schaefer, M.C. & Black, S. 2005. Comparison of ages of epiphyseal union in North American and Bosnian skeletal material. Journal of Forensic sciences 50:1-8. Scheuer, L. & Black, S. 2000. Developmental juvenile osteology. London, Academic Press. Scheuer, L. & McLaughlin-Black, S. 1994. Age stimation from the pars basilaris of the fetal and juvenil occipital bone. International Journal of Osteoarchaeology 4: 377-380. Scheuer, L., Musgrave, J.H. & Evans, S.P. 1980. he estimation of late fetal and perinatal age from limb bone length by linear and logarithmic regression. Annals of Human Biology 7:257-265. Schmitt, A. 2004. Age-at-death assessment using the os pubis and the auricular surface of the ilium: a test on an identiied Asian sample. International Journal of Osteoarchaeology 14:1-16. Schour, I. & Massler, M. 1941. he development of the human dentition. Journal of the American Dental Association 28:1153-1160. Sinha, A. & Gupta, V. 1995. A study of estimation of age from the pubic symphysis. Forensic Science International 75:73-78. Smith, H.B. 1991. Standards of human tooth formation and dental age assessment. In: Kelley, M.A. & Larsen, C.S. (eds) Advances in dental anthropology, 143-168. Wiley-Liss, New York Stevenson, P.H. 1924. Age order of epiphysial union in man. American Journal of Physical Anthropology 7:53-93. Stewart, T.D. 1976. Identiication by the skeletal structures. In: Camps, F.E. (ed.) Gradwohl’s Legal Medicine, 123-154. John Wright, Bristol. Stloukal, M. & Hanáková, H. 1978. Die Länge der Längsknochen altslawischer Belvökerungen, unter besonderer Berücksichtigung von wachstumsfragen. Homo 29:53-69. Sundick, R.I. 1978. Human skeletal growth and age determination. Homo 29:228-249. Tanner, J.M. 1962. Growth at adolescence. 2nd edition. Blackwell Scientiic, Oxford. Todd, T.W. 1920. Age changes in the pubic bone. I. he male white pubis. American Journal of Physical Anthropology 3:285-334. Todd, T.W. 1921a. Age changes in the pubic bones. II. he pubis of the male Negro-white hybrid. III. he pubis of the white female. IV. he pubis of the female Negro-white hybrid. American Journal of Physical Anthropology 4:4-70. Todd, T.W. 1921b. Age changes in the pubic bones. V. Mammalian pubic bone metamorphosis. American Journal of Physical Anthropology 4:333-340. Todd, T.W. 1921c. Age changes in the pubic bones. VI. he interpretation of variations in the symphyseal area. American Journal of Physical Anthropology 4:407-424. Todd, T.W. & D’Errico J.Jr. 1928. he clavicular epiphysis. American Journal of Anatomy 4:25-50. Ubelaker, D.H. 1978. Human skeletal remains. Excavation, analysis, interpretation. Aldine, Chicago. van der Linden, F.P.G.M. & Duterloo, H.S. 1976. he development of the human dentition. An atlas. Harper and Row, Hagerstown MD (USA). Weaver, D.S. 1979. Application of the likelihood ratio test to age estimation using the infant and child temporal bone. American Journal of Physical Anthropology 50:263-270. 145 Giampaolo Piga et al. A multi-technique approach by XRD, FT-IR and SAXS for the analysis of burned archaeological bones Giampaolo Piga1, Assumpció Malgosa1 & Stefano Enzo2 1 Departament de Biologia Animal, de Biologia Vegetal i d’Ecologia, Universitat Autonoma de Barcelona, Spain 2 Dipartimento di Chimica e Farmacia, Universitá di Sassari, Italy Abstract Archaeological bones with alterations due to thermal exposure were found in the necropolis of S’Illot des Porros, one of the most important prehistoric funerary sites of the Balearic Islands (Spain). he bones were investigated by a combination of X-ray difraction (XRD), Fourier transform infrared (FT-IR) and small angle X-ray scattering (SAXS) tecniques. hey provided useful information on their physical and chemical state such as the deterioration degree of the bone structure that was parameterised through indices such as crystallinity, average crystallite size, splitting factor and fractal dimension. As some of the reported modiications could be attributed to diagenesis, a discussion is presented in terms of bone crystallinity and ionic exchange processes. Furthermore, the diferent average crystallite size of bone specimens was ascribed to the diferent ire treatment. Indeed, thermal treatment alters the structure and morphology of bone at a very ine level (microscopic and nanometric), while morphology follows the structural modiications. We concluded that the studied human bones were thermally treated at diferent temperatures on account of the ire rituals ater death. Introduction here is at present a growing interest in the application of forensic science to clarify, for example, pending questions in civil or criminal court cases ater burning or to study human remains for purposes of identiication ater cremation (Eckert et al. 1988; hompson 2005; Harbeck et al. 2011) as well as in archaeology (Piga et al. 2008a; 2010a) to account for the funerary habits and customs of ancient civilisations. herefore, the retrieval of detailed information pertaining to the individual or population such as those collected from non-cremated bones utilising the methodological approaches available from difraction and spectroscopy is highly appreciated not only for forensic scientists, but also for anthropologists, palaeontologists and archaeologists focusing on fossil or historical human remains (Stathopoulou et al. 2008; Piga et al. 2009a; 2011). he efects of heating and burning on bone mineral have previously been studied using techniques such as X-ray difraction (XRD) with the aim of discerning a characteristic signature of crystal change. he powder difraction diagrams were found to sharpen as a 146 A multi-technique approach by XRD, FT-IR and SAXS function of thermal treatment, on account of efect due to simultaneous average crystallite size growth and lattice strain decrease. hese data were discussed coherently for the irst time by Perinet (1964) and Bonucci & Graziani (1975), and accompanied by an electron microscopy investigation of the bone materials with the aim of assessing directly the growth process induced by heating. Early XRD studies on burned remains were further addressed by Shipman et al. (1984) using a crystallinity index (CI) inversely related to the broadening of the peaks of hexagonal hydroxylapatite. Because of the anisotropic broadening of hydroxylapatite peaks, Person et al. (1995; 1996) suggested a more objective deinition of the crystallinity index by examining the envelope of peaks in the 2θ range from 30 to 39° using the CuKa radiation. Rogers and Daniels (2002) made an efort to give a comprehensive view of the whole difraction pattern by reporting the broadening of some dozens of peaks as a function of their angular position. It should be noted that a parallel line of research was developed by FT-IR spectroscopy, where the hydroxylapatite phosphate bands ν4 in the range 500-700 cm-1 were examined in terms of a splitting factor similar to the crystallinity index (Weiner & Bar-Yosef 1990; Stiner et al. 1995). An alternative method of studying the archeological bones was recently suggested by using the small angle X-ray scattering technique (SAXS) (Hiller et al. 2003; Hiller & Wess 2006). Since X-rays are primarily scattered by electrons, X-ray small angle scattering is observed, when electron density inhomogeneities exist in the sample. Considering that any scattering process is accompanied by a reciprocity law, which gives an inverse relationship between particle size and scattering angle, particle dimension from ten to several hundred Å (1 Å = 10−10 m) are enormously large compared to the wavelengths of X-ray used, (CuKa line 1.54 Å) this makes the angular range of observable scattering correspondingly small. he scattering of various particles can be treated at various extents and speciic information on the size, shape, polydispersion, spatial arrangement and interaction among particles have been obtained since 1938, when Guinier postulated the scattering form spherical isolated particles (Guiner & Fournet 1955). Notwithstanding, SAXS has been applied only in a few cases to artefacts of interest in the ield of cultural heritage for speciic purposes. he use of SAXS has recently found a new application in the study of mineral change in archaeological bones (Hiller & Wess 2006; Hiller et al. 2004; Pijoan et al. 2007). his method allows for the accurate determination of crystal size, shape and orientation within the bone (Child 1995; Wachtel & Weiner 1994). It was shown that SAXS provides information regarding particle morphology and is complementary to other techniques employed in archaeological contexts (Camacho et al. 1999). In addition, it was recently used to characterise diagenetic change in bone and other materials of archaeological interest (Wess et al. 2001; 2002). he measurement of subtle changes to crystallite thickness or shape could provide a window to the events leading to mineral alteration in archaeological bone, including diagenetic processes as well as human interventions such as burning (Piga et al. 2009a). Experimental data obtained from the analysis of some archaeological bones will be discussed and analysed to obtain an evaluation of the thermal treatments applied to the samples. Sizes evaluated from the SAXS data are compared with the size of crystalline domains obtained by applying the Rietveld method to the XRD patterns. Analogies and 147 Giampaolo Piga et al. diferences will be discussed. Finally we will describe how our results conirm previous FTIR spectra analysis indings. Experimental Materials he fragments of bones were found during the excavations in the Funerary chambers of S’Illot des Porros necropolis, one of the most important prehistoric funerary sites of the Balearic Islands (Spain), which was in use from the 6th and 5th century BCE until the 1st century CE. he archaeological site is located in a funerary area which contains two cemeteries and one sanctuary and is constituted by three funerary chambers named A, B and C, respectively (Piga et al. 2010a). he analysed bones were extracted from a collection attributed to at least 67 burned individuals (Table 1) and are representative of cremations at diferent temperatures in the three funerary chambers. Six fragments of 0.5 g were prepared for physical analyses by hand grinding with an agate mortar and pestle until reduced to a suiciently ine powder. Methods he X-ray difraction (XRD) patterns were recorded using Bruker D8 and Siemens D- 500 difractometers in the Bragg-Brentano geometry with Cu Ka radiation (λ=1.54178 Å). he goniometer was equipped with a graphite monochromator in the difracted beam and the patterns were collected with 0.05 of step size. he X-ray generator worked at a power of 40 kV and 30 mA and the resolution of the instrument (divergent and antiscatter slits of 0.5°) was determined using a-SiO2 and a-Al2O3 standards free from the efect of reduced crystallite size and lattice defects (Enzo et al., 1988). he powder patterns were analysed according to the Rietveld method (Young 1993), using the programme MAUD (Lutterotti & Bortolotti 2003). These experiments and analyses are supposed to be reliable for a precise description of the growth phenomena (i.e., degree of organisation), which are induced in the hydroxyapatite (HA) micro- (or nano-) crystals as a function of fire temperature. As a matter of fact, the procedure is not limited to the analysis of a few Table 1. list of the six burnt remains analyzed, belonging to S’Illot des Porros necropolis, with anthropological information (age, sex, part of the body taken for the spectroscopic analysis). Sample code Age Sex Part of the body IPC764-2 Adult ♂ Cranium IPA9 15 years old - Cranium IPC764 Adult ♂ Femur IPC64B Juvenile - Cranium IPAI1 Adult ♂ Cranium IPB14-62 Adult ♂ Cranium analyzed 148 A multi-technique approach by XRD, FT-IR and SAXS selected peaks but evaluates the pattern with the maximum collectable evidence. As for apatite evidenced in our XRD patterns, following Elliott et al. (1973) we have adopted a monoclinic description of the unit cell (Space Group P21/c, 4 molecular units) rather than the usual hexagonal cell of S. G. P63/m with two molecules of hydroxyapatite. As a matter of fact, the lattice parameter of the monoclinic phase aM coincides with that of the hexagonal phase aH, but bM is ca 2 × aH, cM = cH and βM ≈ 120°. he Rietveld method is an eicient approach that evaluates quantitatively the amount, structure and microstructure parameters of mineralogical phases while taking into account the instrumental parameters. While the average crystallite size parameter does not depend on the order of relections, the lattice strain does. he programme MAUD calculates numerically the convolution equations in order to correctly distinguish and evaluate both crystallite size and strain terms in the experimental peak broadening. Also, one important advantage of the Rietveld method is that no standard is required for quantitative evaluation of phases, thus minimizing the work on sample preparation. It was necessary to make reference to a calibration that was worked out with a sample of human bone subjected to selected temperatures of cremation to evaluate the temperature to which the bones were presumably subjected. Our previous applications of the XRD technique to human bones were based on a calibration of the thermal treatment as a function of temperature and time by following the average grain size of hydroxyapatite (HA) biomineral phase. We have assessed with our method that the average grain size in untreated human bones is ca 170 Å and remains approximately constant until 500–600°C. he average crystallite size then quickly increases around 700°C, subsequently leveling of at a new value according to a sigmoidal behavior typical of a logistic function (Piga et al. 2008b; 2009b). It is possible to estimate with good reliability the temperature, to which the bones were subjected during the burning process by following the quantitative interpretation of XRD data in terms of the growth mechanism of HA microcrystals induced by thermal treatment. In turn, this permits us to ascertain the ire technology in use and, with speciic concern to the site here investigated, it supplies valuable information on the possible coexistence of inhumation and cremation practices. A simultaneous investigation was carried out by FT-IR spectroscopy, whose absorption bands are related to the bond strength of carbonate and phosphate groups of HA. he bands that are considered are generally constituted by overlapped lines whose width decreases as a function of treatment temperature according to an empirical crystallisation index also called splitting factor (SF) (Weiner & Bar-Yosef 1990). FT-IR spectra were collected with a Bruker Vertex 70V spectrometer in terms of absorbance vs wavenumber n in the range 400-4500 cm-1. About 3 mg bone were handgrinded and mixed with potassium bromide (KBr) in the weight ratio 1:100 respectively, to make pellets suitable for beam irradiation. In particular, the cluster of bands of HA in the range 50.000–70.000 m−1 was analysed because it is generally recognized as the most reliable zone in which to deine the splitting factor SF as a function of temperature treatment. SF is deined from the sum of band 149 Giampaolo Piga et al. intensities of the two peaks divided by the intensity of the valley between them (Weiner & Bar-Yosef 1990). he peaks were processed using standard non-linear least squares itting procedures incorporated in the Origin® sotware assuming for the transmitted line shape a symmetric Pearson VII type function and a polynomial background of order 1. Small angle X-ray scattering measurements were carried out with a Bruker AXS Nanostar-U instrument having a Cu rotating anode working at 40 kV and 18 mA. he X-ray beam is monochromatized at a wavelength λCu=1.54178 Å using two cross-coupled Göbel and is collimated using a series of three pinholes with diameters of 500, 150, and 500 μm. he detector is an Hi-Star Bruker. A two-dimensional Multiwire Proportional Counter (MWPC) sensitive to the energy of X-ray was used. he hand-ground bone powders were placed inside lime-glass capillary. Samples were directly mounted on the sample stage to avoid additional scattering from the holder. Data were collected at room temperature for 1000 s and 24 cm from the sample. he measurements were carried out in two diferent portions of each sample to check the homogeneity. Results and discussion he XRD diagrams of the six examined specimens are reported in Figure 1 and show a remarkable change of their crystallinity property. he crystallinity referred to here should not be confused with the analogous term used in polymer science for partially amorphous systems, where it is referred to as ratio between the amount of crystalline components in an otherwise amorphous matrix. Except for the IPC764 specimen, the phase analysis by the Rietveld method of the XRD patterns suggests that the specimens are almost single phase hydroxylapatite, apart from a minor contamination of calcite that seems likely of endogenous origin, although this is diicult to demonstrate in archaeological material aged more than two thousand years ago (see data reported in Table 2). It can be seen that the bottom pattern (data points) consists of broad peaks described satisfactorily with the monoclinic structure of hydroxylapatite on account of a limited extension of the crystallites and a fairly large degree of lattice strain. It should be maintained that in the isotropic model here used the peak broadening due to crystallite Table 2. Phase, average crystallite size, splitting factor and estimated temperature of the hydroxylapatite mineral phase. Sample code Phases Average cristallize Size /(Å) IPC764-2 Apatite 97 % Calcite 3 % Apatite 97 % Calcite 3 % Apatite 89 % Calcite 11 % Apatite 96 % Calcite 4 % Apatite 99% Calcite 1 % Apatite 97.5 % Calcite 2.5 % IPA9 IPC764 IPC64B IPAI1 IPB14-62 150 estimated T with XRD / °C Splitting Factor (SF) estimated T with FT-IR / °C 2008 ±200 1000 6.15 ± 0.05 > 900 957 ±100 800-900 6.0± 0.05 >800 321 ±20 700-775 5.70± 0.05 >800 248 ± 10 650-700 3.86± 0.05 600<T<700 213 ±10 650 3.63± 0.05 ≈ 600 196 ±10 0-400 2.95± 0.05 Not burned A multi-technique approach by XRD, FT-IR and SAXS reduction is independent from the order of relection, while the component due to strain increases proportional to the reciprocal lattice variable. Actually, it is known that the assumption of isotropic size and strain may be questionable dealing with osteo-materials. In particular the (002) peak at d = 3.44 (2θ = 25.85°) appears sharper than the others, which conirms the existence of texture along this direction (Zizak et al. 2000). Nevertheless, the average crystallite size obtained by XRD using the isotropic model is reported in Table 2. It can be regarded as a irst approximation for a volume weighted average size of crystallites, regardless their shape and texture. As shown in Figure 1, the peak broadening decreases going from bottom to top, which is indicative of the thermal treatment to which the bones were subjected. Figure 1. the XRD patterns of cremated bones from On the basis of a previous calibration (Piga S’Illot des Porros necropolis; it is evident that IP-B14- et al. 2008b), it was shown that similar 62, IPC64B and IPAI1 samples display a large peak broadening with respect to the remaining specimens on “crystallinity” changes can be related to a account of a weak thermal treatment received. With the temperature treatment to which presumably Rietveld method the goodness of the it between calcu- the bodies were subjected. he “equivalent lated and experimental pattern is measured in terms of temperature range” of treatment is also numerical agreement factors so this approach appears the most complete for evaluating simultaneously expe- reported in Table 2. It is known that also rimental data quality (i.e. signal-to-noise-ratio) and/or taphonomy and diagenesis may afect the credibility of model assumptions. microstructure of bones, but it was assessed that this efect is relatively reduced in a palaeontological collection of human and animal bones (Piga et al. 2009a) if compared with efects due to cremation or incineration practices. FT-IR spectroscopic data are presented in Figure 2a and b for the same collection of specimens in the wave-number n range from 400 to 2000 cm-1. It is possible to recognise three main groups of band in the range 500-700 cm-1, 1000-1200 cm-1 and 1400-1600 cm-1, which are generally assigned to the energy mode ν4 of phosphate groups, ν3 of phosphate groups and to the ν3 of carbonate groups respectively. hese carbonates bands assessed by spectroscopy may refer either to CO32- groups from calcite or to CO32- groups that are substituting for phosphate groups in the structure of hydroxylapatite. he possibility that these carbonate groups are referred to a [Ca5(PO4)3]2(CO3) structure was also considered in the literature (Elliott et al. 2002). In Figure 2b, the ν4 band of the phosphate groups is subjected to a sharpening similar to the difraction patterns. It is customary to represent the sharpening of the ν4 envelope (Weiner & Bar-Yosef 1990; Stiner et al. 1995), 151 Giampaolo Piga et al. Figure 2: a) the FT-IR spectra where the graphs of the same specimens are reported in the wave-number range from 400 to 2000 cm-1. It is possible to recognize three main groups of band in the range 500-700 cm-1, 1000-1200 cm-1 and 1400-1600 cm-1, which are generally assigned to the energy mode 4 of phosphate groups, 3 of phosphate groups and to the 3 of carbonate groups respectively. he spectra are ordered on increasing SF factor b) the FT-IR transmittance peaks of the phosphate group where the SF is evaluated. Note the appearance of a shoulder at 634 cm-1 for temperatures above 700 °C ,in the IPC764, IPA9 and IPC764-2 specimens, as indicated by arrow. using the splitting factor SF, reported in Table 2. Futhermore, the shoulder at ca. 630 cm-1 for the less “crystalline” specimens is replaced by a further peak in the specimens which appeared to have been treated at higher temperature according to the XRD investigation. he graphs in Figure 2 are a magniication of FT-IR spectra in the range 500-700 cm-1 and highlight the band structure of ν4 phosphate groups from the point of view of the splitting factor SF. In our previous calibration of FT-IR spectra, it was established that the appearance of the shoulder at ca 634 cm-1 indicates ire temperature between ca 700 and 800°C and persists until 1000 °C (Piga et al. 2010b). Table 2 shows in detail the results obtained through the techniques XRD/FTIR. Estimates temperatures obtained with the two techniques, according to our previous calibrations (Piga et al. 2008b; 2009 b) are almost concordant, except in a few cases (IPC764 and IPAI1 specimens). hese diferences do not exceed 100° C and are not signiicant. hus, the combined use of both techniques is a powerful tool to assess whether the bones have subjected to ire and, with fairly good reliability, to which temperature (Piga et al. 2010b). Data of the SAXS isotropic bidimensional patterns were converted in the scattering curve intensity versus the scattering vector Q (Q = 4 πsinθ/λ, where 2θ is the scattering angle and λ is the wavelength of the X-ray beam) by integration in annular rings. he obtained intensities for the same collection of samples, ater correction for the 152 A multi-technique approach by XRD, FT-IR and SAXS Figure 3. SAXS intensities vs. scattering vector Q for the bones samples. A) I(Q) vs Q. B) Log I(Q) vs. Q2 (Guinier plot). C) Q2I(Q) vs. Q (Kratky plot). D) LogI vs Log Q. For clarity reasons data related to samples IAI1 and IPB14-62 on graphs B and C were multiplied by factors 2 and 4, respectively. sample transmission and for the contribution of the empty capillar, are shown as a function of the scattering vector Q in Figure 3. he intensity monotonically decreases for all samples, but the decay law looks diferent from one sample to another. he absence of a linear region in Figure 3b indicates that the Guinier approximation (Guiner & Fournet 1955) does not hold, probably as a consequence of a high polidispersity in size, thus preventing the evaluation of the particle size. According to Wess et al. (2001) in Figure 3c the experimental data are, thus, reported on a Q2I(Q) vs. Q in order to evaluate the crystal thickness parameter, T, and to obtain indication on the shape of the mineral crystallites. Data indicate that samples have undergone diferent processes on the basis of the discussion reported in Camacho et al. Table 3. Results of the linear its of Log[I(Q) - C] vs. Log Q for the two linear regions. Subscript 1 refers to the low-Q region, 2 to the high-Q region. Sample IPC764-2 IPA9 IPC764 IPC64B IPAI1 IPB14-62 T (nm) 2.6 2.4 2.1 1.6 1.9 1.7 Log(2S S'U2 S)1 0.03(2) 0.45(2) 1.50(6) 2.17(7) 2.31(5) 2.91(5) -P1 2.83(1) 2.68(2) 2.30(6) 1.97(5) 1.90(4) 1.44(3) Log(2S S'U2 S)2 -1.13(6) -0.89(6) -0.38(3) -0.13(4) -0.09(3) 0.06(4) -P2 3.86(7) 4.01(7) 3.94(4) 3.94(4) 3.99(4) 3.96(4) Bi/BIPB14-62 15.5 8.9 2.75 1.55 1.41 1 rcristallite size 10.9 5.2 1.74 1.35 1.16 1 153 Giampaolo Piga et al. (1999). In particular, the behavior at very low Q observed for sample IPC764-2 suggests that it is constituted by large and highly polidisperse crystallites, indicating that this bone has undergone a diagenetic remodeling. he observed behavior for sample IPA9 indicates that this bone has still undergone a little diagenetic alteration and the shape of the curve is typical of plate-like crystals as usually observed for human bones. In contrast, the scattering proiles obtained for samples IPC764, IPC64B, IPAI1 and IPB14-62 are typical of needle-like Figure 4. Comparison between relative sizes of IPB14-62 sample (calculated as described) and apatite crystals, thus pointing to some thermal those obtained from the XRD data analysis. treatment rather than to diagenesis (Pijoan et al. 2007). Moreover, the observed intensity increase and the displacement of the maximum toward higher Q values could be consistent with some variation in sizes probably related to treatments at higher temperature or longer times. he obtained values are reported in Table 3. In all cases they are lower than the values obtained for fresh human bones (Fratzl et al. 1996). In addition, values obtained for samples IPC764, IPC64B, IPAI1 and IPB14-62 are smaller than those obtained for samples IPC764-2 and IPA9. It is surprising the apparent correlation with the shape of crystallites although it could not be explained in terms of thermal treatments unless an anisotropic growth occurs. A new approach has been used to shed light on this aspect and to attempt to estimate the total sizes of the crystallites. he Log I vs Log Q pattern in Figure 3d demonstrates the diferences on the decay law. he bi-logarithm plots display the presence of two linear regions for all samples that could be ascribed to the contemporary presence of small primary particles that agglomerate to form clusters (Beaucage 1995). he analysis of the two linear regions draws some information on the kind of interface according to the equation: Log [I(Q) - C] = Log(2πΔρ2 S) + P Log Q Where Dr is the diference in scattering length density between particles and medium, S is the total surface area, P is the exponent of Q related to the kind of interface and C is a constant term, that derives from incoherent scattering and from instrumental noise. Values of Log (2π Δρ2 S) and P, derived from the best its in the two regions, are collected in Table 3, where the ratio between crystalline size obtained by XRD analysis are also reported. he two sets of data are compared in Figure 4, where each sample is arbitrarily reported on the x-axis. Data of small particle size are in a very good agreement. he increasing diference between the two sets of results at higher particle size could be due to a greater uncertainty in the crystalline size on becoming the XRD peak narrower. Of course another source of uncertainty may be ascribed to the relatively low resolution Qmin 154 A multi-technique approach by XRD, FT-IR and SAXS of the Small Angle Scattering peak In fact, Qmin of our apparatus corresponds ca to 800 Å, suggesting that larger particle size are the efect of extrapolation procedures, deserving some degree of arbitrariness. Conclusions Samples of archaeological bones were investigated in order to obtain an evaluation of the thermal treatment applied to the samples. Sizes and mineralogical nature of crystalline domains were evaluated by applying the Rietveld method to the XRD patterns. he analysis was conducted on mostly single phase hydroxylapatite specimens, but a minor contamination of calcite probably of endogenous origin has been evidenced in some samples. To evaluate the temperature to which the bones were subjected, a method based on a calibration of the heat treatment as a function of temperature and time by following the average grain size of hydroxyapatite (HA) biomineral phase has been applied to the XRD data. FT-IR spectra are dominated by the typical hydroxylapatite bands apart from weak components typical of carbonates. Data conirm indings about the thermal treatment samples undergo, in fact, the shoulder at ca. 630 cm-1 for the less “crystalline” specimens is replaced by a further peak in the specimens which appeared to have been treated at higher temperature. SAXS data analysis further conirms the above indings. In addition, it allows obtaining some information on the morphologies of samples. Crystal shape evolves as a function of the physical-chemical modiication, diagenesis or thermal treatments, that bones have undergone. Crystals result composed at a nanoscopic level by small particles characterised by a sharp interface that agglomerate to form bigger clusters of fractal geometry. he fractal nature reduces on increasing the temperature of thermal treatment. Acknowledgements he authors thank Dr. Massimo Piccinini (Porto Conte Ricerche, Alghero-Sassari) for FTIR spectrometer data collection, Prof. Eugenio Caponetti, Dr. Delia Chillura Martino and Dr. Maria Luisa Saladino (Università degli Studi di Palermo) for SAXS measurements. SAXS experimental data were provided by Centro Grandi Apparecchiature—UniNetLab— Universita` di Palermo. his work was partially supported by a project of Ministerio de Ciencia y Tecnología de España, CGL2008-00800. 155 Giampaolo Piga et al. Bibliography Beaucage, G. 1995. Approximations Leading to a Uniied Exponential/Power-Law Approach to Small-Angle Scattering. Journal of Applied Crystallography 28, 717–728. Bonucci, E. & Graziani, G. 1975. Comparative thermogravimetric X-ray difraction and electron microscope investigations of burnt bones from recent, ancient and prehistoric age. Atti della accademia Nazionale dei Lincei, Rendiconti, classe di scienze isiche, matematiche e naturali LIX, 517–532. Camacho, N.P., Rinnerthaler, S., Paschalis, E.P., Mendelsohn R., Boskey, A.L. & Fratzl, P. 1999. Complementary information on bone ultrastructure from scanning small angle X-ray scattering and Fourier-transform infrared microspectroscopy. Bone 25 (3), 287–293. Child, A.M. 1995. Towards an understanding of microbial decomposition of archaeological bone in the burial environment. Journal of Archaeological Science 22, 165–174. Eckert, W.G, James, S. & Katchis, S. 1988. Investigation of cremations and severely burned bodies. American Journal of Forensic Medicine and Pathology 9, 188–200. Elliott, J.C., Mackie, P.E. & Young, R.A. 1973. Monoclinic hydroxyapatite. Science 180, 1055–1057. Elliott, J.C., Wilson, R.M. & Dowker, S.E.P. 2002. Apatite structures. Advances in X-ray Analysis 45, 172–181. Enzo, S., Fagherazzi, G., Benedetti, A. & Polizzi, S. 1988. A proile-itting procedure for analysis of broadened X-ray difraction peaks. I Methodology. Journal of Applied Crystallography 21: 536–542. Fratzl, P., Schreiber, S. & Klaushofer K. 1996. Bone mineralization as studied by small-angle x-ray scattering. Connective Tissue Research 34 (4), 247–254. Guinier, A. & Fournet, G. 1955. Small-Angle Scattering of X-rays. Wiley & Sons, New York. Harbeck, M., Schleuder, R., Schneider, J., Wiechmann, I., Schmahl, W.W. & Grupe, G. 2011. Research potential and limitations of trace analyses of cremated remains. Forensic Science International 204, 191–200. Hiller, J., hompson, T.J.U., Evison, M.P., Chamberlain, A.T. & Wess, T.J. 2003. Bone mineral change during experimental heating: An X-ray scattering investigation. Biomaterials 24, 5091–5097. Hiller, J.C. & Wess T.J. 2006. he use of small-angle X-ray scattering to study archaeological and experimentally altered bone. Journal of Archaeological Science 33, 560–572. Hiller, J.C., Collins M.J., Chamberlain A.T. & Wess, T.J. 2004. Small angle X-ray scattering: a high throughput method for investigating archaeological bone preservation. Journal of Archaeological Science 31, 1349–1359. Lutterotti, L. & Bortolotti, M. 2003. Object oriented programming and fast computation techniques in MAUD, a program for powder difraction analysis written in java. IUCr: Compcomm Newsletter 1, 43–50. Perinet, G. 1964 Determination par difraction X de la temperature de cuisson d’un ossement calcinè. Application au materiel prehistorique. Comptes Rendus d’Acudemie des Sciences, Paris (Series D) 258, 4115–4116. Person, A., Bocherens, H., Saliege, J.F., Paris, F., Zeitoun, V. & Gerard, M. 1995. Early diagenetic evolution of bone phosphate: an X-ray difractometry analysis. Journal of Archaeological Science 22, 211–221. Person, A., Bocherens, H., Mariotti, A. & Renard, M. 1996. Diagenetic evolution and experimental heating of bone phosphate. Palaeogeography, Palaeoclimatology, Palaeoecology 126, 135–149. Piga, G., Malgosa, A., Mazzarello, V., Bandiera, P., Melis, P. & Enzo, S. 2008a. Anthropological and physico-chemical investigation on the burnt remains of Tomb IX in the “Sa Figu” hypogeal necropolis (Sassari-italy)-Early Bronze Age. International Journal of Osteoarcheology 18, 167–177. Piga, G., Malgosa, A., hompson, T.J.U. & Enzo, S. 2008b. A new calibration of the XRD technique for the study of archaeological burnt remains. Journal of Archaeological Science 35, 2171–2178. Piga, G., Santos-Cubedo, A., Moya Solà, S., Brunetti, A., Malgosa, A. & Enzo, S. 2009a. An X-Ray Difraction (XRD) and X-Ray Fluorescence (XRF) investigation in human and animal fossil bones from Holocene to Middle Triassic. Journal of Archaeological Science 36, 1857–1868. Piga, G., hompson, T.J.U., Malgosa, A. & Enzo, S. 2009b. he potential of X-Ray Difraction (XRD) in the analysis of burned remains from forensic contexts. Journal of Forensic Sciences 54 (3), 534–539. Piga, G., Hernández-Gasch J.H., Malgosa, A., Ganadu, M.L. & Enzo, S. 2010a. Cremation practices coexisting at the S’Illot des Porros Necropolis during the Second Iron Age in the Balearic Islands (Spain). Homo 61, 440–452. Piga, G., Guirguis, M., Bartoloni, P., Malgosa, A. & Enzo, S. 2010b. A funerary rite study in the Phoenician-Punic Necropolis of Mount Sirai (Carbonia-Sardinia-Italy), International Journal of Osteoarcheology 20, 144–157. 156 A multi-technique approach by XRD, FT-IR and SAXS Piga, G., Santos-Cubedo, A., Brunetti, A., Piccinini, M., Napolitano, E., Malgosa, A. & Enzo, S. 2011. A multi-technique approach by XRD, XRF, FT-IR to characterize the diagenesis of dinosaur bones from Spain. Palaeogeography, Palaeoclimatology, Palaeoecology 310, 92–107. Pijoan, C.MA. Mansilla J., Leboreiro, I. Lara, V.H. & Bosch, P. 2007. hermal alterations in archaeological bones. Archaeometry 49(3), 713–727. Rogers, K.D. & Daniels, P. 2002. An X-ray difraction study of the efects of heat treatment on bone mineral microstructure. Biomaterials 23 (12), 2577–2585. Shipman, P., Foster, G. & Schoeninger, M. 1984. Burnt bones and teeth: an experimental study of color, morphology, crystal structure and shrinkage. Journal of Archaeological Science 11, 307–325. Stathopoulou, E.T., Psycharis, V. & Chryssikos, G.D. 2008. Bone diagenesis: new data from Infrared spectroscopy and X-Ray Difraction. Palaeogeography, Palaeoclimatology, Palaeoecology 266, 168–174. Stiner, M.C., Kuhn, S.L., Weiner, S. & Bar-Yosef, O. 1995. Diferential burning, recrystallization, and fragmentation of archaeological bone. Journal of Archaeological Science 22, 223–237. hompson, T.J.U. 2005. Heat-induced dimensional changes in bone and their consequences for forensic anthropology. Journal of Forensic Sciences 50(5), 1008–1015. Wachtel, E. & Weiner, S. 1994. Small-angle X-ray scattering study of dispersed crystals from bone and tendon. Journal of Bone and Mineral Research 9 (10), 1651–1655. Weiner, S. & Bar-Yosef, O. 1990. States of preservation of bones from prehistoric sites in the Near East: a survey. Journal of Archaeological Science 17, 187–196. Wess, T., Alberts I., Hiller J., Drakopoulos, M., Chamberlain, A.T. & Collins, M. 2002. Microfocus small angle X-ray scattering reveals features in archaeological bone samples; detection of changes in bone mineral habit and Size. Calciied Tissue International 70 (2), 103–110. Wess, T.J. Drakopoulos M., Snigirev A., Wouters J., Paris O., Fratzl P., Collins M., Hiller J. & Nielsen K. 2001. he use of Small-Angle X-Ray Difraction studies for the analysis of structural features in archaeological aamples. Archaeometry 43 (1), 117–129. Young, R.A. (ed.) 1993. he Rietveld Method. University Press, Oxford. Zizak, O., Paris, P., Roschger, S., Bernstorf, H., Amenitsch, K., Klaushofer, P. & Fratzl, P. 2000. Investigation of bone and cartilage by synchrotron scanning-SAXS and -WAXD with micrometer spatial resolution. Journal of Applied Crystallography 33, 820–823. 157 Tiina Väre et al. Osteoarthritis of knee in relation to body weight in the Västerbjers, La Torrecilla, Nunnan block and Helsinki skeletal collections Tiina Väre, Juho-Antti Junno, Markku Niskanen & Sirpa Niinimäki Archaeology, University of Oulu Abstract he relationship between manifestations of osteoarthritis and large body weight caused by obesity is well established among modern human populations. In this study we observe whether this causal relationship is evident in historical human material in which obesity and thus large body weight were less common than today, mainly due to more restricted possibility for over-nutrition. To conduct this study we recorded osteoarthritic changes in the medial and lateral compartments of the knee joint on femoral and tibial joint surface in populations from Västerbjers (N=19) and Gotland (N=16) from Sweden, La Torrecilla (N=33) from Spain and Helsinki (N=70) from Finland. Individuals were divided into two categories: healthy and affected. he frequency of pathological lesions was then compared to the results of the body size estimation based on the femoral head diameter. Diference in medial and lateral compartment of the knee in their relationship between predicted body size and manifestation of osteoarthritis was analysed using one-way analysis of variance. Sexes were studied separately as female gender seems to predispose to osteoarthritic changes. We found that larger body size was a contributing factor to pathological changes associated with osteoarthritis in the medial but not lateral compartment of the knee joint. However, only a few individuals exhibited osteoarthritis related changes in the knee joint. hus these results should be considered tentative and require further research using a larger sample size. Introduction he aim of this study was to explore the relationship between large body size and the occurrence of pathological lesions associated with osteoarthrosis (OA) in the medial and lateral compartment of the knee joint on tibial surface. Connection between OA of knee – a weight-bearing joint – and obesity related large body weight has been well-documented in several clinical studies. We were interested to see whether this causal relationship is evident in historical human material where obesity was less common due to more restricted access to food stufs. hus, we examined the knee OA in mechanical point of view to ind out whether large body size is enough to predispose individuals to OA. Body size was estimated 158 Osteoarthritis of knee using femoral head (Auerbach & Ruf 2004). Observation of the knee joints for pitting, marginal and surface osteophytes as well as eburnation, which are the signs of OA was used to diagnose the disease. In comparison to clinical examination paleopathological method is very sensitive in detecting OA. Our material included Stone age collection of Västerbjers (N=19) archaeological material and Nunnan block (N=16) archeological material representing Medieval Swedes, (both housed in the facilities of Osteoarcheological laboratory, University of Stockholm), La Torrecilla (N=33) collection of Medieval Spaniards (housed in the facilities of Laboratory of physical anthropology, University of Granada), and Helsinki (N=70) skeletal cadavers (housed in the Laboratory of Osteology, University of Oulu) representing early 20th century Finns. Background here is a multifactorial etiology behind OA associated lesions, which include mechanical, age-related, systemic, and genetic factors (Bailey et al. 2001). Lesions associated with OA changes include destruction of the cartilage, formation of osteophytes (Fig 1.), pitting, eburnation (Fig. 2.), sclerosis and cysts of the subchondral bone (Rogers & Waldron 1995). Characteristic joints in which OA changes irst occur are knee joint, hip joint and joints of the hand, in respective order (Cushnaghan & Dieppe 1991). Individuals afected by OA oten sufer from stifness, swelling and pain. We studied mechanical stress as a causal factor behind OA of the knee joint although we appreciate that it is not the sole factor contributing to these pathological changes. Mechanical stress is hypothesised to cause OA changes in healthy tissue when focal excessive biomechanical stress causes the cartilage to crack and lint of (Brandt et al. 2006). his induces inlammation which enhances the destructive changes (Mann & Hunt 2005). In addition, there are biochemical factors in the etiology of the disease when abnormal tissue reacts to normal stress by developing OA (Brandt et al. 2006). For example, trabecular bone in the proximal head of an osteoarthritic femur is metabolically more active than in a healthy femur (Mansell & Bailey 1998). Figure 1. Marginal osteophytes on the distal joints of femora. Posterior view. Photo: Tiina Väre 159 Tiina Väre et al. Eburnation is a diagnostic trait of OA, although it is diicult to detect on a living person. Biomechanical stress as a contributing factor is evident as these lesions usually form at maximal load points of the joint (Rogers & Waldron 1995). Osteophytes occur when body attempts to heal itself, and thus are a marker of cartilage destruction (Felson et al. 2005). Osteophyte and also entesophyte formation may be bones response to mechanical stress, and this association with mechanical stress has been utilised for example in activity studies (Jurmain et al. 2012). Liability to extra Figure 2. Eburnation on the medial side of right distal bone-forming varies between individuals but femur joint. Anterior view. Additionally, minor signs seem to be especially common among elderly of pitting and marginal osteophyte formation is premen. Although it is not always related to OA, sent. Photo: Tiina Väre paleopathological studies suggest that in some individuals OA is related to rich entesophyte formation around the skeleton (Rogers & Waldron 1995). Medial and lateral tibiofemoral compartments difer in vulnerability to OA. Chondral destruction usually occurs earlier in the medial condyle than lateral condyle (Buckland-Wright et al. 1995) as during gait the weight is mainly supported by the medial compartments of knee although the distribution of the body mass between the medial and lateral condyles depends on the limb alignment. (Johnson et al. 1980; Bruns et al. 1993) However, exercising (moderate or relatively heavy) does not predispose to OA (Sutton et al. 2001). On the other hand, exercising predisposes to injuries: a prior knee injury or surgery markedly increases the risk of OA (Sutton et al. 2001). Tibiofemoral OA, which nowadays is very common, is believed to have been relatively uncommon in the past. Occurrence of it is related to modern lifestyle including walking on the hard surfaces and obesity. (Rogers & Dieppe 1994) Age, sex and body weight afect an individual’s predisposition to this pathology. OA is related to aging and most of the elderly individuals develop structural chondral changes due to decreased ability to maintain the hyaline cartilage. Also females are predisposed to OA, as high estrogen level may be related to the disease (Spector & Campion 1989). Obesity and weak quadriceps, especially in females are connected to occurrence of OA (Slemenda et al. 1997; O’Reilly et al. 1998; Slemenda et al. 1998; Baker et al. 2004). Although strong quadriceps do not protect against OA (Sutton et al. 2001) in overall the muscle tissue seems be a protecting agent as muscle mass and cartilage thickness are correlated. hus, large body size does not result in OA by increased mechanical loading alone: the efects are not due to weight-gain but by the large amount of adipose tissue (Wang et al. 2007). Nutrition is also relevant in prevention of OA where antioxidants, such as vitamins act as protecting agents (McAlindon et al. 1996). 160 Osteoarthritis of knee Materials he research material of the study consists of archeological collections of Västerbjers, La Torrecilla, and Nunnan Block. Additionally, the anatomical Helsinki collection was utilised. All the adult individuals with at least one preserved tibia or femur were included in our analyses. Bones had to be preserved well enough to enable accurate measurements, as well as paleopathological observation of the signs of OA. Västerbjers collection Västerbjers collection represents the cold-adapted hunter-gatherer population of Southern Scandinavian Neolithic Pitted Ware culture (3400-2300 BC) in the island of Gotland located in the Baltic Sea between Sweden and Latvia. he site of Västerbjers was excavated in the 1930s. In addition to ceramic, lint, slate, amber, bone and antler artifacts, also burials were found in Västerbjers (c. 2900-2500 BC). he Västerbjers cemetery had been in active use for a couple of centuries. he burials were mostly single graves organised in rows. (Molnar 2008) he marine location of Västerbjers was typical to a Pitted Ware site. he Neolithic inhabitants of Västerbjers were hunter-gatherers but also large quantities of swine bones were found at the site. Peculiarly, the stabile isotope analyses revealed that they had not consumed pork in their diet but mainly relied on seal hunting. In further analyses, the swine remains have been radiocarbon dated to a couple of hundred years younger than the human remains. (Eriksson 2004) his might explain why the analyses indicated that pork was not a part of their diet. he Västerbjärs material is stored in the facilities of the osteoarcheological laboratory of the University of Stockholm. A total of 19 individuals were included in this study (ten women and nine men) based on their relatively good preservation. Nunnan block collection The Nunnan block collection represents a cold-adapted, coastal, transition period urban population of the Medieval town of Sigtuna. Sigtuna was located on the shore of Lake Mälaren in Southern Sweden. Due to the upthrust, the environmental conditions in Sigtuna were more marine during the Medieval times. The site was excavated in the 1980s. The cemetery of Nunnan block dates to the early period of urbanisation in the 10th to 11th century. Half of the excavated burials contained remnants of coffins but also grave goods. There was no church connected to the cemetery, but despite the presence of grave goods the deceased were buried in east-west orientation in the Christian manner. (Kjellström 2005; Kjellström et al. 2005) The collection is stored in the facilities of the osteoarcheological laboratory of the University of Stockholm. The preservation of the skeletal material is rather poor. Thus, only 16 individuals, 13 men and three women, were suitable for this study. La Torrecilla collection The La Torrecilla collection represents medieval Moorish agriculturalists adapted to warm and mountainous environmental conditions. They dwelled the plains of the 161 Tiina Väre et al. river Cacín in Arenas Del Reyn, Granada, during the 10th to 14th century (Souich 1979; Jimenez-Brobeil et al. 2007). The site of La Torrecilla was excavated in the 1970s and nowadays the area of the burial ground is under water. As these individuals were Moors, their ethnic heritage is rather in Northern Africa and Arabia than in the Iberian Peninsula. he collection is stored in the facilities of the laboratory of physical anthropology of the Medical Faculty, University of Granada. he collection consists of 96 adults and 33 children (Jimenez-Brobeil et al. 2007). Of these, 33 individuals, 20 men and 13 women, were suitable for this study. Helsinki anatomical collection he Helsinki anatomical collection consists of skeletal material collected in the beginning of the 20th century in autopsies performed by the Department of Anatomy at the University of Helsinki. Still in the beginning of the 20th century the Finnish economy was mainly based on agriculture. However, the industrial era was already dawning. he structural change was obvious at least in the biggest cities of Southern Finland. he quality and quantity of physical activity and requirements between traditional agriculture and urban occupations were diferent. he Helsinki collection represents a cold-adapted urban population of this urbane transition period. In this collection, there are skeletons of a total 154 adult individuals – 39 women and 115 men (Telkkä 1950). he material mainly consists of postcranial skeletal elements. As the skeletons in the Helsinki anatomical collection are partial, only 70 individuals, 16 women and 54 men, were suitable for this study. he collection is currently stored in the archeology facilities in the University of Oulu. Methods The signs of OA were detected using paleopathological examinations of distal femur and proximal tibia. Only right side bones were included except when right side was not present, or when lesions were evident on the left side only. The paleopathological signs utilised were eburnation, marginal or surface osteophytes and pitting of the surface. The joint was interpreted to be osteoarthritic if eburnation was present. In case the eburnation was not detected, the joint was diagnosed to be affected if at least two of the other signs were present. The material was divided into two categories according to the presence (affected=1) or absence (healthy=0) of the signs of OA. The knee joints were also divided into lateral and medial compartments for the analyses, as the connection between OA and larger body size was the main object of interest. The body size was estimated on the basis of the diameter of femoral head (FHSI) using the following formulae: (2.426 x FHSI – 35.1) x 0.90 in women (2.741 x FHSI – 54.9) x 0.90 in men (Auerbach & Ruff 2004). The material was analysed using IBM SPSS Statistic 20. The statistical tool used was one-way ANOVA which compared the mean values of the studied variables of the groups (0 & 1) with each other. This statistical tool was chosen as the material 162 Osteoarthritis of knee was normally distributed and the compared groups were not equal in size. The analyses were performed separately for both sexes. Results and discussion Tibiofemoral OA is currently a very common health problem. However, in the material analysed for this study; total of 131 femurs and 129 tibiae the amount of joints with OA afection was relatively minor as only 28 cases of OA were found. Of these cases, just 15 individuals presented OA in the lateral compartment of the knee and 23 on the medial compartment. Tibiofemoral OA is oten linked to obesity and aging in modern populations. he small amount of detected OA cases in our sample may be due to the relatively young mean age of our sample, and also due to the diferent lifestyles and living conditions in the past. We noticed that OA was more common on medial compartments than on lateral compartments. his may relect the fact that the body weight is normally carried mainly by the medial condyle, which is thus experiencing more biomechanical stress (Johnson et al. 1980; Bruns et al. 1993). Also, the chondral destruction is normally beginning in the medial condyle before afecting to the lateral condyle (Buckland-Wright et al. 1995). his may explain the more common occurrence of OA in the medial knee joint. In the male sample, a statistically signiicant (P<0.05) connection between OA of the lateral compartment of knee and larger body size was detected (Table 1). Interestingly, in the female sample, a similar connection was found between smaller body size and OA of lateral compartment (Data not shown). his partially is in contrast with clinical results that oten connect obesity and OA especially in females (Slemenda et al. 1998). However, the sample size in the female group (with lateral knee OA) was extremely small and thus the results may be unreliable. No connection between overweightness and OA of medial compartment of knee could be found. Table 1. Connection between lateral knee OA and larger body size in male group. OA* N Mean weight (kg) SD of weight Min weight (kg) Max weight (kg) F p Difference 0 80 66.9 8.0 45.0 84.6 7.181 .009 0<1 1 11 73.8 7.8 56.4 83.8 7.181 .009 0<1 *OA 1=present 0=absent 163 Tiina Väre et al. Conclusions We could partially conirm the connection between larger body size and OA previously seen in several clinical studies. However, in our samples these indings concerned solely males afected with OA of lateral compartment of knee. Bibliography Auerbach, B.M. & Ruf, C.B. 2004. Human body mass estimation: A comparison of “morphometric” and “mechanical” methods. American Journal of Physical Anthropology 125, 331–342. Bailey, A.J., Buckland-Wright, C. & Metz, D. 2001. Role of bone in osteoarthritis. Age and ageing 30, 374–378. Baker, K.R., Xu, L., Zhang, Y., Nevitt, M., Niu, J., Aliabadi, P., Yu, W. & Felson, D. 2004. Quadriceps weakness and its relationship to tibiofemoral and patellofemoral knee osteoarthritis in Chinese: the Beijing osteoarthritis study. Arthritis & Rheumatism 50(6), 1815–1821. Brandt, K.D., Radin, E.L., Dieppe P.A. & van Putte, L. 2006. Yet more evidence that osteoarthritis is not a cartilage disease. Annals of Rheumatic Diseases 65, 1261–1264. Bruns, J., Volkmer, M. & Luessenhop, S. 1993. Pressure distribution at the knee joint: Inluence of varus and valgus deviation without and with ligament dissection. Archieves of Orthopaedic and Trauma Surgery 133, 12–19. Buckland-Wright, J.C, Macfarlane, D.G., Lynch, J.A., Jasani, M.K. & Bradshaw, C.R. 1995. Joint space width measures cartilage thickness in osteoarthritis of the knee: high resolution plain ilm and double contrast macroradiographic investigation; Annual of Rheumatic diseases 54, 263–268. Cushnagan, J. & Dieppe, P. 1991. Study of 500 patients with limb joint osteoarthritis. I. Analysis by age, sex, and distribution of symptomatic joint sites. Annals of Rheumatic Diseases 50, 8–13 Eriksson, G. 2004. Part-time farmers or hard-core sealers? Västerbjers studied by means of stable isotope analysis. Journal of Anthropological Archaeology 23(2): 135–162. Felson, D.T., Gale, D.R., Elon Gale, M., Niu, J., Hunter, D.J., Goggins, J. & LaValley, M.P. 2005. Osteophytes and progression of knee osteoarthritis. Rheumatology 44(1), 100–104. Jiménez-Brobeil, S.A., Al Oumaoui, I. & Souich, P.D. 2007. Childhood trauma in several populations from the Iberian Peninsula. International Journal of Osteoarchaeology 17, 189–198. Johnson, F., Leitl, S. & Waugh, W. 1980. he Distribution of load across the knee: A comparison of static and dynamic mesurements. he Journal of Bone and Joint surgery 62(3), 346–349. Jurmain, R., Alves Cardoso F., Henderson C., Villotte S. 2012. Bioarchaeology’s Holy Grail: the reconstruction of activity. In: Grauer, A. (ed.) Companion to Paleopathology, 531–552. Wiley/Blackwell, Chichester. Kjellström, A., Tesch, S. & Wikström, A. 2005. Inhabitants of a sacred townscape: An archaeological and osteological analysis of skeletal remains from Late Viking Age and Medieval Sigtuna, Sweden. Acta Archaeologica 76, 87–110. Kjellström, A. 2005. he Urban Farmer: Osteoarchaeological Analysis of Skeletons from Medieval Sigtuna Interpreted in a Socioeconomical Perspective. University of Stockholm, Stockholm. Mann, R.W. & Hunt, D.K. 2005. Photographic regional atlas of bone disease: a guide to pathologic and normal variation in the human skeleton. C.C. homas, Springield. Mansell, J.P. & Bailey, A.J. 1998. Abnormal cancellous bone collagen metabolism in osteoarthritis. Journal of Clinical Investication 101(8), 1596–1603. McAlindon, T.E. Jacques, P., Zhang, Y., Hannan, M.T., Aliabadi, P., Weissman, B., Rush, D., Levy, D. & Felson, D.T. 1996. Do antioxidant micronutrients protect against the development and progression of knee osteoarthritis? Arthritis & Rheumatism 39(4), 648–656. Molnar, P. 2008. Tracing Prehistoric Activities – Life ways, habitual behaviour and health of hunter-gatherers on Gotland. University of Stockholm, Stockholm. O’Reilly, S.C., Jones, A., Muir, K.R. & Doherty, M. 1998. Quadriceps weakness in knee osteoarthritis: the efect on pain and disability. Annals of Rheumatic Disease 57, 588–594. 164 Osteoarthritis of knee Rogers, J. & Dieppe, P. 1994. Is tibiofemoral osteoarthritis in the knee joint a new disease? Annals of Rheumatic Diseases 53, 612–613. Rogers, J. & Waldron, T. 1995. A Field Guide to Joint Disease in Archaeology. John Wiley & Sons, Chichester. Slemenda, C., Brandt, K.D., Heilman, D.K., Mazzuca, S., Braunstein, E.M., Katz B.P. & Wolinsky, F.D. 1997. Quadriceps weakness and osteoarthritis of the knee. Annals of Internal Medicine 127(2), 97–104. Slemenda, C., Heilman, D.K., Brandt, K.D., Katz, B.P., Mazzuca, S.A., Braunstein, E.M. & Byrd, D. 1998. Reduced quadriceps strength relative to body weight: A risk factor for knee osteoarthritis in women? Arthritis & Rheumatism 41(11), 1951–1959. Souich, P.D. 1979. Estudio antropológico de la necropolis medieval de La Torrecilla (Arenas del Rey, Granada). Antropología y Paleoecologia Humana I, 27–40. Spector, T.D. & Campion, G.D. 1989. Generalised osteoarthritis: a hormonally mediated disease. Annals of Rheumatic Diseases 48, 523–527. Sutton, AJ., Muir, KR., Mockett, S. & Fentem, P. 2001. A case-control study to investigate the relation between low and moderate levels of physical activity and osteoarthritis of the knee using data collected as part of the Allied Dunbar National Fitness Survey. Annals of Rheumatic Diseases 60, 756–764. Telkkä, A. 1959. On the Prediction of the Human Stature from the Long Bones. Acta Anatomica 9, 103–117. Wang, Y., Wluka, A.E., English, D.R., Teichtahl, A.J., Giles, G.G., O’Sullivan, R. & Cicuttini, F.M. 2007. Extended report. Body composition and knee cartilage properties in healthy, community-based adults. Annals of Rheumatic Diseases 66, 1244–1248. 165 Kerstin Lidén et al. Breastfeeding patterns and diet in five 17th-century children from Sund, Åland Islands Kerstin Lidén, Veronica Lindholm & Gunilla Eriksson Archaeological Research Laboratory, University of Stockholm, Sweden Abstract Breastfeeding patterns and diet in ive 17th-century children from Sund on the Åland Islands were studied by means of stable carbon and nitrogen isotope analysis of bone and teeth. Although all individuals derive from the same burial context, the high-status location inside the church, they nevertheless show diferences in diet and breastfeeding patterns. We found two dietary groups: one consuming almost exclusively terrestrial protein resources, and the other a mixture of marine and terrestrial resources, with a predominance of terrestrial protein. he individual breastfeeding patterns show great variability – from no breastfeeding at all, to exclusive breastfeeding for ten months. Weaning varied both with regard to onset and pace. he overall diet indicates that the analysed individuals originate from two diferent environments, possibly mainland Åland and the outer archipelago, respectively. Introduction Children are oten neglected in archaeology, partly because of preservation conditions, but also because they might be culturally invisible (Moore & Scott 1997; Sofaer Derevenski 2000). A decisive moment in early life is breastfeeding and subsequent weaning, although this process is usually intangible in the archaeological record. However, by the application of stable isotope analysis of skeletal remains, it is possible to study this important formative period of life. Breastfeeding afects not only health and survival of the baby, but also the nutritional status of the mother, and by implication the demography in a society. Although lactation is present in all mammals, in humans this natural process is highly determined by the cultural context (Eriksson et al. 2000). In this study, we investigate breastfeeding patterns and diet in ive 17th-century children buried in the church in Sund on the Åland mainland. 166 Breastfeeding patterns and diet Sund he church in Sund is situated on a slope to the straight “Kyrkosundet”, which used to be sailable, and, as most churches on Åland, in close proximity to a Bronze Age or an Iron Age cemetery (Fig. 1). It is also situated close to Kastelholm Castle, which dates back to the 14th century. Naturally, both the castle and the church represented authority with a strong inluence on the local community, although today much more is known about the castle than the church (Ringbom 1999; Pantzar 2000). It is likely that the present church was preceded by a wooden church, although there is no technical evidence for this and no excavations have been performed to test this. he date for the foundation of the present church is somewhat unclear, due to lack of hard dating evidence. However, architectural evidence points towards an erection of the church somewhere between 1300 and 1380 (Hiekkanen 1994). Over the years there have been several renovations and reconstructions of the church, among them renovation ater two major ires, one in 1678 and the other in 1921 (Ringbom 1999). Major reconstruction work in the church combined with an archaeological excavation was performed in 1998–1999 (Pantzar 2000). Several graves of diferent character were found during the excavation of the loor, e.g. wooden coins and a smaller and a larger grave chamber (Pantzar 2000). he retrieved human individuals were not recovered in their original locations but had been moved around, probably as a result of making place for new burials relatively soon ater the irst burial. In 1780 a new law prohibited burials inside churches because there had been complaints regarding sanitary issues and the frequent modiication of the loors. his new law gave a terminus ante quem for the burials in Sund to 1780. Several coins found in what was interpreted as the most Figure 1. Map of the Åland islands with the church in Sund marked. 167 Kerstin Lidén et al. recent burial layer, dated between 1675 and 1724, also give a hint of the date of the burials (Pantzar 2000). Material and method Five recovered mandibles, arbitrarily designated as subjects A to E, from the excavations in the church were personally delivered to us by Milton Núñez in 2003. hey were all retrieved from layers in the church that had been dated to the 17th century but lacking further archaeological context (Milton Núñez, pers. comm. 2003). However, to radiocarbon date the bones, presuming that they are from the 17th century, would not be viable because the calibration curve for the period in question would provide a larger time span than the 17th century. he age-at-death for each individual was estimated by osteology students Eeva Lahti and Kristina Fransson at the Archaeo-Osteological Research Laboratory in 2003, based on Schour & Massler’s (1941) dental development diagram. Stable carbon and nitrogen analysis has become a well-established method for examining prehistoric diet (for reviews, see Katzenberg 1992; Schwarcz & Schoeninger 1991; Sealy 2001). he basic principle is that skeletal tissue is formed from the components in diet, and will therefore relect the diet. he substance of interest is collagen, a protein present in both bone and dentine. he carbon isotope value (13C) distinguishes between protein from terrestrial or freshwater environments, and protein from marine environments (Schoeninger & DeNiro 1984). he nitrogen isotope value (15N) will increase for each step in the food chain, and thus distinguishes between levels in the food web (Minagawa & Wada 1984; Schoeninger & DeNiro 1984). he turnover rate for bone tissue varies across the skeleton, and even within one single element (for a more thorough discussion of bone remodelling, see Eriksson, in press). Due to remodelling, there is always a time lag between dietary intake and the age at which it is recorded in the bone tissue. However, during periods of fast growth, such as infancy, much larger portions of the tissue is synthesised than resorbed, so the isotopic record will be biased towards such periods (cf. Hedges et al. 2007). Tooth formation is initiated already in the foetus (in utero), and generally ends in late adolescence. his process thus provides the opportunity to trace change at the level of the individual over several years (for a discussion of life-history analyses, see Eriksson & Lidén 2012). he earliest formed teeth make up the deciduous dentition, which is then gradually replaced by the permanent teeth. he deciduous dentition has ive tooth types: irst and second incisors, canines, and irst and second molars (di1,di2, dc, dm1, dm2). Anyone observing an infant will notice that the irst teeth erupt in a particular order: incisors precede molars, for example. his relects the diferences in formation time between tooth types. Breastfeeding and subsequent weaning implies a change in diet, which is thus detectable with stable isotope analysis. Because the suckling baby is “preying” on its mother, so-to-speak, it will develop elevated 15N values during breastfeeding, which will decrease when complementary foods are introduced (Fogel et al. 1989); this is recorded 168 Breastfeeding patterns and diet in the deciduous teeth. Using formation data from Lunt & Law (1974), each tooth represents a certain biological age, where Subject Sample code Tooth/element Formation formation age refers to age at (age at death) age (months) the end of sample formation A (12±3 months) Sund 01+06 di1sin + di2dx 3 Sund 03+08 dm1sin + dm1dx 6 (Table 1, Fig. 2a). he Sund 02+07 dc sin + dc dx 9 Sund 04+09 dm2sin + dm2dx 10 predictive model employed Sund 05+10 M1sin + M1dx 12 Sund 41 Mandible 12 here (Fig. 2b) shows that the B (12±3 months) Sund 12+15 dm1sin + dm1dx 6 15N value reaches its peak Sund 11+14 dc sin + dc dx 9 Sund 13+17 dm2sin + dm2dx 10 when complementary foods Sund 16+18 M1sin + M1dx 12 Sund 42 Mandible 12 are introduced, and weaning C (33±3 months) Sund 19+25+26 di1dx + di2sin + di2dx 3 Sund 21 dm1sin 6 thus initiated (Lidén et al. Sund 27 dm1dx 6 2003). Sund 20 dc sin 9 Sund 22 dm2sin 10 All in all 40 teeth Sund 28 dm2dx 10 Sund 23 M1sin 24 were recovered from the ive Sund 29 M1dx 24 individuals: 29 deciduous Sund 46 Mandible 33 D (24±6 months) Sund 30 dm1sin 6 teeth, and tooth germs of 11 Sund 31+32 dm2sin + dm2dx 10 Sund 33 M1dx 24 permanent teeth, although Sund 34 M1sin 24 Sund 44 Mandible 24 one premolar from subject E (48±9 months) Sund 35 dm1dx 6 C was so fragmented that Sund 38 dm1sin 6 Sund 36 dm2dx 10 it was not possible to Sund 39 dm2sin 10 Sund 37+40 M2sin + M2dx 48 obtain the dentine. Bone Sund 45 Mandible 48 and dentine powder was obtained by drilling. Where necessary, dentine from two or more teeth was pooled to provide enough collagen for analysis (Table 1). Collagen from bone and teeth was extracted according to Brown et al. Table 1. Analysed elements for all subjects. When necessary, dentine from two or more deciduous teeth was pooled to provide enough collagen for analysis. Formation age refers to age at the end of sample formation, according to Lunt & Law (1974) for deciduous teeth. Formation of permanent teeth (M1, M2) was Figure 2. (a) Crown formation ranges for deciduous tooth types (age in months), according to Lunt & Law (1974); (b) Predictive model of 15N values based on crown formation ranges, with abrupt weaning taking place at 3, 6, 9 and 12 months, respectively (Lidén et al. 2003). 169 Kerstin Lidén et al. (1988).Approximately 0.5 mg of collagen was weighed into tin capsules for combustion in a Carlo Erba NC2500 analyser connected to a Finnigan MAT Delta+ mass spectrometer via a split interface to reduce the gas volume, at the Stable Isotope Laboratory, Stockholm University. he precision of the measurements was ±0.15‰ or better for both 13C and 15N. Results Of the 31 samples, all produced enough collagen for IRMS (isotope ratio mass spectrometry) measurements (Table 2). Six samples from three individuals (A, B, C) did not comply with the quality requirements for collagen as indicated by their C/N ratio (cf. DeNiro 1985), and were therefore excluded from further interpretation. Carbon isotope values ranged from –21.2‰ to –18.7‰, and nitrogen isotope values ranged from 9.7‰ to 13.3‰ (Fig. 3). he isotopic values indicate diets varying from completely terrestrial to mixed marine/ terrestrial, although with a predominance of terrestrial resources (Fig. 3). Subjects E and D, with a slight marine protein input, form one cluster. Subjects A, B and C form another, completely terrestrial cluster, although subject B has elevated 15N values. Of the ive subjects, four (A, B, D and E) show evidence of breastfeeding and subsequent weaning, as shown by a peak in 15N at an early age, followed by a drop, where the slope of the curve indicates whether weaning was rapid or gradual (Fig. 4). he ith, Table 2. Stable isotope data for all analysed samples. Samples in italics failed to meet the quality requirements, as indicated by the C/N ratio, and were not included in the plots and discussion. Lab code Sund 01+06 Sund 03+08 Sund 02+07 Sund 04+09 Sund 05+10 Sund 41 Sund 12+15 Sund 11+14 Sund 13+17 Sund 16+18 Sund 42 Sund 19+25+26 Sund 21 Sund 27 Sund 20 Sund 22 Sund 28 Sund 23 Sund 29 Sund 46 Sund 30 Sund 31+32 Sund 33 Sund 34 Sund 44 Sund 35 Sund 38 Sund 36 Sund 39 Sund 37+40 Sund 45 170 Subject A A A A A A B B B B B C C C C C C C C C D D D D D E E E E E E Formation age (months) 3 6 9 10 12 12 6 9 10 12 12 3 6 6 9 10 10 24 24 33 6 10 24 24 24 6 6 10 10 48 48 Collagen (mg) 1.1 1.7 0.8 3.5 1.0 5.3 1.1 0.2 2.0 0.8 11.1 5.2 1.2 1.1 3.0 1.5 1.3 1.7 1.8 6.3 1.4 2.0 3.1 1.8 12.5 1.6 1.6 3.6 1.9 1.0 11.8 Collagen (%) 7.8 7.1 6.3 8.4 5.0 12.8 9.8 2.1 5.2 6.9 12.3 14.0 5.0 4.0 9.2 3.8 3.5 4.6 4.1 15.4 4.9 6.4 7.0 8.6 16.0 4.5 5.4 5.9 5.6 4.8 15.9 G13C (‰) –21.2 –20.5 –20.1 –20.1 –20.8 –21.0 –21.0 –20.1 –20.9 –20.7 –20.3 –20.2 –20.4 –20.5 –20.6 –21.0 –21.4 –20.4 –20.8 –20.8 –19.1 –18.7 –19.1 –19.0 –18.9 –20.0 –19.3 –19.1 –19.3 –19.1 –19.0 G15N (‰) 10.3 10.5 10.7 10.4 10.4 9.8 11.7 12.0 11.9 12.0 11.5 10.0 9.9 9.9 10.0 10.0 9.8 10.4 10.6 9.7 13.0 12.7 12.5 12.2 12.8 13.3 13.3 12.4 12.4 13.0 12.5 %C 40.0 39.3 51.0 51.0 38.0 44.9 38.2 46.8 38.7 38.2 45.1 52.3 43.8 42.3 45.2 44.7 41.2 42.1 38.4 45.0 43.0 43.8 44.1 43.4 44.9 42.6 41.3 43.0 41.9 42.9 44.8 %N 14.3 15.5 15.0 15.1 14.5 16.0 14.8 13.5 15.4 15.3 16.0 15.6 15.1 14.9 15.8 14.2 12.7 14.9 12.5 16.0 14.9 15.2 15.5 15.3 16.1 13.6 14.3 15.1 14.6 15.3 16.3 C/N 3.3 3.0 4.0 3.9 3.0 3.3 3.0 4.1 2.9 2.9 3.3 3.9 3.4 3.3 3.3 3.7 3.8 3.3 3.6 3.3 3.4 3.4 3.3 3.3 3.2 3.6 3.4 3.3 3.3 3.3 3.2 Breastfeeding patterns and diet Figure 3. Carbon and nitrogen isotope values for the Sund children, and, for comparison, human data from medieval Kökar, and human and faunal data from medieval Visby (Olsson 1997; Lindkvist 2007). Figure 4. Nitrogen isotope values plotted against age in months for each of the ive analysed subjects. Inverted symbols denote bone. 171 Kerstin Lidén et al. subject C, starts out with 15N values below 10‰ at ages six and nine months, followed by a peak, 10.5‰ at the age of 24 months. It is thus highly unlikely that subject C was breastfed at all. Subject A was fully breastfed until six months, followed by rapid weaning. Subject B was fully breastfed until ten months, followed by rapid weaning. For subject D it is not possible to determine how long it was fully breastfed, but weaning was rapid and initiated no later than six months. he same goes for subject E, but with a more abrupt weaning. Discussion Faunal data, which facilitate the interpretation, should ideally derive from the same chronological and geographical context, and because there was no fauna analysed from Sund, it is diicult to draw any quantitative conclusions regarding the mixture of various foodstufs. However, faunal isotope data from a medieval context in Visby on Gotland provide a hint on a possible interpretation. he fact that some of the analysed Sund individuals (A, B, C) had such a low input of marine protein in their diet may seem surprising in light of the location of Åland in the Baltic Sea. However, Sund is located on mainland Åland in the inner archipelago, and comply with other populations completely relying on terrestrial resources (cf. Lidén 1995). Subject B had elevated 15N values compared to subjects A and C, indicating dietary input of freshwater ish, which is explained by the fact that aquatic food chains are longer than terrestrial ones (cf. Eriksson et al. 2008). Subjects D and E had a clear although by no means predominating marine input into their diets, as shown by both 13C and 15N. his is in accordance with data from human remains recovered from another Ålandic site, late medieval Kökar (Olsson 1997) in the outer archipelago, and a medieval population from Visby on Gotland (Lindkvist 2007) (Fig. 3). he individual breastfeeding patterns show great variability – from no breastfeeding at all (C), to exclusive breastfeeding for ten months (B). Weaning varies both with regard to onset and pace. For subjects A and B, the onset of weaning can be determined since the 15N peak is not the irst value in the sequence (cf. Fig. 4). For subjects D and E, by contrast, the 15N peak is the irst value in the sequence, meaning that it is only possible to determine the maximum age when weaning was initiated. Regarding the rate of weaning, subject E displays an abrupt weaning pattern, as shown by a drop in 15N by almost 1‰ during a period of four months (from six to ten months of age). he subsequent slow rise in 15N until age 48 months cannot be interpreted without information on the adult diet. However, one can speculate about the use of weaning foods of low trophic level, such as gruels and porridge. Subject D, on the other hand, shows a drop in 15N by only 0.3‰ during the same period (from six to ten months of age), indicating a slower rate in weaning. his is emphasised by the fact that 15N continues to drop during the next 14 months, taking into account values from both the two permanent molars and the mandible. Both subjects A and B died at the age of 12 months, so it is only possible to extrapolate on the available data and designate the weaning as rapid. Subject C difers in many respects from the other four individuals in that the 15N peak occurs at 24 months, followed by a drop of almost 172 Breastfeeding patterns and diet 1‰ during the following nine months. he timing of this peak, however, makes it highly unlikely that it is caused by breastfeeding (cf. Fig. 4). Starting out with the lowest 15N value, it is plausible that this individual was never breastfed, at least not by its mother. Either a wet nurse or a replacement diet of low trophic-level foods could be the explanation. he steady rise in 15N from birth until 24 months of age could relect the gradual introduction of animal proteins, and the inal drop could be a sign of inadequate nutrition, ultimately causing death. he cause of death for the other four subjects is more diicult to speculate on. Whereas subjects D and E survived the critical weaning period, subjects A and B most likely died during weaning. here are two or more data points representing the highest age for all individuals, except for subject C (Fig. 4). hey derive from bone and teeth, respectively. Assigning absolute ages to each element is of course hypothetical, both because of large individual variation in tooth and bone formation, but also because dentine is an incremental tissue, whereas bone remodels (cf. Eriksson in press). hus, bone collagen values for young children should represent a more recent age than the dentine collagen values. However, when discussing weaning patterns, we have used the mean 15N value. Although all individuals derive from the same burial context, the high-status location inside the church, they nevertheless show diferences in diet and breastfeeding patterns. However, this diversity is not surprising, given that breastfeeding patterns are governed both by culture and individual practice (Eriksson et al. 2000). Previous indings corroborate this picture of variation; there was no conformity in breastfeeding practice on Roman Iron Age Öland (Howcrot et al. 2012). he overall diet, as shown by 13C and 15N values, indicates that the analysed individuals originate from two diferent environments – in all likelihood mainland Åland and the outer archipelago, for instance Kökar. Regardless of their origin, however, their families must have been able to pay the fee for having their deceased children buried inside the church. In conclusion, despite the limited material it is possible to demonstrate that there was notable diversity both in origin and breastfeeding practices for the children buried in the church in Sund. Acknowledgements We thank Milton Núñez for providing material and many good laughs through the years. Bibliography Brown, T. A., Nelson, D. E., Vogel, J. S. & Southon, J. R. 1988. Improved collagen extraction by modiied Longin method. Radiocarbon 30(2), 171–177. DeNiro, M. J. 1985. Postmortem preservation and alteration of in vivo bone collagen isotope ratios in relation to palaeodietary reconstruction. Nature 317, 806–809. Eriksson, G. (in press). Stable isotope analysis of humans. In: Nilsson Stutz, L. & Tarlow, S. (eds.) he Oxford Handbook of the Archaeology of Death and Burial. Oxford University Press, Oxford. Eriksson, G. & Lidén, K. 2012. Dietary life histories in Stone Age Northern Europe. Journal of Anthropological Archaeology DOI.10.1016/j.jaa.2012.01.002. 173 Kerstin Lidén et al. Eriksson, G., Linderholm, A., Fornander, E., Kanstrup, M., Schoultz, P., Olofsson, H. & Lidén, K. 2008. Same island, diferent diet: Cultural evolution of food practice on Öland, Sweden, from the Mesolithic to the Roman Period. Journal of Anthropological Archaeology 27, 520–543. Eriksson, G., Sjögren, C. & Lidén, K. 2000. Ingen amning utan avvänjning: Vem eller vad bestämmer? Amningsnytt 4/00, 6–7. Fogel, M. L., Tuross, N. & Owsley, D. W. 1989. Nitrogen isotope tracers of human lactation in modern and archaeological populations. In: Annual Report from the Director of the Geophysical Laboratory at the Carnegie Institution of Washington 1988–1989, 111–117. Hedges, R. E. M., Clement, J. G., homas, C. D. L. & O’Connell, T. C. 2007. Collagen turnover in the adult femoral mid-shat: Modeled from anthropogenic radiocarbon tracer measurements. American Journal of Physical Anthropology 133(2), 808–816. Hiekkanen, M. 1994. he Stone Churches of the Medieval Diocese of Turku: A Systematic Classiication and Chronology. Finska fornminnesföreningen, Helsinki. Howcrot, R., Eriksson, G. & Lidén, K. 2012. Conformity in diversity? Isotopic investigations of infant feeding practices in two Iron Age populations from southern Öland, Sweden. American Journal of Physical Anthropology DOI 10.1002/ajpa.22113. Katzenberg, M. A. 1992. Advances in stable isotope analysis of prehistoric bone. In: Saunders, S. R. & Katzenberg, M. A. (eds.) Skeletal Biology of Past Peoples: Research Methods, 105–119. Wiley-Liss, New York. Lunt, R. C. & Law, D. B. 1974. A review of the chronology of calciication of deciduous teeth. Journal of the American Dental Association 89, 599–606. Lidén, K. 1995. Megaliths, agriculture, and social complexity: A diet study of two Swedish megalith populations. Journal of Anthropological Archaeology 14, 404–417. Lidén, K., Olsson, A., Eriksson, G. & Angerbjörn, A. 2003. In: Eriksson, G. Norm and Diference: Stone Age Dietary Practice in the Baltic Region, Paper I. heses and Papers in Scientiic Archaeology 5. Archaeological Research Laboratory, Stockholm University. Lindkvist, J. 2007. Kyrkotillhörighet och diet i det medeltida Visby: Diet och social status utifrån isotopanalyser av gravlagda från tre Visbykyrkor. Unpublished CD-thesis, Archaeological Research Laboratory, Stockholm University. Minagawa, M. & Wada, E. 1984. Stepwise enrichment of 15N along food chains: Further evidence and the relation between 15N and animal age. Geochimica et Cosmochimica Acta 48, 1135–1140. Moore, J. & Scott, E. (eds.) 1997. Invisible People and Processes: Writing Gender and Childhood into European Archaeology. Leicester University Press, London. Olsson, A. 1997. Studium av dietförändringar genom isotopanalys av tänder – en metodstudie. In: CD-uppsatser i laborativ arkeologi 96/97 Del 1. Archaeological Research Laboratory, Stockholm University. Pantzar, C. 2000. Sunds kyrka. Dokumentation av restaurering och arkeologiska undersökningar 1989–1999. Ålands Museum, Mariehamn. Ringbom, Å. 1999. Sunds kyrka. Sanct Olof 1998/99, 61–72. Schoeninger, M. J. & DeNiro, M. J. 1984. Nitrogen and carbon isotopic composition of bone collagen from marine and terrestrial animals. Geochimica et Cosmochimica Acta 48, 625–639. Schour, I. & Massler, M. 1941. he development of the human dentition. Journal of the American Dental Association 28, 1153–1160. Schwarcz, H. P. & Schoeninger, M. J. 1991. Stable isotope analyses in human nutritional ecology. Yearbook of Physical Anthropology 34, 283–321. Sealy, J. C. 2001. Body tissue chemistry and palaeodiet. In: Brothwell, D. R. & Pollard, A. M. (eds.) Handbook of Archaeological Sciences, 269–279. John Wiley & Sons Ltd, Chichester. Sofaer Derevenski, J. 2000. Children and Material Culture. Routledge, London. 174 Late Iron Age subsistence in the Åland Islands Late Iron Age subsistence in the Åland Islands in light of osteoarchaeology Jan Storå1, Jessica Hillborg1, Josefina Kennebjörk1, Robin Lindblad1, Johan Lindeberg1, Jennie Mosseby1 & Rudolf Gustavsson2 1 Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University, Sweden 2 Ålands museum, Mariehamn Abstract Osteological analyses highlight the subsistence economy of the Åland Islands in the Late Iron Age which was based on husbandry in combination with extensive seal hunting and fowling and ishing. Sheep were the most common domesticated animals which probably relect the archipelagic conditions where pasture was limited. he sites in Åland exhibit a distinct pattern in comparison to other areas. he slaughter patterns indicate a heavy culling of young sheep and cattle. Seal hunting was focused on sub adults and young adult seals. Fowling was extensive, and surprisingly the most common species is cormorant. Fishing seems to have mainly occurred in local waters. Animals found in burials indicate a close resemblance to conditions in Eastern Central Sweden but with local traits and variation. he analyses show that the mixed and lexible subsistence economy in the Islands as described in historical records has its roots in the Iron Age. Background he remains of the Late Iron Age are among the most visible archaeological features of the past in the rural landscape of “mainland” Åland. he nearly 10 000 burial mounds in approximately 400 burial grounds as well as more than 80 sites with settlement remains indicate the presence of a rather Figure 1. Distribution of Late Iron Age settlements and cemeteries (black dots) in the Åland Islands and the medieval churches on mainland Åland (crosses). Kohagen and other sites mentioned in the text are marked by the arrows. Kökar is not visible on the map. he shore line follows 5 m above the present day sea level. Map made by Rudolf Gustavsson. 175 Jan Storå et al. dense population in the Islands (Fig. 1). In a study from 1993, Milton Núñez discussed and “searched for a structure” in the spatial patterns of the Iron Age settlement organisation of the Islands. he study concluded that the distance from burial grounds to hill-forts and to medieval churches (in the parishes of Jomala, Saltvik, Finström and Sund) tended to decrease as the cemeteries became larger, thus indicating a spatial organisation of the settlement that probably was linked to some level of hierarchical social diferentiation (Núñez 1993). his is supported by the archaeological inds which exhibit a marked variation between sites (e.g. Kivikoski 1980; Karlsson 1984; 1987). However, there was probably not any central power in the archipelago in the younger Iron Age (Tomtlund 1999). Archaeological inds bear witness to distant contacts and the ind material has a character that to a large part is found to the West of the Islands in Eastern Central Sweden (Kivikoski 1963, 1980; 1980; Dreijer 1983; Tarsala 1998; Tomtlund 1999). However, there are important inds which have closer counterparts to the east, such as dress ornaments or the famous clay paws found in Ålandic burials. In all, the archaeological remains are evidence of a prosperous settlement that probably beneitted from the location next to the sea-route over the Baltic Sea. he settlement sites have been interpreted as farmsteads that were in use for a long time. Several types of houses are present such as long houses up to 20 meters in length and smaller houses (Hackman 1941; Kivikoski 1946; Dreijer 1983; Karlsson 1987). he burial grounds are situated in close proximity to the sites. he burial grounds and settlement sites dating to the Late Iron Age are located in the central parts of the islands (e.g. Nunez 1993; Tomtlund 1999) while the traces are scarce in the outer parts of the archipelago. his may at least partly be a result of diiculties in the identiication of the remains in the then rather exposed outer islands (Karlsson 1990). Until recent times, the subsistence in the Åland Islands was inluenced and characterised by the archipelago setting where farming, husbandry, fowling and ishing were integrated into a lexible subsistence economy (e.g. Radlof 1795). Palynological analyses have revealed an increase in agricultural indictors around 400 AD (e.g. Glückert 1978; Nunez 1993). he increase coincides chronologically with the appearance of cemetery sites containing burial mounds and an increase in the number of known sites with settlement remains. A number of charred cereals grains recovered in several house foundations as wells as ancient (plowed) ields conirm the importance of agriculture in the Islands (e.g. Kivikoski 1980; Nunez 1993; Tomtlund 1999). he present paper discusses the subsistence patterns in the Åland Islands mainly in the Late Iron Age or approximately 500-1000 AD. he aim is to bring together available osteoarchaeological data in order to gain an overview of animal husbandry, hunting and ishing in Late Iron Age. A short survey of animal bones identiied in cremation burials is also presented in order to shed light on other aspects on the relationship between man and animals. Finally, we present the depositional circumstances of bone inds at one of the larger sites of the period, Kohagen in the parish of Saltvik, in order to highlight the activities in one of the houses. We hope to complement our understanding of the local conditions and of the “structure” of the settlement by highlighting the subsistence base. 176 Late Iron Age subsistence in the Åland Islands Material and methods In 2011 the faunal remains from one of the largest settlement sites, Kohagen in Kvarnbo in Saltvik parish were analyzed as part of a research project within the Bachelor’s course in Osteoarchaeology at Stockholm University in collaboration with the Section of Antiquities at the Government of Åland. he results have been presented in ive theses focusing on diferent aspects and topics (Hillborg 2011; Kennebjörk 2011; Lindblad 2011; Lindeberg 2011; Mosseby 2011). he site at Kohagen is situated in the parish of Saltvik and was excavated in 1955, 1958–60 and 1962. he remnants of seven houses were located in the excavations but other constructions have probably been destroyed by the activities on the site (Fig. 2). he inds are mainly dated to Late Iron Age but possibly also to the Early Medieval Figure 2. Map of Kohagen showing the location and year period, 900–1200 (Gustavsson 2007). he of the excavation areas and house foundations. Digitized analysis of the faunal remains with a special map of ÅM IK645. focus of the seal bones, from house 5 has been presented earlier (Storå & Lõugas 2005). We compare the results from Kohagen with roughly contemporaneous sites in Kattby (880–980 AD ) in Hammarland (Núñez 1973; Gustavsson 2007), Finby (400–900 AD) in Sund parish (Larsson 2000; Gustavsson 2007) and also with inds from the Medieval period (1250–1500 AD) in Jomala (Gustavsson 2003; 2004a) and Stenhagen in Sund (Vormisto 1981) and Kökar (1450–1523 AD) (Fisher 1997). he analysis of seal bones also include inds from Eneborg (Högtomt) in Lagmansby, Saltvik and Brömsängsbacken in Gölby, Jomala parish (Storå & Lõugas 2005). Both sites are settlement complexes equivalent to that at Kohagen. We also discuss animal bones found in Late Iron Age cremation burials in the islands (Vormisto 1981; 1984; Landin 1982; Wallin 1986). Identiication, osteological analyses and quantiication follow standard procedures that have been described in the original presentations. Speciic information is provided in the text below. Identiication of the Kohagen inds was done using the reference collection of the Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Late Iron Age husbandry on Åland he osteological analyses show that sheep (and goat) are the most common at Kohagen as is the case also on the other Iron Age sites (Table 1). It is obvious that the landscape on Åland with its limited area – and probably also quality – of pasture was more suitable for 177 Jan Storå et al. Table 1. Identiied species at diferent sites, NISP. Rodents excluded. Human (Homo sapiens) Cattle (Bos taurus) Sheep/goat (Ovis aries/Capra hircus) Bovid Ruminant Horse (Equus caballus) Cervidae (prob. moose) Red deer (Cervus elaphus) Roe deer (Capreolus capreolus) Pig (Sus scrofa) Hare (Lepus timidus) Dog (Canis familiaris) Cat (Felis silvestris) Seal Otter (Lutra lutra) Lynx (Lynx lynx) Carnivore Large mammal Middle sized mammal Middle sized/large mammal Small sized/medium mammal Small sized mammal Mammal Bird Fish Undetermined Total Kohagen 1 476 1549 34 178 7 1 Hammarland Finby Stenhagen Jomala Kökar (medieval) 291 888 16 369 6 5 127 202 30 6 7 887 5585 1595 931 1 1 9 23 38 2 77 3 9 23 1 397 2 970 425 1 519 2866 820 154 218 1505 872 576 2937 13176 18 709 3381 1 2 995 22 17 25 4 299 10 1 1 208 1 12 714 1976 6929 16373 233 66 1807 2925 1 2 415 581 17 8533 3046 *Sources: Vormisto 1980; Fisher 1996; Larsson 1999; Gustavsson 2003, 2007. sheep than for cattle. Size comparisons of the bones show that Ålandic sheep were of rather small size; at Kohagen (and Eneborg) the withers height of sheep varies between 56–64 cm (Lindblad 2011) and 57–64 cm at Hammarland (Gustavsson 2004b). For comparison, it may be noted that at the Viking period town of Birka the withers height for sheep was about 62–63.5 cm, however, including sheep up to 73 cm in withers height (Wigh 2001; Lindblad 2011). he medieval assemblages at Stenhagen and on Kökar contain a higher frequency of cattle than the other assemblages (Fig. 3). he high frequency of cattle at Kökar may be explained by the character of the site. Probably the Franciscan monastery received most (all?) meat as “taxes” – and possibly from a larger area than Kökar. In historical times sheep were more important on Kökar than cattle. Jomala exhibits the highest frequency of bones from sheep (and goat) of all assemblages which also might be explained by the 178 Late Iron Age subsistence in the Åland Islands character of the site. Here the anatomical representation indicates that selected pieces of meat were brought to the site (Gustavsson 2003; 2004a). Due to the high level of fragmentation, two bones only (a metatarsal and a metacarpal) at Kohagen could be used for withers height estimations for cattle. he results show that cattle were between 112–114 Figure 3. Frequency of sheep (and goat), cattle and pig on Late Iron Age sites on Åland, NISP. (Data from Vormisto cm for cows and 117–120 cm for bulls. 1980; Storå 1990; Gustavsson 2003, 2004; Fisher 1997; Lars- We were unable to assess the sex of both son 2000). bones and therefore report withers height for both sexes. At Hammarland a similar estimation gave the result 109 cm for cow and 115 cm for bull (here also one estimation only). At Birka the mean withers height was 110,5 cm for cows and 121.1 cm for bulls/oxen (Wigh 2001). hese values probably relect a mean for Eastern Central Sweden. Pig was apparently not a common animal on the Ålandic farmsteads. A small increase in frequency is seen in the assemblages dating to the medieval period but also here pig has to be considered as uncommon. Iron Age faunal assemblages from Eastern Central Sweden, Gotland and Öland in general exhibit a higher frequency of cattle and pig compared to the Ålandic sites (Fig. 4). Note that some of the sites in Central Sweden in the comparison are slightly older than the Ålandic assemblages. he sites in Eastern Central Sweden exhibit a large variation in species composition which partly is related to the diferences in the character of the sites but also due to access to suitable pasture areas (Sigvallius 2007). Lignåre in Uppland (Late Iron Age) which shows the highest frequency of sheep was located in a coastal setting where the pasture in the archipelago probably could be used for extensive sheep husbandry (Pedersen & Widgren 1998: 371). Vallby Södra, which is older than the Ålandic sites, exhibits a high frequency of sheep and is the only site where seal is present (one bone). In general, the sites in Central Sweden exhibit a low frequency of wild animals (Sigvallius 2007; Lindeberg 2011). he larger mainland areas ofered better Figure 4. he frequency of cattle, sheep and pig in contemporaneous sites in opportunities for (cattle) Eastern Middle Sweden, Gotland and Öland, NISP. (Data from Boessneck et al. 1979; Johansson 1981; Ahlström 1987; Ingvarsson 1987; Vretemark 1988, husbandry and probably 1991; Larsson 1997; Pedersen and Widgren 1998; Karlsson 2001; Sigvallius also for farming than Åland. 2007; Lindeberg 2011). 179 Jan Storå et al. Figure 5. he level of fusion of long bones in three age groups according to Vretemark 1997. he sheep exhibit a higher level of fusion than cattle. Interestingly, Gannarve on Gotland which exhibits a similar species representation as on Åland is located in the Northern parts of the Island were pasture probably was limited (Sigvallius 1986; see also Karlsson 2001; Lindeberg 2011). he age of the slaughtered animals on Åland was assessed on the basis of epiphyseal fusion (Fig. 5). he comparison presents the frequency of fusion of long bones that have been grouped in three age groups deined by Vretemark (1997) on the basis of the age of fusion of the diaphysis and epiphysis in long bones. he comparison shows that sheep at Kohagen and Hammarland were slaughtered at an older age than cattle. Both assemblages show a (very) small proportion of bones from adult animals. his may be slightly exaggerated in the comparison since there are teeth and some jaws that apparently come from adult individuals, but this does not change the overall pattern with many young animals. here is, however, a diference between Kohagen and Hammarland. Kohagen exhibits a higher frequency of bones from sheep that are older than the middle age group, i.e. 1.5–2.5 years of age. hus, more sheep seem to have survived their third autumn at Kohagen than at Hammarland where apparently more sheep were slaughtered in their irst and second year of life. Both assemblages contain bones of young lambs slaughtered in their irst spring. Few animals seem to have survived their fourth year of life, which is seen as a low frequency of fused bones in the last age group (late fusing, 2.5–3.5 years). Interestingly, at Birka very few sheep imported to the town were older than four years (Wigh 2001: 139), which probably is a relection of the breeding strategies of the surrounding area. Hammarland and Kohagen exhibit a diference also in the pattern of culling of the youngest cattle calves. Hammarland exhibits a lower frequency of fused elements in the youngest age group (1–1.5 years), which indicates that more animals were slaughtered in their irst year of life. At Kohagen the slaughtered cattle were older but still sub adult. his could indicate that the breeding strategy was directed more towards milk production at Hammarland than at Kohagen. he diferences in the age structure of killed animals suggest that the husbandry patterns – or kill-of patterns – varied between the diferent settlements. Whether this relects diferences in availability of pasture or a conscious breeding strategy need further 180 Late Iron Age subsistence in the Åland Islands study. However, husbandry strategies were probably linked to the possibilities for hunting and ishing. In general, the Ålandic Iron Age sites exhibit a rather high frequency of seals (and wild birds) compared to assemblages in Eastern Central Sweden. Other wild mammals identiied on Åland are hare on all Iron Age sites and a few pieces of (moose) antler at Kohagen and Hammarland. A few bones of roe deer was identiied at Finby, which at the moment are the oldest inds of the species in the archipelago. Otter was identiied at Kohagen while the lynx is present at Jomala. Sealing he frequency of bones from seals is highest in Hammarland (23 % of all mammal fragments), followed by Finby (16 %) and Kohagen (3 %). he most common species in the assemblages are harp seal (Phoca groenlandica) and grey seal (Halichoerus grypus) while ringed seal (Phoca hispida) is rare (Larsson 2000; Storå & Lõugas 2005; Gustavsson 2004a; 2007). he presence of harp seal in the Ålandic assemblages is interesting and shows that the hunting patterns in Late Iron Age were diferent from those described in historical records. Radiocarbon dates from Åland shows that the harp seal was hunted extensively in Late Iron Age (Gustavsson 2007). he species is also present in contemporaneous assemblages on Gotland, Öland and Saaremaa (Sellstedt 1966; Storå & Lõugas 2005). Both the grey seal and harp seal probably had to be hunted at some distance out on the sea and especially the latter species, due to a migratory behavior, would have been seasonally available in the waters around Åland. Both species were hunted in the late winter and early spring – but hunting also occurred in other times of the year (Storå & Lõugas 2005). here would have been some distance to transport the seals to the settlement sites. he anatomic representation of seals on all three sites from the Late Iron Age, and additionally the sites Brömsängsbacken in Jomala and Eneborg in Saltvik, shows that all anatomical parts are present on the sites (Fig. 6). Finby, and Hammarland to a lesser degree, exhibit a slightly higher proportion of bones from the rib cage and backbone than the other three sites. he deviating anatomical representation is interesting since the frequency of seals is highest in these assemblages and, possibly, husbandry could have been of lesser importance in the subsistence. Interestingly, bones from the rear lippers Figure 6. Anatomical representation for seals on diferent sites, NISP (Data for Hammarland from Gustavsson 2004a and for Finby from Larsare more common than those son 2000) 181 Jan Storå et al. Figure 6. Anatomical representation for seals on diferent sites, NISP (Data for Hammarland from Gustavsson 2004a and for Finby from Larsson 2000) from the front lippers in all assemblages except Finby. he slightly deviating anatomical representation at Finby – and the rather high frequency of seal (in fact outnumbering the identiied specimens of domestic animals) indicate that the site is of a diferent character than the other settlement sites. Finby is probably slightly older than the other sites. he age assessments for seals indicate that most seals hunted were sub adults and young adults (Fig. 7). he four age groups correspond to yearlings (AG1), juveniles (AG2), young adults (AG3) and old adults (AG4) (Storå 2001). Kohagen, Eneborg and Brömsängsbacken exhibit a similar age structure while the pattern is slightly diferent for Hammarland. he latter is, however, to some extent afected by a limited number of observations. here is an interesting diference in the level of fusion between the bones in the lippers and the long bones. It seems that the lippers only from old seals were brought to the settlements while other body parts are rarer. Ethnographic records indicate that the meat from old seals oten had a bad taste except for the lippers that would have been the preferred. Another possible explanation would be that the lippers of the old seals were brought from the hunting grounds in the skins. We may not be certain about the reason for this but it still shows that the hunters had speciic preferences with both the hunting and the utilisation patterns of the seals – as was the case for husbandry strategies. 182 Late Iron Age subsistence in the Åland Islands Fowling and fishing he Ålandic assemblages contain a fairly high frequency of bird bones; between four and eight percent of the identiied specimens. A detailed study of these inds has been made on Kohagen only where 306 bones have been identiied as to species of group of species (Table 2, Kennebjörk 2011). Interestingly the most common species is cormorant followed by bones from ducks, where the eider is the most common. Other species identiied are auks, Laridae, corvids and undetermined bird of prey. Finally, two bones of domestic fowl were identiied in house 2 and 5. he representation of species is roughly what would be expected in a setting such as Åland but the dominance of cormorant has to be regarded as surprising. hree bones, from eider and laridae exhibit medullar bones which indicate that hunting occurred at the start of the breeding season. Hunting targeted both juvenile individuals and adults, and hunting occurred from late spring and continued at least during the summer. Hunting for juvenile individuals appears to have been extensive. Bones of juvenile individuals (63 bones in total) come from ducks, Laridae, Corvidae, heron and cormorant (Kennebjörk 2011). Fishing was probably an important part of the subsistence economy, even if this is diicult to evaluate through bone inds. he oten fragile ish bones preserve less well than mammal bones and due to their size the recovery is afected by the excavation techniques. he frequency of ish bones varies between two percent at Finby and 12 % at Hammarland. A detailed study has been performed of the inds from Kohagen. he results show a clear dominance of pike and perch (Table 3; Lindblad 2011) with smaller amounts of other species. Most of the bones of pike come from rather small individuals. Pike and perch are the most common species also at Finby (Larsson 2000). Table 2. Identiied birds at Kohagen in Saltvik, NISP (Kennebjörk 2011). Species Cormorant Heron Swan Geese Eider Goosander Velvet Scoter Large duck Small duck Indet. duck Bird of prey Domestic. Fowl Indet. Hen Indet. Gull Indet. Laridae Razorbill Black Guillemot Uria Auk Carrion Crow Corvid Latin Phalacrocorax carbo Ardeidae Cygini Anserini Somateria mollissima Mergus merganser Melanitta fusca Large Anatidae Small Anatidae Anatidae Gallus gallus domesticus Galliformes Larinae Laridae Alca torda Cepphus grylle Uria (A.t./C.g.) Alcidae Corvus corone Corvidae House 2 1 House 5 9 2 4 11 2 2 West of House 5 107 3 3 14 43 2 1 14 6 25 3 5 4 23 7 1 4 7 1 2 183 Jan Storå et al. he species identiied would have been accessible in the inner archipelago of Åland, i.e. close to Kohagen (Lindblad 2011). Species Latin House 5 West of house 5 Whitefish Lavaretus coregonus 1 he absence of herring (Clupea Indet. Carpfish Cyprinidae 5 harengus) and cod (Gadus Pike Esox lucius 9 198 Pike-perch Lucioperca sandra 4 morhua) is surprising, considering Perch Perca fluviatilis 7 110 Roach Rutilus rutilus 2 that seal hunting obviously Total 16 320 occurred far out on the sea where these species could have been captured. For herring we need to consider a preservation or recovery bias, but this would not have been as severe for cod. he absence of cod seem to be an indication that most ishing was done close to the site. Also at Birka ishing was done in nearby waters (Ericson et al. 1988; Wigh 2001). Table 3. Identiied ish at Kohagen in Saltvik parish, NISP (Lindblad 2011) Animals in burials 184 Fish Bird Hare Seal Brown bear Cat Cattle Pig Sheep/goat Horse Dog Osteological analyses are available for four complete cemeteries; Långängsbacken and Stenhagen in Sund, Kvarnbacken in Saltvik (in close vicinity to Kohagen and Eneborg) and Godby in Finström. he common burial involved the cremation of the dead oten with personal belongings and gits. Animal bones have been identiied in 209 burial mounds (Table 4; Mosseby 2011). here is a marked variation between the four cemeteries which is also relected in the archaeological inds recovered in the burials (e.g. Kivikoski 1963; 1980; Dreijer 1967; Dreijer 1983; Karlsson 1984). he species were obviously valued diferently in the burial and settlement contexts. Sheep and cattle are represented in frequencies that may be “expected” considering the data from the settlements. However, pig has to be regarded as more common in the burials than at the settlement. Seals are found in four burials and may be considered underrepresented at the cemeteries. he dog is the most common animal (identiied in 109 burials) in all cemeteries except for Godby where Table 4. Identiied species in cremation burials on four cemeteries, the most common animals are sheep NISP (Data on Åland from Vormisto 1981, 1984; Landin 1982; Wallin 1986; Mosseby 2011, data for Spånga from Sigvallius 1994, (or goat) and cattle. Godby exhibits a species representation in the burials data for mounds from Bratt 2008:77). which most resembles that of the settlement sites. Sheep are common on the other cemeteries (in total 83 burials) also but here the presence of Långängsbacken (67) 55 7 33 6 9 4 9 2 1 14 5 other species makes the cemeteries Kvarnbacken (107) 35 9 28 6 5 18 5 1 18 Stenhagen (22) 17 12 14 6 4 4 1 1 1 2 more diferent from the settlements. Godby (13) 2 8 2 7 2 1 he representation of species % of total (209) 52 13 40 10 12 13 7 2 1 17 2 Eastern central Sweden at the Ålandic cemeteries is similar % at Spånga (488) 43 22 32 13 9 5 6 24 1 % in Small mounds, 3-10 m (48) 76 53 43 29 32 10 3 19+ 4 to that found in contemporaneous % in Large mounds, 11-38m (20) 90 85 90 75 65 30 20 50+ 15 burials in Eastern Central Sweden Late Iron Age subsistence in the Åland Islands (e.g. Sigvallius 1994). Horse was identiied in 28 burials and the frequency is highest at Stenhagen (55 % of the burials). Cattle was identiied in 25 burials, cat in 28 burials, pig in 20 burials, brown bear (Ursus arctos) in 15, seal in four burials, hare in two burials, birds in 35 burials and ish in ive burials. he parts of seal and hare identiied may have been parts of furs which probably is the case with brown bear. he anatomical representation suggest that the dogs and horses were deposited as complete animals in the burials (Mosseby 2011 and references therein). his is the case also in Eastern Central Sweden. More or less the same species occur in the burials on Åland as in Central Sweden, with the exception of seal and hare. hese species are very rare in Central Sweden. In general animals are rarer in the Ålandic burials than in Central Sweden (Table 4). A comparison of the species representation in the Ålandic burials with that in several cemeteries in Spånga located North of Stockholm (Sigvallius 1994) and burial mounds of diferent size in Central Sweden (Bratt 2008) shows some diferences. he size of the burial mounds has been used as an indicator of social stratiication (Bratt 2008) which we may relate to. Most closely the species frequencies on Åland correspond to those at the cemeteries in Spånga which have been characterised as “normal” cemeteries. he horse is more common in Central Sweden also in these cemeteries and the species is obviously more common in large burial mounds than smaller ones. he high incidence of horse at Stenhagen may be a “sign of wealth” on this cemetery - which also agrees with the rich inds in many burials (Dreijer 1967). he archaeological inds are rich and varied also at Långängsbacken and Kvarnbacken and here the species frequencies are generally “high”. he “poorer” character of Godby is visible also in the faunal material of the graves. hus, the Ålandic cemeteries cannot be considered to be rich in the same manner as the richest ones in Central Sweden. Also, there are diferences between Ålandic cemeteries – as is the case with the settlement sites – that need to be studied further. House 5 at Kohagen – depositional patterns of food refuse A study of the depositional patterns of the bones reveals that bones (or refuse) were deposited next to the buildings (Hillborg 2011). his is the case also in Hammarland were most of the bones were found within a restricted area of the site (Gustavsson 2007). At Kohagen most of the bones and archaeological inds were recovered in the southern part of house 5 (Fig. 8), which probably was the living quarters. he northern part of the house possibly housed the livestock. Bones of pig were identiied outside of house 5 only, but otherwise there are no marked diferences in species representation or anatomical representation between house 5 and the area to the southwest of the house (data not shown). he area southwest of house 5 contained a large number of inds such as silver coins, bronze artifacts, glass beads, iron artifacts. In fact, the inds were richer and more varied outside than inside of the house. Here also one burnt human bone was identiied in square D IV, apparently close to the door of the house. he area southwest of house 5 contained remnants of other building structures but their association to house 5 is not fully understood. Maybe the bones were deposited in what was the “back-yard”. Another door was located in square E6. Some bones have apparently been deposited also here, but it seems that the amounts are smaller here. 185 Jan Storå et al. Because the excavation area to the east stopped right outside of the wall structure, we do not know whether bones were deposited also on this side of the house. he deposited bones probably represent food refuse and a comparison of the anatomical representation of four groups of animals reveal what parts of the animals that was consumed in the house and also highlight some diferences between the species (Fig. Figure 8. Spatial distribution of unburnt and burnt bones inside 9). he category of large mammal and around House 5 at Kohagen according to weight. he largest includes mainly cattle and mediumamounts of bones had been deposited right outside (and West sized mammal includes mainly bones of) of the door. from sheep. Both groups are represented by all main body pats. he frequency of bones from the backbone and ribs are slightly more common for mediumsized mammals, than for large mammals. Cranial fragments dominate in both groups. Seals exhibit similar pattern, Figure 9. Anatomical representation for sheep (Middle sized mammal), cattle (Lar- a ge mammal), seal and bird at House 5 at Kohagen, NISP. although the ribs and backbone are better represented. he higher representation of hand/foot may partly be explained by the higher number of elements in the lippers compared to sheep and cattle hand/foot. he anatomical representation for seals is perhaps “more complete” than for sheep and cattle despite that that a selective transport of lippers from adult seals to the site has occurred, see above. Finally, the anatomical representation for birds show that parts from the “bodies” are most common while the peripheral parts such as cranium, wings and hand/foot are rarer. here can be little doubt that parts of the birds with most of the meat have been deposited here while the other parts are missing. Indeed it is food refuse that has been deposited around (and inside) the house. 186 Late Iron Age subsistence in the Åland Islands Concluding remark he analyses presented here show that the mixed and lexible subsistence economy in the islands as described in historical records (e.g. Radlof 1795) probably has its roots in the Iron Age. It may be argued that the Ålandic sites exhibit a subsistence pattern with a local character. he burial customs that appear similar to those in central Sweden exhibit local traits and variation. hus, there is some amount of regional “structure” in the osteoarchaeological inds from Late Iron Age in the Åland Islands, Finland. Bibliography Unpublished sources Ahlström, T. 1987. Bandlundeviken – En osteologisk analys. Unpublished thesis Osteology II 1987. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Dreijer, S. 1967. Stenhagen: ett åländskt gravfält från yngre järnåldern med bosättningsspår från senare tid. Unpublished Master’s thesis. Department of Archaeology, University of Helsinki. Fisher, T. 1996. A zooarchaeological analysis of the mammal remains from the Late Medieval Franciscan Friary/ Early Historical Parsonage site on Kökar, Åland. Unpublished Master’s thesis. Department of Archaeology, University of Turku. Gustavsson, R. 2003. Produktion eller konsumtion? Animalosteologiskt material från en medeltida stormangård i Jomala på Åland. Unpublished thesis in Archaeoosteology, Gotland University. Gustavsson, R. 2004b. Rapport över arbetet med det osteologiska materialet från Ha 18.4, ÅM 459e, år 2004. Unpublished report, Museum of Åland. Hillborg, J. 2011. Kohagen. En studie av de tafonomiska skillnaderna och den anatomiska representationen i och utanför hus 5 i Kohagen, Saltvik på land. Unpublished Bachelor’s thesis. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Ingvarsson, A. 1987. Osteologisk analys av benmaterialet från Häinds 11:9, Burs sn, Gotland. Unpublished thesis Osteology II. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Johansson, B. 1981. Osteologisk analys av benmaterial från Paviken 1, Västergarns socken Gotland. Unpublished thesis Osteology II. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Karlsson, J. 2001. Djurben från Burge i Lummelunda. Osteologiska aspekter av gotländsk ekonomi och konsumtion mellan heden och kristen tid. Unpublished Masters hesis in Archaeoosteology, Gotland University. Kennebjörk, J. 2011. Fågeljakt vid Kohagen – En boplats från yngre järnåldern, Kvarnbo, Saltivk sn, Åland. Unpublished Bachelor’s thesis. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Landin, M. 1982. Osteologisk analys från Långängsbacken. Unpublished report, Museum of Åland. Lindblad, R. 2011. Ålänningar får isk! Om får och isk på den vikingatida lokalen Kohagen i Saltvik, Åland. Unpublished Bachelor’s thesis. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Lindeberg, J. 2011. Artfördelning – lokalt och regional- Kohagens djurbensmaterial i ett jämförande perspektiv. Unpublished Bachelor’s thesis. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Larsson, A.C. 1997. Vikingatida djurhållning på Gotland utifrån en osteologisk analys av djurbensmaterial från Bandlundeviken, Häinds 1:9 Burs sn. Unpublished thesis Osteology II. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Larsson, Å. 2000. Osteologisk analys av material från Finby 6.18. Unpublished report, Museum of Åland. Mosseby, J. 2011. Ålands animal benmaterial.- En jämförelse av Kohagens järnåldersmaterial med övriga åländska bo- och gravplatser. Unpublished Bachelor’s thesis. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Núñez, M. 1973. Åland – Hammarland – Kattby. he possible remains of building foundations from the Viking Period. Unpublished report, Museum of Åland. 187 Jan Storå et al. Storå, J. 1990. Osteologisk analys av djurbensmaterialet från det medeltida klosterområdet på Kökar, Åland. Unpublished thesis Osteology II. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University Vormisto, T. 1981. Osteologisk analys av brända ben från Åland. Unpublished thesis Osteology II. Osteoarchaeological Research Laboratory, Stockholm University. Wallin, P. 1986. Kvarnbacken osteologisk analys. Rapport över brända ben från Larsas Kvarnbacke Bertby 2.4, Saltvik sn, Åland. Unpublished report, Museum of Åland. Research literature Boessneck, J., von den Driesch, A. Stenberger, L. 1979. Eketorp. Befestigung und Siedlung auf Öland/Schweden. Die Fauna. Royal Academy of Sciences, Stockholm. Bratt, P. 2008. Makt uttryckt i jord och sten. Stora högar och maktstrukturer i Mälardalen under järnålder. Stockholm Studies in Archaeology 46. Stockholm University, Stockholm. Dreijer, M. 1983. Det åländska folkets historia. I:1 Från stenålder till Gustav Vasa. 2 uppl. Ålands kulturstitelse, Mariehamn. Ericson, P.G.P., Iregren, E. & Vretemark, M. 1988. Animal exploitation at Birka – A preliminary report. Fornvännen, 83, 81–88. Gustavsson, R. 2004a. En genomgång av djurbensmaterialet från ”medeltidshuset” intill Jomala kyrka. Åländsk Odling 2003, 51–62. Gustavsson, R. 2007. Benmaterialet från ett vikingatida verkstadsområde i Hammarland. Åländsk Odling 2006–2007, 148–161. Glückert, G.1978. Östersjöns postglaciala strandförskjutning och skogens historia på Åland. Turun yliopiston maaperägeologian osaston julkaisuja 34. University of Turku, Turku. Hackman, A. 1941. Två åländska husgrunder från yngre järnålder. Finskt Museum 1940, 67–84. Karlsson, M. 1984. Under Godbyvägen. Rapport från en arkeologisk undersökning. Museibyrån 1984:1, Mariehamn. Karlsson, M. 1987. Åländska husgrunder från yngre järnålder till tidig medeltid. Museibyrån 1987, 1. Mariehamn Karlsson, M. 1990. Fornlämningar i farledsmiljö. Åländsk Odling 1989, 91–98. Kivikoski, E. 1946. Husgrunderna i Storhagen. Finska fornminnesföreningens tidskrit 48(3), 9–87. Helsingfors Kivikoski, E. 1963. Kvarnbacken : ein Gräberfeld der jüngeren Eisenzeit auf Åland. Finska Fornminnesföreningens Tidskrit. Finnische Altertumsgesellschat, Helsinki. Kivikoski, E. 1980. Långängsbacken. Ett gravfält från yngre järnåldern på Åland. Finska Fornminnesföreningens Tidskrit 80. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Núñez, M. 1993. Searching for a Structure in the Late Iron Age Settlement of the Åland Islands, Finland. Karhunhammas 15, 61–75. Pedersen, E.A. & Widgren, M. 1998. Järnålder 500f. Kr.–1000 e.Kr. In Welinder, S., Pedersen, E.A. & Widgren M. (eds.) Jordbrukets första femtusen år. 4000f.Kr. –1000 e.Kr., 237–459. Natur och kultur/LTs förlag, Borås. Radlof, F.W. 1795. Beskrifning öfver Åland. J.C. Frenckells boktryckeri, Åbo. Sellstedt, H. 1966. Djrubensmaterial från järnåldersboplatserna vid ormöga och Sörby-tall på Öland. Fornvännen 55, 1–13. Sigvallius, B. 1986. Djurbensmaterialet från Gannarve i Hall sn. Djurbensmaterial från en järnåldersboplats. Osteologisk undersökning. In Östergren, M. Silverskatter och boningshus. Skattfyndprojektet 1. En studie av gården Gannarve i Hall sn, Gotland. RAGU Rapport 1986:1, 83–89. Riksantikvarieämbetets Gotlandsundersökningar, Visby. Sigvallius, B. 1994. Funeral Pyres. Iron Age cremations in Spånga. heses and Papers in Osteology 1. Osteological Research Laboratory, Stockholm University, Stockholm. Sigvallius, B. 2007. Kött, ull och läder. Järnåldersekonomi längs E4:an. In Hjärtner-Holdar, E., Ranheden, H. & Seiler, A. (eds) Land och samhälle i förändring. Uppländska bygder i ett långtidsperspektiv. Arkeologi E4 Uppland – studier, volym 4, 177–187. Riksantikvarieämbetet, Uppsala. Storå, J. 2001. Skeletal development in the Grey seal Halichoerus grypus, the Ringed seal Phoca hispida botnica, the Harbour seal Phoca vitulina vitulina and the Harp seal Phoca groenlandica. Epiphyseal Fusion and Life History. In Pike-Tay, A. (ed), Assessing Season of Capture, Age and Sex of Archaeofaunas. ArchaeoZoologia Vol XI, 199– 222. 188 Late Iron Age subsistence in the Åland Islands Storå, J. & Lõugas, L. 2005. Human exploitation and history of seals in the Baltic during Late Holocene. In Monks, G.G. (ed), he exploitation and cultural importance of sea mammals, 115–133. Proceedings of the 9th ICAZ Conference, Durham 2002. Oxbow Books, Oxford. Tarsala, I. 1998. Öar i strömmen – den yngre järnåldern på Åland. Aktuell arkeologi VI, 107–124. Tomtlund, J.-E. 1999. Åland under vikingatiden. Den första glimten av vikingarnas värld. SFV-Kalendern årgång 113, 18–31. Vormisto, T. 1984. Osteologisk analys. In Karlsson, M. Under Godbyvägen. Rapport från en arkeologisk undersökning, 126–130. Museibyrån 1984:1. Ålands museum, Mariehamn. Vretemark, M. 1988. Pollista. Osteologisk analys av djurben från Pollista, Övergran socken i Uppland. Rapportserie från osteologiska enheten, Statens historiska museum. Osteologisk rapport 1988:1. Statens historiska museum, Stockholm. Vretemark, M. 1991. Djurbenen från Fornsigtuna. In Allerstav, A. et al. (ed), Fornsigtuna. En kungsgårds historia, 78–82. Stitelsen Upplands-Bro Fornforskning , Bro. Vretemark, M. 1997. Från ben till boskap. Kosthåll och djurhållning med utgångspunkt I medeltida benmaterial från Skara, del 1. Skriter från Länsmuseet Skara Nr 25. Skaraborgs länsmuseum, Skara. Wigh, B. 2001. Excavations in the Black Earth 1990–95. Animal Husbandry in the Viking Age Town of Birka and its Hinterland. Riksantikvarieämbetet, Stockholm. 189 Anna-Kaisa Salmi Kuusi peuraa Nitsijärven seidalta – Elämäntarinallinen lähestymistapa seidalle uhrattuihin eläimiin Anna-Kaisa Salmi Arkeologia, Oulun yliopisto Abstract his paper focuses on life histories of six reindeer individuals that were ofered at a Sámi sacred site in Nitsijärvi, Inari, Northern Finland, between the 15th and 17th centuries. he individuals were represented by mandibles with complete molar tooth rows. he individuals were mature adults, ive to six years of age or older. Most were heavy, ca. 175 to 194 kg, which indicates that they were large males or castrates. he six reindeer individuals were probably selected for ofering because of their particular characteristics, such as sex, size, and impressive antlers. hey may have also had special relationships with people, as castrated reindeer were oten used as draught animals and bellwethers. Johdanto Monissa yhteisöissä eläimet käsitetään yksilöllisiksi olennoiksi, joilla on merkityksellisiä suhteita ihmisiin. Toisinaan eläimillä ajatellaan myös olevan yksilöllinen persoonallisuus ja ne ovat aktiivisia toimijoita (Viveiros de Castro 1998; Bird-David 1999; Ingold 2002). Toisinaan joillakin eläinyksilöillä saattaa olla poikkeuksellisen läheinen suhde ihmisiin (Losey et al. 2011). Menneisyyden eläinyksilöiden elämästä voidaan saada tietoa tarkastelemalla esimerkiksi niiden ikää, sukupuolta, fyysisen aktiviteetin määrää, luukudoksen isotooppikoostumusta, DNA:ta, hautaustapaa tai löytökontekstia (Berger et al. 2010; Losey et al. 2011). Elämäntarinallinen lähestymistapa eläinten jäännöksiin tarjoaa tietoa yksittäisten eläinyksilöiden elämästä ja suhteesta ihmisiin. Eläinten elämäntarinoita on kuitenkin usein hankalampi lähestyä kuin ihmisten, sillä useimmat arkeologiset eläinluulöydöt ovat peräisin asuinpaikkojen kulttuurikerroksista ja edustavat ihmisten ravinnokseen käyttämiä eläimiä. Useiden eläinlajien ja -yksilöiden luurangot ovat tällöin sekaisin arkeologisissa kerrostumissa, eikä useinkaan ole mahdollista sanoa, mitkä luut ovat kuuluneet samoille yksilöille. Yksilöä edustaa täten yleensä yksi ainoa luu, josta saa huomattavasti vähemmän informaatiota kuin kokonaisesta luurangosta. Kun arkeologit löytävät kokonaisina haudattuja eläimiä (esimerkiksi Berger et al. 2010; Losey et al. 2011), on eläimen yksilöyden ja elämäntarinan hahmotta190 Kuusi peuraa Nitsijärven seidalta minen helpompaa kokonaisen luurangon ja erityisen kontekstin tarjoaman viitekehyksen ansiosta. Arkeologinen löytökonteksti on erityinen myös seidoille – saamelaisten pyhille paikoille – uhratuilla eläimillä. Milton Núñezin johtamassa Human-animal relationships among the Finland’s Sámi -projektissa (2008–2010) tutkittiin arkeologisin kaivauksin yhteensä kahdeksan seitakohdetta. Kenttätöistä seitakohteilla vastasivat arkeologit Tiina Äikäs ja Jari Okkonen. Kenttätöiden tarkoituksena oli muun muassa saada lampaan- ja peuranluunäytteitä DNA- ja isotooppianalyyseja varten. Seidat ovat saamelaisten pyhiä paikkoja. Tavallisesti ne ovat ihmisen muovaamattomia luonnonelementtejä, kuten kiviä (Äikäs 2011). Seidoille uhrattiin esimerkiksi lihaa, eläinten kalloja ja sarvia, alkoholia ja metalliesineitä hyvän metsästys- ja muun onnen takaamiseksi (Äikäs et al. 2009; Äikäs 2011). Projektin puitteissa tutkituilta seitakohteilta löytyikin uhrattujen eläinten, pääasiassa peurojen luita (Salmi et al. 2011). Käsittelen tässä artikkelissa kuuden Nitsijärven seidalle uhratun peurayksilön elämäntarinaa. Löytökonteksti antaa mahdollisuuden pohtia näiden eläinyksilöiden suhdetta ihmisiin, sillä on luultavaa, että seidoille uhratut eläimet olivat erityisiä peurayksilöitä, joiden uhraamiseen ihmisillä oli jokin erityinen syy. Käytän osteologisia menetelmiä, joiden avulla arvioin peurayksilöiden – joita edustavat alaleuanluun kappaleet – ikää, sukupuolta, ruumiin kokoa ja suhdetta ihmisiin. Jo tavanomaisten osteologisten analyysien avulla on mahdollista lähestyä sitä, millaisia peurayksilöitä seidoille on uhrattu ja millaiset olivat näiden peurojen elämäntarinat. Tulevaisuudessa DNA- ja isotooppianalyysit antavat vielä tarkempaa tietoa siitä, mistä seidoille uhratut peurat olivat peräisin ja millaista ravintoa ne olivat syöneet. Nitsijärven seidan eläinluuaineisto Nitsijärven seidalla (Kuva 1) Inarissa suoritettiin kaivauksia viiden päivän ajan kesäkuussa 2009. Seita sijaitsee Nitsijärven pohjoisrannalla Koskikaltiojoen suulla (Äikäs & Núñez 2010). Arkeologisten kaivausten yhteydessä seidan ympäristöön avattiin yhdeksän koekuoppaa ja yksi kaivausalue. Löydöt koostuivat eläinten luista ja moderneista kolikoista (Äikäs & Núñez 2010). Radiohiiliajoitusten mukaan suurin osa eläinuhreista on annettu seidalla noin 1400–1600-luvuilla AD (Äikäs & Núñez 2010; Äikäs 2011). Osallistuin kaivauksille Human-animal relationships among the Finland’s Sámi -projektin eläinosteologisena asiantuntijana. Yksityiskohtaiset tiedot eläinluuanalyysista löytyvät eläinosteologisesta raportista (Puputti 2010). Eläinten luita löytyi kaivausten yhteydessä yhteensä 430 fragmenttia. Lajin tasolle oli mahdollista tunnistaa 171 luufragmenttia, joista 146 kuului peuralle (Rangifer tarandus) ja 25 metsolle (Tetrao urogallus). Arkeologisesti tutkituista seitakohteista on löytynyt tavallisesti peuran, lampaan tai vuohen, metson, muiden lintujen, kalojen ja karhun luita (Salmi et al. 2011). Kaikki osat metson luurangosta olivat edustettuina Nitsijärven seidan aineistossa, mikä viittaa siihen, että eläimet uhrattiin seidalle kokonaisina. Peuran luita ei ollut mahdollista tunnistaa alalajin tarkkuudella eläinosteologisen analyysin yhteydessä. Poro (Rangifer tarandus tarandus) ja metsäpeura (R. t. fennicus) 191 Anna-Kaisa Salmi Kuva 1. Nitsijärven seita. Kuva A. Salmi. ovat luustomorfologialtaan lähes identtisiä, ja lajin tunnistaminen fragmentaarisen arkeologisen aineiston morfologisten piirteiden perusteella on yleensä mahdotonta. Poron ja metsäpeuran voi erottaa pitkien luiden mittojen avulla (Puputti & Niskanen 2009), mutta Nitsijärven aineistossa ei ollut menetelmään soveltuvia pitkän luun kappaleita. DNA-analyysit, joiden avulla alalajin tunnistus on mahdollista, ovat vielä keskeneräisiä. Tiedetään kuitenkin, että poron lisäksi Suomen Lapissa on esiintynyt villipeuraa ja metsäpeuraa vielä 1800-luvulla (Montonen 1974: 50–51; Nieminen & Pietilä 1998: 81). Kaikki Nitsijärven seidalta löytyneet peuran luut olivat kallon tai sarvien kappaleita sekä selkärangan ylimpiä nikamia. Ylimpien nikamien läsnäolo viittaa siihen, että seidalle tuotiin peuran päitä, ei kalloja. Pään pehmytkudokset pitivät ylimpiä nikamia kiinni kallonpohjassa. Myös Suomen alueen muilla arkeologisesti tutkituilla seitakohteilla on havaittu, että seidoille uhrattiin lähinnä peuran päitä, kalloja ja sarvia (Salmi et al. 2011). Raajojen luita löytyy yleensä vain pieniä määriä, eikä kaikilta kaivauksilta lainkaan. Esimerkiksi Utsjoen Seitalan seidalla havaittiin Nitsijärveä vastaava anatominen jakauma, jossa kaikki peuran luut olivat kallon ja sarvien kappaleita sekä ylimpiä nikamia (Salmi et al. 2011). Nitsijärven seidalta löytyi yhteensä 143 peuran kallon kappaletta, jotka kuuluivat vähintään 11 yksilölle. Kuudella yksilöllä oli säilynyt suurehko kappale alaleuanluuta, jossa oli kaikki poskihampaat yhä kiinnittyneinä. Keskityn tässä artikkelissa näihin kuuteen peurayksilöön. Tarkastelen sitä, millaista tietoa eläinosteologisen analyysin menetelmillä voidaan saada seidalle uhratuista peurayksilöistä, niiden elämänkaaresta ja suhteesta ihmisiin. 192 Kuusi peuraa Nitsijärven seidalta Taulukko 1. Kuusi peurayksilöä Nitsijärven seidalta. Ikä- ja painoarviot. Ikäarviot Eläinten ikää on mahdollista arvioida hampaiston kehityksen ja kulumisen Löytönumero Ikäarvio Painoarvio (kg) sekä luun päiden eli epifyysien luu734 5-6 vuotta 134 tumisen avulla. Arvioin Nitsijärven 614 6-9vuotta 194 seidan peurayksilöiden iän käyttä601 6-9vuotta 175 mällä hampaiden puhkeamisen ja 607 6-9vuotta 182 kulumisen aikataulua (Miller 1974; 487 6-9vuotta 188 Nieminen et al. 1981; Hambleton & 447 5-6 vuotta 181 Rowley-Conwy 1997). Hampaiden puhkeamisen ja kulumisen aikataulu vaihtelee jonkin verran peuran alalajien ja populaatioiden välillä, joten ikäarviot on ymmärrettävä arvioiksi, ei tarkaksi biologiseksi iäksi. Hampaiden puhkeamisen ja kulumisen perusteella suurin osa Nitsijärven seidalta löytyneistä peuran leuan kappaleista kuului täysikasvuisille yksilöille. Hampaiden kulumisen perusteella pystyin arvioimaan ikää yhdeksälle yksilölle, joista kaksi oli noin kolmen vuoden ikäisiä, kaksi noin viiden tai kuuden vuoden ikäisiä ja viisi yli kuuden vuoden ikäisiä. Yksi leuankappale kuului nuoremmalle, arviolta 15–21 kuukauden ikäiselle yksilölle. Tässä tarkastellusta kuudesta yksilöstä kaksi oli viiden tai kuuden vuoden ikäisiä ja neljä yli kuuden vuoden ikäisiä (Taul. 1, Kuvat 2 ja 3). On tavallista, että Suomen alueen seitakohteilta löytyy monen ikäisten peurojen luita, joten näyttää siltä, että kaiken ikäisiä yksilöitä on uhrattu seidoille (Taul. 2). Luonnossa nuorten yksilöiden osuus populaatiosta vaihtelee vuodenajan ja vuoden mukaan, mutta tavallisesti nuoria, noin alle kahden vuoden ikäisiä yksilöitä on populaatiossa noin kolmannes (Davis et al. 1980). Perinteisessä porotaloudessa teurastusstrategiat vaihtelivat jonkin verran alueittain. Tavallisesti valittiin teurastettavaksi lähinnä vanhempia tai lisääntymismenestykseltään huonoja vaatimia. Myös lihavia hirvaita ja vanhoja huonojalkaisia hirvaita teurastettiin (Jomppanen & Näkkäläjärvi 2000; Korhonen 2008: 137). Asuinpaikoilta löytyneiden arkeologisten ruuanjäteaineistojen perusteella vaikuttaa siltä, että perinteisesti teurastettiin pääasiassa aikuisia yksilöitä. Nuorten ja vanhojen yksilöiden luita on löytynyt näistä aineistoista varsin vähän (Hambleton & Rowley-Conwy 1997; Lahti 2006). Nykyään teurastetaan lähinnä noin puolen vuoden ikäisiä vasoja ja jonkin verran aikuisia yksilöitä (Jomppanen & Näkkäläjärvi 2000: 83; Soppela 2000: 93). Kuva 2. Yksilön 734 oikean alaleuan kappale. Kuva A. Salmi. Kuva 3. Yksilön 601 vasemman alaleuan kappale. Kuva A. Salmi. 193 Anna-Kaisa Salmi Näyttää siltä, että seidoille on uhrattu kaiken ikäisiä eläimiä, mutta ei aivan iäsAlle 2 vuotta 2 8 tä riippumatta, sillä seidoilta löytyneiden 2-4 vuotta 9 33 peurojen joukossa on jonkin verran vä4-6 vuotta 9 hemmän nuoria yksilöitä kuin luonnol33 Yli 6 vuotta 7 lisessa populaatiossa. Seidoille uhratut 26 eläimet eivät kuitenkaan vastaa perinteisen porotalouden teurastusstrategioiden Taulukko 2. Seidoille uhrattujen peurojen ikäjakauma. Tiedot mukaan valittuja yksilöitä, sillä sellaisia perustuvat osteologisiin raportteihin (Puputti 2008a; 2008b; vanhoja yksilöitä, joiden hampaat oli2010; Salmi 2010). vat huomattavan kuluneet, oli joukossa enemmän kuin asuinpaikkojen ruuanjäteaineistoissa (vertaa Hambleton & Rowley-Conwy 1997; Lahti 2006). Samoin kuin muilla Suomen Lapin seitakohteilla, myös suurin osa Nitsijärven seidalta löytyneistä yksilöistä oli vähintään viiden tai kuuden vuoden ikäisiä, useimmat vanhempia. Ikäarvio N % Painon ja sukupuolen arviointi Eläinten painon arviointi luustonmittojen perusteella perustuu siihen, että luuston mittasuhteet heijastavat ruumiin painoa säännöllisellä tavalla. On havaittu, että nisäkkäillä raajojen pitkien luiden mitat ennustavat painoa melko tarkasti (Scott 1990; Puputti & Niskanen 2008). Painon arviointiin käytettävät regressioyhtälöt voidaan muodostaa joukolle eläinlajeja, esimerkiksi kaikille sorkkaeläimille. Myös peuran ruumiin painon ennustaminen luuston mittasuhteiden perusteella on mahdollista (Puputti & Niskanen 2008). Kun regressioyhtälöiden muodostamiseen käytetään sekä porojen että metsäpeurojen luustonmittoja ja painoja, voidaan niitä soveltaa sekä poroihin että metsäpeuroihin (Puputti & Niskanen 2008). Eläimen ruumiin painoa on mahdollista arvioida myös hampaiston mittojen perusteella. Hampaat eivät kannattele eläimen painoa, joten niiden mittasuhteiden säännöllinen suhde ruumiin painoon ei ole itsestään selvää. Hampaiden mittojen suhdetta ruumiin painoon on kuitenkin tutkittu, sillä arkeologisessa ja paleontologisessa aineistossa hampaat ovat tavallisesti parhaiten tai ainoana säilynyt osa eläimen luurankoa. Tutkimuksissa on todettu, että myös hampaiden mittasuhteet ennustavat painoa suhteellisen hyvin (Damuth 1990; Janis 1990). Tällöin on kuitenkin otettava huomioon eläimen ruokavalio, joka vaikuttaa suuresti eläimen hampaiston kokoon ja morfologiaan. On siis muodostettava erilliset painoa ennustavat regressiokaavat sellaisille eläinlajeille, joilla on erilainen ruokavalio (Damuth 1990; Janis 1990). Tutkimuksissa on havaittu, että alaleuan poskihampaiden, erityisesti ensimmäisen poskihampaan, mittasuhteet ovat toimivia ruumiin painon ennustamisessa. Poskihampaiden pituudet sekä koko poskihammasrivistön pituus toimivat parhaiten sorkkaeläinten painon ennustamisessa (Damuth 1990; Janis 1990). Arvioin Nitsijärven seidalta löytyneiden kuuden peurayksilön painon koko poskihammasrivistön pituuden perusteella. Otin mitan von den Drieschin (1976) määritelmän mukaan. Käytin painon arviointiin Janisin (1990) regressiokaavaa hirvieläimille. Arvioiden mukaan suu194 Kuusi peuraa Nitsijärven seidalta rin osa yksilöistä oli varsin painavia, noin 175–194 kg. Yksi oli painoarvioltaan kevyempi, noin 134 kg (Taul. 2, Kuva 4). Painoarviot heijastavat kuitenkin lähinnä luurangon raamien kokoa, eli ne eivät ota huomioon esimerkiksi vuodenaikoihin liittyvää rasvan määrän ja painon vaihtelua. Vertasin Nitsijärven seidalta löytyneiden peurayksilöiden painoa Oulun ja Tornion kaupunkiarkeologisilta kaivauksilta löytyneiden peurojen painoarvioihin (Puputti & Niskanen 2008). Luut ovat peräisin 1600- ja 1700-lukujen kulttuurikerroksista. Kuva 4. Nitsijärven, Tornion ja Oulun arkeologisten aineistoSuurin osa Oulusta löytyneistä peuran jen peurojen painoarviot. luista kuuluu luultavasti metsäpeuralle, kun taas Tornion löydöt ovat pääasiassa poron luita (Puputti & Niskanen 2009). Peura on sukupuolisesti dimorinen laji, eli hirvaat ja vaatimet ovat huomattavasti eri kokoisia. Porohirvaat painavat noin 90–180 kg ja vaatimet noin 60–100 kg. Metsäpeurahirvaat painavat noin 150–250 kg ja vaatimet noin 60–100 kg. Eri sukupuolten painon ennustamiseen tarvitaan myös erillisiä regressiokaavoja, sillä molemmille sukupuolille yhteiset regressiokaavat aliarvioivat hirvaiden painoa ja yliarvioivat vaatimien painoa (Puputti & Niskanen 2008). Peurayksilöiden sukupuoli arvioitiin käyttämällä luustomitoista luotua sukupuolten keskiarvoa (englanniksi midsex mean) jakolinjana hirvaiden ja vaatimien välillä (Puputti & Niskanen 2008). Hirvaille ja vaatimille käytettiin erillisiä regressioyhtälöitä (Puputti & Niskanen 2008). Oulun ja Tornion peuranluuaineistojen perusteella arvioidut painot muodostavat selvästi kaksihuippuisen jakauman, jossa kevyemmät yksilöt (naaraat) ovat noin 60–100 kilon painoisia ja painavammat (urokset) 130–170 kilon painoisia (Kuva 4). Painoarvioiden perusteella vaikuttaa siltä, että Oulun ja Tornion peuranluulöydöissä on hieman enemmän naaraita kuin uroksia. Luonnossa on peurapopulaatiossa hieman enemmän naaraita kuin uroksia, etenkin vanhemmissa ikäluokissa. Tämä johtuu siitä, että noin kolmen vuoden iästä eteenpäin hirvaat osallistuvat rykimään eli kiima-aikana tapahtuvaan kilpailuun naaraista. Rykiminen on fyysisesti raskasta ja hirvaat menettävät sen aikana painoa ja osan rasvakerroksestaan. Rykimisen fyysinen raskaus johtaa siihen, että vanhemmissa ikäluokissa hirvaiden kuolleisuus on suurempaa kuin naaraiden (Bergerud 1980; Weinstock 2002). Perinteisessä porotaloudessa on teurastettu sekä naaraita että uroksia (Jomppanen & Näkkäläjärvi 2000; Korhonen 2008: 137). Kaikkien Nitsijärven seidan peurayksilöiden painot asettuvat selkeästi hirvaiden tai härkien kokoluokkaan, sillä ne olivat yli 130 kilon painoisia. 195 Anna-Kaisa Salmi Osteologisista analyyseista elämäntarinoihin Nitsijärven seidalle uhrattiin 1400–1600-luvulla metsoja sekä peuran kalloja, sarvia ja päitä. Kuusi peurayksilöä, joiden pää tai kallo uhrattiin seidalle, oli painavia hirvaita tai härkiä. Viisi näistä yksilöistä oli painoarvioiden perusteella jopa hirvaiksi melko painavia, noin 175–190 kg painoisia. Yksi oli kevyempi, noin 134 kg, mutta silti selkeästi hirvaiden tai härkien painoluokassa. Iältään kaikki tarkastellut yksilöt olivat aikuisia. Kaksi oli noin viiden tai kuuden vuoden ikäisiä ja neljän ikä oli noin kuudesta yhdeksään vuotta. Kyseessä ei selvästikään ole luonnollinen kuolleisuus peurapopulaatiossa tai perinteisen porotalouden teurastusstrategia, vaan erityisesti suuriin hirvaisiin tai härkiin kohdistunut valinta. Suuria hirvaita ja härkiä on saatettu uhrata seidoille esimerkiksi niiden komeiden sarvien tai suuren koon vuoksi; ne on katsottu erityisen arvokkaiksi ja sen vuoksi valittu uhrattavaksi. Samuli Paulaharju (1932) mainitseekin useita tapauksia, joissa seidalle oli valittu uhrattavaksi erityisen mieluinen peura, usein tietyn värinen ja suuri härkä tai hirvas, jolla oli suuret nahan peittämät, kasvavat sarvet. Perinteisessä porotaloudessa ihmisillä oli läheiset suhteet poroihinsa ja he muuttivat porotokkiensa perässä poron luontaisen vuotuisen kierron mukaan. Ihmiset tunsivat poronsa nimeltä ja ulkonäöltä (Näkkäläjärvi & Pennanen 2000). Härkiä käytettiin niiden hirvaita säyseämmän luonnon vuoksi esimerkiksi taakkaporoina kantamassa tavaroita tai kellokkaina johtamassa laumaa ihmisten kanssa haluttuun suuntaan (Nieminen & Pietilä 1999: 121–122; Korhonen 2008: 131–134). Verrattuna Oulun ja Tornion aineistoihin ovat Nitsijärven peurat jopa hirvaiksi suurikokoisia (Kuva 4). Salvetut porohärät eivät osallistu rykimään ja lihovat siksi hirvaita painavammiksi talven aikana (Nieminen & Pietilä 1999: 121–122). Luustonmittojen perusteella tehdyt painoarviot kertovat kuitenkin luurangon jykevyydestä, eivät rasvan suhteellisesta osuudesta kehossa, joten painoarvioiden perusteella ei ole mahdollista sanoa, ovatko yksilöt härkiä vai hirvaita. Nitsijärven seidalle uhratut peurayksilöt ovat siis olleet ihmisten silmissä erityisiä yksilöitä, jotka on katsottu suuren kokonsa ja mahdollisesti suurten sarviensa tai värinsä vuoksi sopiviksi uhreiksi. Ne ovat myös saattaneet olla ihmisten kanssa läheisessä suhteessa olleita eläimiä, jotka ovat mahdollisesti tehneet työtä ihmisten rinnalla. Elämäntarinallinen lähestymistapa arkeologisiin eläinluulöytöihin mahdollistaa menneisyyden eläinyksilöiden tavoittamisen. Esimerkiksi iän, sukupuolen ja ruumiin koon arvioiminen antaa mahdollisuuksia pohtia sitä, millaisia elämäntarinoita eläinyksilöillä on ollut ja millaiset suhteet niillä on ollut ihmisiin. Seidat ovat olleet ihmisille merkityksellisiä paikkoja, joissa on hoidettu suhteita ympäristöön, yliluonnollisiin voimiin ja toisiin ihmisiin (Salmi et al. 2011; Äikäs 2011). Myös seidoille uhratut eläimet ovat olleet ihmisille merkityksellisiä yksilöitä. Bibliografia Painamattomat lähteet Puputti, A. 2008a. Enontekiö Näkkälä. Kesän 2008 luuaineiston analyysi. Osteologinen raportti. Oulun yliopisto, Arkeologia. Puputti, A. 2008b. Utsjoki Seitala. Kesän 2008 luuaineiston analyysi. Osteologinen raportti. Oulun yliopisto, Arkeologia. 196 Kuusi peuraa Nitsijärven seidalta Puputti, A. 2010. Inari Koskikaltiojoen suun seita. Kesän 2009 luuaineiston analyysi. Osteologinen raportti. Oulun yliopisto, Arkeologia. Salmi, A. 2010. Inari Ukonsaari 53. Vuoden 1968 kaivausten luuaineiston (KM18349:1-8) analyysi. Osteologinen raportti. Oulun yliopisto, Arkeologia. Äikäs, T. & Núñez, M. 2010. Inarin Koskikaltiojoen suu. Tutkimuskertomus seitakohteen arkeologisista kaivauksista. Kaivausraportti. Oulun yliopisto, Arkeologia. Tutkimuskirjallisuus Berger, T.E., Peters, J. & Grupe, G. 2010. Life history of a mule (c. 160 AD) from the Roman fort Biriciana/Weißenburg (Upper Bavaria) as revealed by serial stable isotope analysis on dental tissues. International Journal of Osteoarchaeology 20: 158–171. Bergerud, A.T. 1980. A review of the population dynamics of caribou and wild reindeer in North America. Teoksessa Reimers, E., Gaare, E. & Skjenneberg, S. (toim.) Proceedings of the Second International Reindeer/Caribou Symposium, 556–581. Direktoratet for vilt og Ferskvannsisk, Trondheim. Bird-David, N. 1999. “Animism” revisited. Personhood, environment, and relational epistemology. Current Anthropology 40: 67–91. Damuth, J. 1990. Problems in estimating body masses of archaic ungulates using dental measurements. Teoksessa MacFadden, B.J. & Damuth, J. (toim) Body Size in Mammalian Palaeobiology. Estimation and Biological Implications, 229–254. Cambridge University Press, Cambridge. Davis, J.L., Valkenburgh, P. & Reynolds, H.V. 1980. Population dynamics of Alaska’s Western Arctic Caribou Herd. Teoksessa Reimers, E., Gaare, E. & Skjenneberg, S. (toim.) Proceedings of the Second International Reindeer/ Caribou Symposium, 595–604. Direktoratet for vilt og Ferskvannsisk, Trondheim. von den Driesch, A. 1976. A Guide to the Measurement of Animal Bones from Archaeological Sites. Peabody Museum of Archaeology and Ethnology, Harvard. Hambleton, E. & Rowley-Conwy, P. 1997. he medieval reindeer economy at Gaeccevaj’njar’ga 244 B in the Varanger Fjord, North Norway. Norwegian Archaeological Review 30(1): 55–70. Ingold, T. 2002. Perception of the Environment: Essays on Livelihood, Dwelling and Skill. Routledge, London. Janis, C.M. 1990. Correlation of cranial and dental variables with body size in ungulates and macropodoids. Teoksessa MacFadden, B.J. & Damuth, J. (toim) Body Size in Mammalian Palaeobiology. Estimation and Biological Implications, 255–300. Cambridge University Press, Cambridge. Jomppanen, T. & Näkkäläjärvi, K. 2000. Poronhoitoon kohdistuvat paineet. Teoksessa Pennanen, J. & Näkkäläjärvi, K. (toim.) Siiddastallan – Siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen, 84–87. Pohjoinen, Oulu. Korhonen, T. 2008. Poroerotus. Historia, toiminta ja tekniset ratkaisut. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Lahti, E. 2006. Bones from Sápmi: reconstruction of the everyday life of two ancient Saami households. Teoksessa Herva, V. (toim.) People, Material Culture and Environment in the North. Proceedings of the 22nd Nordic Archaeological Conference, 284–295. Oulun yliopisto, Oulu. Losey, R.J, Bazaliiskii, V.I., Garvie-Lok, S., Germonpré, M., Leonard, J.A., Allen, A.L., Katzenberg, M.A. & Sablin, M. 2011. Canids as persons: Early Neolithic dog and wolf burials, Cis-Baikal, Siberia. Journal of Anthropological Archaeology 30(2): 174–189. Miller, F.L. 1974. Biology of the Kaminuriak Population of barren-ground caribou. Part 2. Dentition as an indicator of sex and age: composition and socialization of the population. Canadian Wildlife Service Report Series Number 31. Montonen, M. 1974. Suomen peura. WSOY, Porvoo. Nieminen, M., Larmas, M. & Saukko, P. 1981. Poron hampaat ja ikä. Poromies 48(1): 8–12. Nieminen, M. & Pietilä, U.A. 1999. Peurasta poroksi. Paliskuntain yhdistys, Rovaniemi. Näkkäläjärvi, K. & Pennanen, J. 2000. Poronhoito perustuu pohjoisen luonnon vuotuiskiertoon. Teoksessa Pennanen, J. & Näkkäläjärvi, K. (toim.) Siiddastallan – Siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen, 76–79. Pohjoinen, Oulu. Paulaharju, S. 1932. Seitoja ja seidan palvontaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 197 Anna-Kaisa Salmi Puputti, A. & Niskanen, M. 2008. he estimation of body weight of the reindeer (Rangifer tarandus L.) from skeletal Measurements: preliminary analyses and application to archaeological material from 17th and 18th century Northern Finland. Environmental Archaeology 13(2): 153–164. Puputti, A. & Niskanen, M. 2009. Identiication of semi-domesticated reindeer (Rangifer tarandus tarandus, Linnaeus 1758) and wild forest reindeer (R.t.fennicus, Lönnberg 1909) from postcranial skeletal measurements. Mammalian Biology 74(1): 304–316. Salmi, A., Äikäs, T. & Lipkin, S. 2011. Animating rituals at Sámi sacred sites in Northern Finland. Journal of Social Archaeology 11(2): 212–235. Scott, K.M. 1990. Postcranial dimensions of ungulates as predictors of body mass. Teoksessa MacFadden, B.J. & Damuth, J. (toim) Body Size in Mammalian Palaeobiology. Estimation and Biological Implications, 301–335. Cambridge University Press, Cambridge. Soppela, P. 2000. Poro ravinnonlähteenä. Teoksessa Pennanen, J. & Näkkäläjärvi, K. (toim.) Siiddastallan – Siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen, 92–95. Pohjoinen, Oulu. Viveiros de Castro, E. 1998. Cosmological deixis and Amerindian perspectivism. he Journal of the Royal Anthropological Institute 4(3): 469–488. Weinstock, J. 2002. Reindeer hunting in the Upper Palaeolithic: Sex ratios as a relection of diferent procurement strategies. Journal of Archaeological Science 29: 365–377. Äikäs, T. 2011. Rantakiviltä tuntureille. Pyhät paikat saamelaisten rituaalisessa maisemassa. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi. Äikäs, T., Puputti, A., Núñez, M., Aspi, J. & Okkonen, J. 2009. Sacred and profane livelihood. Animal bones from sieidi sites in Northern Finland. Norwegian Archaeological Review 42(2): 109–122. 198 Working with Egyptian mummies Working with Egyptian mummies: An international project in Luxor Elena Garcia-Guixé1, Joaquim Baxarias1, Jesus Herrerín2, Valérie Fontaine1 & Rosa Dinarès3 1 Laboratori de Paleopatologia i Paleoantropologia, Museu d’Arqueologia de Catalunya, Barcelona, Spain 2 Departamento de Antropología, Universidad Autónoma de Madrid, Madrid, Spain 3 Hospital General de Catalunya, Barcelona, Spain Abstract During 2006-2010 we took part in an international team working in Luxor, Egypt, under the “Monthemhat project”. he main objective was the cleaning and restoration of the tomb of governor Monthemhat (TT-34), in order to open the tomb to the public. However, during ield work we were able to study a signiicant number of mummiied or partially mummiied human remains associated with the tomb or nearby tombs. In total, the remains of more than 400 individuals were studied, coming from 5 diferent sites, and belonging to diferent time periods (from the 3rd Interregnum 1069 - 656 BC to the Roman period 30 BC – 395 AD). he remains were in diferent stages of preservation and belonged to all ages and both sexes. Some pathological conditions could be observed, but we were more interested in studying the mummiication process. We conclude that, although there were epoch-speciic mummiication systems, there was a lot of variability in the techniques, making each mummy unique. Introduction “he Monthemhat project” was developed during the years 2006 - 2010 with the main objective to excavate, investigate and restore the tomb of the governor Monthemhat (25th and 26th dynasties). he Monthemhat tomb (TT-34) is located in the El-Assassif necropolis, close to Deir-El-Bahari Hill (Luxor, Egypt) and is the second largest funerary complex in hebes. he tomb was discovered in the 1940s in a very poor state of preservation. It is comprised of one outer part built of adobe bricks and one huge hypogeum carved in the rock. he tomb seems to be a labyrinth full of chapels, halls and shats, with a maximal depth of 35 meters (Gomaa & Martínez 2007). Monthemhat lived in the 7th century BC (3rd Interregnum), and he was the descendant of an important family from hebes. His father, Nes-Ptah, was governor of hebes and priest of the gods Amon and Montu. Monthemhat, like his father, was also governor of Upper Egypt and the Fourth Prophet of Amon. He was an important politician for more than 30 years, especially from 671 to 655 BC, which was an unstable political 199 Elena Garcia-Guixé et al. period. He died in 648 BC ater an expedition to Wadi al Gasus in the western Nubian desert. His successor was one of his sons, Nes-Ptah. “he Monthemhat project” was directed by Professor Farouk Gomaà (Tübingen University, Germany) and sponsored by Montserrat Rius and Jordi Bonastre. he ield work was initiated in 2006 with the main objectives to: • completely excavate and clean the tomb; • document and photograph all the scenes and decoration of the tomb walls; • study and document all the indings, including the pottery vessels and the mummies and human bones; • restore the tomb and, inally, open the tomb to the public. In the second campaign, during the 2007 ield season, the team was joined by researchers from Universidad Internacional SEK (Spain) and from the Museu d’Arqueologia de Catalunya (Spain). During 2008-2009 more researchers were added to the project, including Professor Milton Núñez from the Department of Archaeology and Anthropology from Oulu University (Finland). he project included a multidisciplinary team of palaeopathologists, palaeoanthropologists, radiologists, Egyptologists, archaeologists and medical doctors. he paleopathological and paleoanthopological team was directed by Doctor Joaquim Baxarias of the Museu d’Arqueologia de Catalunya. Professor Milton Núñez was included in this project due to his anthropological, paleopathological and archaeological expertise. he main objective of the paleopathological and paleoanthropological team was to perform a comprehensive study of the human remains found during the ieldwork campaigns (Baxarias et al. 2010), which included to: • perform a complete description of the mummies, including the presence/absence of bandages, the type of bandages, taphonomy, the presence/absence of sarcophagus, and whether or not they were robbed; • describe all items related with the mummiication process: presence/absence of transnasal craniotomy, presence/absence of resin inside the skull, type of evisceration (none, let abdominal incision, multiple right abdominal incision, total abdomen opening, anal); presence/absence of bandages in the face; presence/absence of amulets, grave goods and/or personal items; presence/absence of canopic jars, body treatment, etc.; • describe the external physical characteristics of the mummies: state of preservation, type and colour of hair, anatomical traits, size of hands, etc.; • record all visible anthropological and paleopathological features. As some mummies were still wrapped, it was sometimes diicult to assess the sex and age of the individuals and to observe the pathological conditions. We never unwrapped the mummies, so some characteristics were not visible. Stature was calculated when the mummy was complete or had some long bones preserved and accessible; • describe the position of the mummies in the necropolis and to assess their chronological adscription. 200 Working with Egyptian mummies Field work he total number of human remains studied during the “he Monthemhat project” includes over 400 individuals from ive diferent sites in the El-Assassif necropolis. 2008 ield season Monthemhat’s tomb (TT-34) Although the sarcophagus of Monthemhat was not found, the remains of circa 300 individuals were discovered scattered in diferent chambers inside the tomb. hey probably date to the Roman period (30 BC–395 AD). It seems that Monthemhat’s tomb was either reused for burial purposes during the Roman period and/or utilised for mummy storage at later times. here are no records concerning the origin of these remains, but we know that some mummies were already in the tomb when it was discovered in the 1940s. he most important part of the indings was fragmentary human bones, some including a few partially mummiied tissues. hey were mixed together with other materials, like sarcophagus wood, vegetable remains, votive pottery, wall stone fragments, necklace beads and terracotta or faience igurines, and most of them had signs of ire exposure. Some bone reductions were also found inside some of the chambers (Fig. 1). All these characteristics made the study of the human remains very diicult. For this reason, our main objective was to estimate a minimal number of individuals buried in the tomb, based on the repetition of certain anatomical parts. However, some paleopathological conditions in the remains grasped our attention and were studied in depth, as some perimortem cranial fractures and tumoral lesions (Baxarias 2007; Baxarias et al. 2011). Figure 1. Recording anthropological measurements of the skulls inside Monthemhat tomb. 201 Elena Garcia-Guixé et al. Patio of TT-409 While work was conducted at Monthemhat’s tomb, the paleopathological and paleoanthropological team was called to visit a dig site at a court near the tomb, where a group of 31 almost intact mummies were found by other research team. We visited the site and agreed to conduct the excavation of the mummies. All the evidence indicates that the mummies were dumped in the patio of tomb TT-409 by plunderers of ancient times. heir exact provenance is not clear, but it seems that they come from the Roman necropolis established in the patio during the 1st and 2nd centuries AD, or from one of the Ramseside chambers of the tomb (1300–1070 BC). Most of the mummies were cut open at the chest by robbers searching for valuables and they were then thrown on the patio loor. It was diicult to perform a complete paleoanthropological and paleopathological study, as the wrappings of the mummies did not allow examining the body of the individuals. However, we could conclude that the remains belonged to 6 subadults and 25 adults (Fig. 2). Only 12 of the adults could be sexed (5 males and 7 females). Some paleopathological conditions were recorded, such as vertebral osteoarthritis, porotic hyperostosis and a calciied pleura suggesting possible tuberculosis (Baxarias et al. 2008). Figure 2: Field work at the Patio of TT-409. 202 Working with Egyptian mummies 2009 ield season he cache 4 During the 2009 ield work, we were told by the Egyptian authorities that some of the mummies found in Monthemhat’s tomb were stored in an empty rock-carved tomb behind the so-called American House. We found there 18 fairly well preserved mummies (Fig. 3), but their exact provenance is uncertain. We were allowed to perform a radiocarbon date in the bandage of one of the mummies (Ua-37811), which dated Figure 3: Some of the mummies found at the Cache 4. to 1010–820 cal BC (2σ). his indicates that the individual had been dead and buried long before the construction of Monthemhat’s tomb in the 7th century BC. We do not know if all 18 mummies belong to the same chronological period or not, but judging from their external characteristics we believe that they belong to diferent epochs. All the mummies from Cache 4 were adults and of both sexes (4 males and 14 females). Some paleopathological conditions were observed, the most important being vertebral, ribs and knee osteoarthritis, scoliosis, nasal and rib fracture, and palmar ibromatosis (Baxarias et al. 2009; Fontaine 2009; Garcia-Guixé et al. 2010). However, we were more interested in studying the mummiication process. We realised that each of the 18 mummies had been mummiied diferently. he mummiication process not only evolved during the diferent epochs, it was also diferent between social classes and between the artists of mummiication techniques, although there were some basic guidelines. here are as many types of mummiications as there are mummies. Judging by certain physical characteristics and/or the manner of embalming and burial, we believe that the 18 mummies probably belonged to the heban nobility. he box mummies In addition to these fairly complete 18 mummies, there were two boxes with some human long bones and several mummiied heads in cache 4 (Fig. 4). he boxes were labelled as TT-39, belonging to Puyemre’s tomb, but it is uncertain how they came to the cache. Figure 4: Studying the skulls of the box from TT-39 from Puyemre’s tomb. 203 Elena Garcia-Guixé et al. Some of the human remains found in the boxes exhibited interesting pathologies (Olásolo et al. 2011). Mummies from a well and a tomb near TT-409 While we were working in the El-Assassif area, some other tombs were excavated. We had the opportunity to examine the remains of circa 100 individuals which were lying in the court of a tomb near TT-409 (Núñez et al. 2009). Only 46 more or less complete individuals could be studied, three juveniles and 43 adults (16 females, 17 males and 10 of indeterminate sex). he majority of the remains were very poorly preserved but their fragmentary state revealed a number of special embalming-related features rarely visible in intact mummies. We discovered some posthumous manipulations of the mummiied corpuses, which were possibly carried out to restore a damaged mummy. In several mummies, we observed the placement of foreign objects to maintain the body shape. For example, we found some mummies with a vegetal stick inside the spinal cord, in the dorsal area. his practice can be related with the constant concern and preoccupation of the Egyptians towards their dead, a respect that it is maintained over time and requires a care of the bodies through time. An interesting pathology was also discovered: a child with the classical osteological signs of a ß-thalassemia (Herrerín et al. 2010, 2011). During the 2009 ield season we had access to a digital X-ray machine (Philips BV Pulsera mobile, kindly loaned by Philips) to use in situ, allowing us a more thorough but non-invasive study of the mummies (Fig. 5). he RX analysis was especially of interest for the wrapped mummies, allowing us to analyze the mummy without unwrapping it. he radiographic analysis was useful for age and sex diagnosis of the mummies, taking into account the maturity of the skeleton and the size and shape of the hip bones, respectively. he images were also useful to study the mummiication process, as the presence/absence of a transnassal craniotomy, a characteristic which is very diicult to observe in an intact body, and/ or the internal presence of packages with embalmed organs. Moreover, the RX images were also of utility to study in dept some interesting pathologies as tumors, bone fractures and the ß-thalassemia, which have a characteristic RX image Figure 5: he mummy placed in the table previous to the (Dinarès et al. in press). RX analysis. 204 Working with Egyptian mummies Concluding remarks By studying ancient mummies one can gather a lot of information about past human societies. However, it is not always easy. he idea is to gather as much information as possible without infringing them. he external inspection is oten hindered by such barriers as clothes, wrappings and skin. here is also the diiculty of the use of new technologies, because the mummies must be studied in situ and it is not easy to take a sample out of the country to perform analytical procedures (radiocarbon, DNA analysis, stable isotopes, etc.). Some non-invasive techniques, such as radiology, endoscopy and CAT scanning are not available in most of the studies. In this project, we had the luck to use an X-ray machine in situ, which allowed us a more detailed anthropological and paleopathological study. he 5-year Monthemhat project yielded interesting issues, particularly regarding the study of human remains. he anthropological team worked in ive diferent locations inside the El-Assassif necropolis, studying all together more than 400 human remains. During these years, ive technical reports were written for the Supreme Council of Antiquities of Egypt, the work was presented in 13 national and international congresses, ten scientiic articles have been published, and one photographical exhibition has been organised in Spain. We want to emphasise the invaluable contribution of Professor Milton Núñez to this project. It is very important to have someone like Milton in a multidisciplinary team. His extensive training and experience in the ields of archaeology, palaeoanthropology and palaeopathology has been essential in this project. In addition to his scientiic expertise, unquestionable ater a life dedicated to research and teaching, the greatest asset of Milton is his humanity and his eforts to unite the group. he team of the ”Monthemhat Project” has enjoyed his presence, and we want to highlight his passion for work, his generosity and fellowship. It was impossible to share this experience with Milton without getting caught in his network of loving treatment and boundless generosity. We are very fortunate to have him as a friend. We hope to continue working with Milton Núñez and above all, to continue our friendship Bibliography Unpublished sources Baxarias, J., Garcia-Guixé, E., Núñez, M., Fontaine, V. 2008. Anthropological and paleopathological report of the mummiied and osseous human remains from El-Assassif excavation next to TT-409 (2007-2008). Unpublished report for the Supreme Council of Antiquities of Egypt. Baxarias, J., Herrerín, J., Garcia-Guixé, E., Dinarès, R., Fontaine, V., Martin, B., Fritz, U., Núñez, M., Okkonen, J., Passegger, A. 2009. Preliminary anthropological, paleopathological and radiological study of the mummies from Monthemhat’s tomb (TT 34) currently stored in magazine 4 behind the American House. Unpublished report for the Supreme Council of Antiquities of Egypt. Fontaine, V. 2009. Estudio antropológico y Paleopatológio de las momias del almacén 4 en la necrópolis de Deir El Bahari (Luxor, Egipto). Universidad de Granada. Unpublished thesis. Núñez, M., Baxarias, J., Herrerín, J., Garcia-Guixé, E., Dinarès, R., Fontaine, V., Martin, B., Fritz, U., Okkonen, J. i Passegger, A. 2009. Anthropological and paleopathological report of the mummies from El-Assassif (2009 ield work). Unpublished report for the Supreme Council of Antiquities of Egypt. 205 Elena Garcia-Guixé et al. Research literature Baxarias, J. 2007. Estudio Paleopatológico Preliminar de los Restos Humanos Exhumados en la Tumba de Monthemhat (El Asasif, Egypt). Revista Internacional d´Humanitats. Ano X – N. 12: 27-41. http://www. hottopos.com/rih12/baxar.pdf. Baxarias, J., Dinarès, R., Fontaine, V., Garcia-Guixé, E., Illarregui, E., Rius, M. 2010. Projecte Monthemhat: Missió Arqueològica a Egipte. Edited by the Museu d’Arqueologia de Catalunya - Barcelona. Baxarias, J., Garcia-Guixé, E., Fontaine, V., Núñez, M., Herrerín, J., Dinarès, R. 2011. Paleopatología en la tumba del gobernador egipcio Monthemhat: los resultados deinitivos. In: González Martín, A., Cambra-Moo, O., Rascón Pérez, J., Campo Martín, M., Robledo Acinas, M., Labajo González, E., Sánchez Sánchez, JA. (eds). Paleopatología: ciencia multidisciplinar, 125-133. Ed. Sociedad Española de Paleopatología – Universidad Autónoma de Madrid – Universidad Complutense de Madrid. Dinarès, R., Baxarias, J., Fontaine, V., Garcia-Guixé, E., Herrerín, J. (in press). Estudio radiológico realizado a 18 momias egipcias a pie de tumba. Imagen Diagnóstica. Garcia-Guixé, E., Fontaine V., Baxarias, J., Núñez, M., Dinarès, R. y Herrerín, J. 2010. Estudio antropológico, paleopatológico y radiológico de las momias localizadas en el almacén número 4 de la casa americana (El Asasif, Luxor, Egypt): Proyecto Monthemhat 2009. Revista Internacional d’Humanitats. Ano XIII - N. 20. http://www.hottopos.com/rih20/garciaguixe.pdf. Gomaa, F., Martínez, J. 2007. Consideraciones Preliminares sobre los Trabajos Realizados en la Tumba de Monthemhat (Tt 34). Revista Internacional d´Humanitats. Ano X – N. 12: 5-12. http://www.hottopos.com/rih12/gomaa.pdf. Herrerín, J., Baxarias J., Garcia-Guixé, E., Núñez, M., Dinarés, R. 2010. β-talasemia en un niño de una necrópolis del Imperio Nuevo (Luxor, Egipto). Imagen Diagnóstica 1(2):61-66. Herrerín, J., Baxarias, J., Garcia-Guixé, E., Martínez, M., Dinarès, R. 2011. Un caso de betatalasemia en un niño de una necrópolis tebana del Imperio Nuevo. La etiopatogénia de la cribra orbitalia a revisión. In: González Martín, A., Cambra-Moo, O., Rascón Pérez, J., Campo Martín, M., Robledo Acinas, M., Labajo González, E., Sánchez Sánchez, JA. (eds). Paleopatología: ciencia multidisciplinar, 265-285. Ed. Sociedad Espanyola de Paleopatología – Universidad Autónoma de Madrid – Universidad Complutense de Madrid. Olásolo, S., Valls, A., Herrerín, J., Dinarès, R., Fontaine V., Baxarias, J., Garcia-Guixé, E. 2011. Diagnóstico entre lesión tumoral y pseudotumoral: un cráneo del Reino Nuevo faraónico de la XVIII dinastía. In: González Martín, A., Cambra-Moo, O., Rascón Pérez, J., Campo Martín, M., Robledo Acinas, M., Labajo González, E., Sánchez Sánchez, JA. (eds). Paleopatología: ciencia multidisciplinar, 521-525. Ed. Sociedad Espanyola de Paleopatología – Universidad Autónoma de Madrid – Universidad Complutense de Madrid. 206 GIS and population estimates GIS and population estimates in pre-Roman central Italy Ulla Rajala The McDonald Institute for Archaeological Research, University of Cambridge, UK; Archaeology, University of Oulu, Finland Abstract In this article I revisit my PhD research on pre-Roman central Italy and reconsider the population calculations I presented for the sites of Il Pizzo and Nepi that were essential for localised land use modelling. In light of recent new studies, it seems appropriate to revisit my original controversial results and compare them to the population calculations presented in Italian literature postdating my PhD. First I outline the settlement history for the late prehistoric Nepi area and present my original simple model mainly based on the results from the excavations at Calvario, Tarquinia. hen I revisit Linington’s (1982) original interpretations on Calvario and the subsequent interpretations presented by diferent Italian archaeologists. On the basis of these scenarios, I suggest a series of alternative population igures for the Final Bronze Age Il Pizzo and Iron Age Nepi and argue that, even if my original calculations are negotiable, my conclusion that the apparent reason for the reorganisation of the Final Bronze Age settlement pattern was territorial tension created by increasing populations and potential disputes over agricultural land is still correct. My original igures and the results of my agricultural GIS modelling can be seen as a minimum base line for assessing the real late prehistoric situation. Introduction he Nepi area north of Rome (Fig. 1) was the key case study for my PhD thesis (Rajala 2002). he medium-sized centre of Nepi, Roman Nepet, was located on the boundary between the Faliscan and the Etruscan areas in south-east Etruria (Edwards et al. 1995). In my PhD I considered Nepi as an example of a medium-sized centre in southern Etruria and presented it as a test case for insights into local transformations and regional changes. his article revisits my earlier work and looks at the population calculations that were essential for land use modelling. he key aspects of my population calculations, presented in the sixth Conference of Italian Archaeology (Rajala 2005), were considered controversial by my Italian colleagues and I wrote a short discussion piece in Peroni’s Festschrit (Rajala 2006a) to explain my views. In light of some of recent work (e.g. Barbaro 2010), it is appropriate 207 Ulla Rajala to revisit my original arguments and compare my population calculations and the results of my GIS modelling with the interpretations presented in Italian literature postdating my PhD (e.g. Guidi 2003; di Gennaro & Barbaro 2008b). In my original research I used GIS in visualising socio-economic land use in a manner not possible with traditional methods. Land use modelling is still rarely used in evaluating the long-term settlement patterns in central Italy, although Fulminante (2008) had used my work as a basis for her own GIS modelling on the territory needed for agricultural Figure 1. Map of central Italy. production in Archaic Rome. Scholars generally agree upon the relative chronology of the archaeologically observed changes in central Italian prehistoric settlement patterns. During the Early and Middle Bronze Age the settlement pattern was “capillary”, made up of a dense network of small sites in dominant places with many geographically deined and naturally defended large plateaux already settled since the Neolithic (Pacciarelli 2000). By the Final Bronze Age larger settlements were emerging on easily defendable hilltops or promontories but the landscape was still evenly settled. A drastic change occurred between the Final Bronze Age and Early Iron Age when settlement concentrated onto the sites of future Etruscan cities (c.f. e.g. di Gennaro & Peroni 1986; Mandolesi 1999). he pottery evidence suggests that inner Etruria became deserted and was only resettled during the eight century BC according to the traditional chronology. he causes for these transformations were not speciied, but a reference was made to the socio-economic changes (e.g. di Gennaro 1986). Discussions on the developments between the Final Bronze Age and the Early Iron Age are made diicult by the problems with the Italian absolute chronology. Although dendrochronology and new samples have brought new precision to the periodisation in central Europe and northern Italy, traditional and absolute chronologies are still used in parallel in central Italy. he views of diferent parties have been converging (see Bartoloni & Delpino 2005), but there is still no universally agreed date for the end of the Bronze Age (Proto-Villanovan period in Etruria and Latial Period I in Latium Vetus; c.f. Pacciarelli, 2000: 68, Fig. 38; Nijboer et al. 2002: Table 1) or absolute chronology of the Latial Early Iron Age (Bietti Sestieri & De Santis 2007: Fig. 1; Fantalkin et al. 2011). Barbaro (2010) did not even discuss the absolute chronology in her thesis on the chronology of the Final Bronze Age settlement sites but used relative phases. She brought new precision to the internal chronology of the period but sadly did not compare the Final Bronze Age and Early Iron 208 GIS and population estimates Age pottery assemblages and discuss the ambivalent chronological relationship between diferent pottery types and datable characteristics between these two periods (Pacciarelli 2000: 164). Il Pizzo and Nepi: a case study of a Final Bronze Age – Early Iron Age transition As part of my PhD research, I ran the Nepi Survey Project (cf. di Gennaro et al. 2002; Rajala 2006b) in the ield in 1999 and 2000. his project enhanced the knowledge of the pre-Roman settlement in the Nepi area and also included an intensive surface survey at the Bronze Age site of Il Pizzo. he aim of the project was to collect a coherent body of data to study the development of this Faliscan centre and its territory from the Bronze Age onwards. Although I concentrated on directing my postdoctoral ‘Remembering the Dead’ project since my PhD, I published the late prehistoric inds from Il Pizzo (Rajala 2007) and acted as the Principal Investigator for ‘he Romanisation of a Faliscan Town Project’, which produced the publication of the Roman material from the Nepi Survey (Mills & Rajala 2011a; 2011b). I have recently started working on the pre-Roman material again and hope to publish more results soon. Nepi is located c. 45 km northwest of Rome and lies on a promontory protected naturally by perpendicular clifs. he site of Il Pizzo lies immediately south from Nepi on another narrower promontory. Il Pizzo was the irst major prehistoric settlement at Nepi and it was settled from the Middle Bronze Age (di Gennaro 1986; 1992; 1995) until the Final Bronze Age (cf. di Gennaro 1995: 58; di Gennaro et al. 2002; di Gennaro et al. 2002; 2008; Barbaro 2010: Fig. 76A,B, Tab. 14). he material from these earlier grab collections originated from the southern slopes of the promontory with a public right of access. During our intensive survey a considerable amount of prehistoric pottery was found from the northern slopes in secondary locations; this showed that the whole promontory was settled during the Bronze Age (Rajala 2007). he material from the northern slopes was dominated by the Final Bronze Age pottery. Although Nepi was settled only in the latter part of the Early Iron Age (Iaia 1996; di Gennaro et al. 2002), there are some indications of Iron Age continuity at Il Pizzo. Di Gennaro (1995) found one diagnostic sherd that may date to the beginning of the Early Iron Age and in our intensive collection we found a few chronologically non-diagnostic pieces that can also be dated to the Early Iron Age. Only further ieldwork may conirm the existence of an Early Iron Age phase. During the later Bronze Age and Iron Age, Il Pizzo and Nepi were consecutively the focus of the territory. In contrast, during the Late Neolithic and Early Bronze Age, settlements were smaller dispersed sites (cf. Brunetti Nardi 1981; di Gennaro & Stoddart 1982; di Gennaro 1995; di Gennaro et al. 2002; Belardelli et al. 2007) and the Nepi Survey further conirmed this picture. he settlement pattern was concentrating onto more defendable sites by the Middle Bronze Age and Il Pizzo was settled together with GMPT42, a new site identiied during the Nepi Survey. he archaeological literature (c.f. di Gennaro 209 Ulla Rajala 1995; Belardelli et al. 2007) lists four further sites, Grotta Arnaro 2, Monte del Tufo (Sutri), Narce and Vignale (Falerii Veteres), the last three outside the survey area. During the Final Bronze Age Il Pizzo was one of six sites in the region. he nearest neighbour was Torre dell’Isola (Torre Stroppa) in the north, but there were other sites at Vignale (Falerii Veteres), Sutri, Monte Li Santi (Narce) and possibly Monte Lucchetti (cf. di Gennaro 1986; 1987; 1995; Belardelli et al. 2007; di Gennaro & Barbaro 2008a; Barbaro 2010). In order to assess the boundaries of the Final Bronze Age land use, the hypothetical territory of Il Pizzo was deined using hiessen polygons; its size may have reached 37 km2 (Fig. 2). Some minor Early Iron Age ind spots were identiied by the Nepi Survey, most of which were probably related to cemeteries. Other major settlements in the wider region include Narce and Falerii Veteres together with La Ferriera and possibly Tenuta di Filissano (cf. di Gennaro 1986; 1995; Belardelli et al. 2007). here is no evidence for Sutri having had an Iron Age phase, which I ind puzzling, since the narrative of settlement history assumes the shit to larger sites, whereas the area of La Ferriera, deined by steep slopes, is more or less similar to that of Sutri. La Ferriera would make sense as a secondary boundary site, and thus, I have played with the idea of a settlement at Sutri. he territory of Nepi may have reached 109 km2 at this point. Estimating past populations Past population levels deined food production, hence the intensity of local land use or agricultural production cannot be estimated without calculating past population numbers. In my PhD I approached land use from the angle of demand, instead of the carrying capacity of an area (e.g. Casi & Mandolesi 1993; Wilkinson 1994; De Angelis 2000) or the total amount of suitable arable land (e.g.Verhagen et al. 1995). he aim was to calculate and visualise the area needed to support local population at certain points of history. Bintlif (2002) has called population estimates ‘guesstimates’ but they combined with the reconstruction of past diets, yields, production levels and GIS allow modelling temporarily and culturally-deined scenarios (cf. Robb & Van Figure 2. he hypothetical territory of the Late Bronze Age Il Pizzo drawn with Hove 2003). hiessen polygons (with the local site names mentioned in the text). 210 GIS and population estimates Urban populations are traditionally calculated by multiplying the settlement area by a density constant (cf. e.g Shiloh 1980: 25; Bintlif 1997; 2002). he most accurate calculations are reached by dividing residential area with an average house size. his igure is then multiplied by the estimated family size (Hassan 1981; also Shiloh 1980: 28–29; Jamenson et al. 1994: Appendix B). Archaeologists and historians have traditionally used a family of ive as the basis of any calculations (cf. Hassan 1981: 73; Broshi & Gophna 1984: 51; Bintlif 2002: 158). he observed residential densities, revealed by archaeological excavations and intensive surveys, difer considerably; the estimated population density for Iron Age Palestine was 270 persons per hectare (Broshi & Gophna 1984: 42), in Halikeis in classical Greece 250 persons per hectare (Jamenson et al. 1994) and in Boeotia 125 persons per hectare (Bintlif 1997: 237). Cardarelli (1997) has suggested that the northern Italian Bronze Age terremare may have reached a population density as high as 150 persons per hectare. Estimating population density in central Italy Di Gennaro and Peroni (1986) suggested that the medium-sized Final Bronze Age sites (4–5 ha) in central Italy may have had a population between 100 and 1000, although Barker and Rasmussen (1998: 53–54) argued that 100 is more or less the maximum igure supported by the surface inds from Luni. Di Gennaro (2000) later suggested that the Final Bronze Age villages may have had hundreds of inhabitants whereas the large Iron Age centres were housing thousands of persons; these estimates suggested population densities between 20 and 250 persons per hectare. Guidi (2003:182–83) has more recently calculated a population density luctuating between 100 and 133 per hectare from one sub-period to another for the Final Bronze Age Sorgenti Nova. He compares these igures to the historical population densities in the 1656 census where the average population density in the region was 119. hese latter igures naturally refer to the situation where the towns had a fully formed urban structure. In my thesis, I emphasised the diiculty of estimating the central Italian Late Bronze Age building density. he largest excavations at Sorgenti della Nova revealed Late Bronze Age remains only in the periphery of the site (Negroni Catacchio 1995: Fig. 20, Fig. 31). Usually, only the sizes of the huts could be observed, not their density. he smaller huts at Sorgenti della Nova were between 12 and 56 m2 in size whereas the larger ones were between 100 and 164 m2 (c.f. Guidi 2003: Fig. 1). he evidence for the spatial relationships of Iron Age buildings comes from Fidenae in Latium Vetus and Cures in the Sabine area. he small rectangular hut at Fidenae was apparently an auxiliary building in a larger group of household buildings (Bietti Sestieri & De Santis 2001). Similarly, the small hut at Cures had evidence of a service function (Guidi et al. 1997; Guidi 2000). hese inds showed that the same household owned a series of buildings – something already suggested by Pacciarelli (1991a: 40–41; 1991b: 193). he archaeological evidence for a household module is meagre. In the northern slopes of the Palatine a household consisted of a larger and smaller hut on a plot of 0.5 ha (Carandini 1998). he most extensive evidence for later prehistoric settlement structure in 211 Ulla Rajala Etruria comes from Calvario near Tarquinia. his Iron Age village was composed of larger oval and smaller rectangular huts (Linington et al. 1978: 12). he case of Calvario is more complicated than generally suggested. Linington (1982: 250-51) classiied the huts into four groups: 1) oval huts, 2) small rectangular huts with outer line of postholes, 3) larger rectangular, more monumental huts and 4) longer and narrower rectangular huts (Fig. 3). Contrary to my interpretation, he suggested that the rectangular huts were residential buildings and the oval huts granaries or stalls, continuing the building tradition the Final Bronze Age. He tentatively grouped the oval and more monumental rectangular residential huts together as belonging to one socio-economic group and the smaller rectangular huts and elongated rectangular outbuildings belonging to another. Linington stressed the homogeneous nature of the inds. He also suggested that no Iron Age structures of diferent form cut each other. hus, the diferent hut types seemed to be contemporary although the oval huts contained less inds. Delpino (1978) presented a diferent interpretation. He had studied the inds from the most extensively excavated oval hut (no. 7) and rectangular hut (no. 27), which he compared with some material from other huts (oval hut 13 and rectangular hut 3). He concluded that the rectangular huts could be chronologically younger since they contained more iner pottery. His interpretation was that the oval and rectangular huts belonged to the consecutive sub-periods of the Early Iron Age. Later Pacciarelli (1991b: 192) based his two phases at Calvario on Colonna’s observations on building types and Delpino’s (1978) pottery analysis. his interpretation was picked up by Guidi (2003). hese interpretations emphasise growing density and formalisation but do not use fully Linington’s (1982) observations. Linington (1982: 246) stated that approximately 20 % of the base rock surface had been lost completely through natural erosion. Almost all Iron Age deposits had already disappeared by the time the later Etruscan mounds of the famous cemetery of Monterozzi were erected. hin cultural layers were preserved beneath the mounds and inside the canals and postholes dug into the baserock (Linington 1978: Fig. 4). Nevertheless, it was possible to suggest that there were separate Figure 3. he Iron Age huts as interpreted by Linington (1982) on the basis nuclei of higher density of the excavated features at Calvario (ater Linington 1982: Tav. 1). Reference square = 1 ha. 212 GIS and population estimates surrounding a relatively empty central area (Linington 1982: 252; c.f. Fig. 3). In my simple model I assumed that a household unit consisted of a larger hut and a series of smaller outbuildings with oval huts, as at Palatium, being residential and rectangular huts being outbuildings, as at Fidenae. On the basis of the evidence from Calvario, I assumed that the ratio between dwellings and outbuildings was approximately 1:3. herefore, I calculated a building density of 10 huts per hectare, including at least three large oval huts I considered residential due to their relative cleanliness (cf. Linington 1982: endnote 16, 255). In calculations I used the density average of 3,3 households per hectare. With the above household density and using the traditional family size of ive, the population density during the later prehistory in Etruria would have been 16,5 persons per hectare. If the average family size is derived from Gregg’s (1988) work, which I used in my agricultural production calculations, the population density would have been 18,7 persons per hectare. Compared with some previous estimates, these densities seemed low, but I considered them to be based on real excavation data. However, Linington (1982: 246–49) listed all Iron Age features in his excavation areas – data that can be used to assess alternative interpretations and to reconsider central Italian Iron Age settlement densities. Alternative interpretations from Calvario If a linear road-like feature limited by two straight canals cuts an oval hut (cf. Pacciarelli 1991b: 192) in the north-west corner of the excavated Iron Age village as presented in Figure 4 – and permitting that this linear feature is contemporary with the assumed later rectangular huts – there may be evidence for the ‘oval hut phase’ at Calvario. Considering the vaguely curved cutting cut by the linear road like feature in the area 44 (Linington 1982: 250) this seems likely but the relative datings may clear only with the future publication of the entire pottery assemblage. Linington (1982) did not comment on the possibility that the features cut each other in the area 44. he geometric form of the curved cutting would it best a larger oval hut – as I have recently tested with AutoCad – whereas the linear feature 44 very closely reproduces the alignment of the longer Figure 4. A potential oval hut cut by the linear feature 44 in the north-western corner of the excavation area at Calvario with the suggested rectangular alternatives for oval huts in the area (ater Linington 1982: Tav. 1). 213 Ulla Rajala axis of the rectangular hut 3 and most of the other rectangular huts recognised by Linington (see Fig. 4). he interpretation of the curved cutting as an oval hut together with Linington’s (1982: 250) suggestion that the large postholes in the areas 45 and 46 belonged to one would suggest a higher density of oval huts than expected on the basis of the certain oval huts 7, 13 and 48. he mutual distances between these three varied from 35 to 44 metres. If a bufer circle of 25 metres is drawn around the three huts and a square of 1 hectare is placed around them (Fig. 5), it becomes clear that a fourth hut could have been located in the southeast – unless this was the central space suggested by Linington. In any case the further evidence suggests a residential density of four households per hectare for the earlier phase of the Early Iron Age. his would be applicable to the Final Bronze Age Il Pizzo and Figure 5. he hypothetical ‘oval hut phase’ (ater Linington 1982: Tav. 1). the initial Iron Age phases Reference square = 1 ha. at Nepi alike. he proposed ‘rectangular hut phase’ results in further interpretational problems. Other scholars have not commented on Linington’s (1982: 249–50) hut typology but Guidi (2003: Fig. 2) discussed the relative sizes of a selection of these huts as if they all belonged to the same category. I agree with Guidi’s interpretation, since the size diferences between the squarer, longer and more monumental Figure 6. he hypothetical ‘rectangular hut phase’: the hypothetical plot size for rectangular huts are not maximum residential density (ater Linington 1982: Tav. 1). Reference square = 1 ha. 214 GIS and population estimates wide enough to create separate categories. In addition, Linington’s hut 31 would make much more sense as a road like linear feature. Linington calculated that there were in total 16 rectangular huts. In some areas, the hut density was signiicantly higher; for example on the southern side of the excavated area there was a row of ive rectangular huts in alignment and in the west three huts formed a dense concentration. he distances between the rectangular huts Guidi chose suggest that there was a huge variety in the density of rectangular huts. It is unclear if one household occupied one hut and the close proximity of huts 3 and 3a, 14 and 14a and the supposed three huts in the areas 15 and 16 may suggest that this was not the case. he contemporaneity of the huts remains unclear and the observed building density may be an artefact of consecutive building phases. he easiest of calculations, a crude division of 16 huts by the area of two hectares results with a residential density of eight households per hectare. his igure would give a later Early Iron Age population density of 40 persons per hectare with the traditional family of ive and 44 persons per hectare with Gregg’s (1988) average igure. Estimating a plot size an average household occupied during the ‘rectangular hut phase’ presents a real problem. he distance of c. 7 m between the huts 3 and 27/40 may represent the maximum density in an Iron Age village. Drawing rectangular box around Hut 27/40 at the distance of 3,5 m will result a rectangular 13,5 metres long and 12 meters wide with an area of 162 m2 (Fig. 6). his plot size would allow a maximum household density of 61,7 households per hectare and a population density of 308,7 persons per hectare using the traditional igure of ive. I consider these densities improbable for the Early Iron Age. Estimating the population at Il Pizzo and Nepi A small promontory site like Il Pizzo (with an area of 0.8 ha) would have housed three or four households. he precise number is diicult to estimate since there might have been more huts in the slopes. Four households look a probable igure in light of narrowness of the site. With four households, the minimum population would have been 20 with the tradition family size and 22 with Gregg’s (1988) average. Using the latter and her 52:48 ratio between adults and children, the hypothetical population would have consisted of 12 adults and 10 children. he igures from the ‘oval hut phase’ would not change these igures. Although Nepi has oten been presented with an area of 12 ha (cf. Guidi 1985; di Gennaro 1986), my on-screen digitising gave a maximum area of 13,62 ha. he whole area was probably not fully settled in the beginning. hus, one may suggest that in the earliest phase 6–12 households lived there. Later, the settlement probably had a denser core and a more spacious periphery. If the whole area was evenly occupied, the maximum number of households would have been 45. he estimated minimum population in Nepi might have been 34 and the estimated maximum population would have reached 255. he latter igure is in line with Bietti Sestieri’s (1992: 236) estimate of a few hundred people in the Iron Age communities. With the household density of the ‘oval hut phase’, the maximum population igure for the Early Iron Age Nepi would rise to 299. With the crudest household density of eight 215 Ulla Rajala households per hectare for the ‘rectangular hut phase’ the maximum population would reach 599. With the densest, if unlikely, household density the maximum population could have reached 4621, way above the historical census igure of 1026 for Nepi in 1656 (Guidi 2003: Tab. III). he data from the major central Italian settlement sites suggests that the Early Iron Age concentrations were scattered on major plateaux with empty areas in between. hese scatters have been observed at Tarquinia (Mandolesi 1999: Fig. 62), Veii (Guaitoli 1981b: Fig. 1; c.f. di Gennaro et al. 2004: Figs. 7 & 8), Vulci (Pacciatelli 1991a: Fig. 9) and Cerveteri (Cristofani 1991: Fig. 2) together with for example Gabii (cf. Guaitoli 1981a: Fig. 10) and Crustumerium (c.f. di Gennaro 1999: 27; Amoroso 2002: n. 19) in Latium Vetus. he distribution pattern suggests that Early Iron Age centres were structurally large open villages composed by family farmsteads and deined by the limits of the large plateaux that only at a later stage developed into fully urban, densely populated areas. his village model with garden plots, fenced pastures and small ields was also pictured in the Bronze Age/Iron Age rock carvings in Valcamonica in northern Italy (Anati 1994: Figs. 110 and 111). Population estimates and past land use at Nepi In my PhD I went on to create a simple model of late prehistoric and pre-Roman agricultural production. Sadly, this topic is too wide for this publication, and I can only summarise my results and its implications. According to my PhD calculations, the amounts of energy and food needed to feed the populations at Il Pizzo and Nepi grew tenfold between the Final Bronze Age and the Orientalising period. My calculations with the very modest population igures suggested that only a tiny fraction of the hypothetical territory was needed for grain production during the Final Bronze Age. However, if the past animal husbandry relied on forest pasture instead of grass pasture, there may have been more territorial pressure and certain territorial limits may have been reached by the end of this period (Fig. 7). With the higher population Figure 7. he visualisations of the total production needed for the populations at A. the Final Bronze Age Il Pizzo and B. the Early Iron Age Nepi (both with forest pasture, ater Rajala 2002). 216 GIS and population estimates densities (e.g. Guidi 2003), the pressures would have been even more serious. According to my igures, the natural population growth alone may have created a need to ease tension between settlements and restructure settlement and management patterns. Settling Nepi during the Early Iron Age could have solved the boundary clashes between the Final Bronze Age Il Pizzo and Torre dell’Isola (Torre Stroppa). he simulations presented by di Gennaro and Barbaro (2008b) suggest that a peaceful merger may have been a preferable option at the time and created the centralised Iron Age settlement pattern. If the population in Nepi reached 299 during the Early Iron, the community would have needed to use all available land between Nepi, Falerii Veteres, Narce and La Ferriera for diferent agricultural purposes (for the visualisation of the original calculations, see Fig. 7B). It is clear that by this time transhumance was becoming a necessity. hus, my GIS modelling not only ofered a way to explain the causes for the settlement pattern changes from one period to another but also suggest a date for the beginning of a interregional land use. Since my population estimates were low in comparison to those of di Gennaro or Guidi, the limits of carrying capacities could have been reached even earlier with higher population density igures. As a result my calculations are still relevant for the study of late prehistoric central Italy. Acknowledgements My PhD was supervised by Dr Stoddart at Cambridge whereas Dr di Gennaro and professor Bintlif together with dott.ssa Rizzo, Dr Trucco and Dr Cifani helped me at diferent points of my work. My PhD research was made possible by funding from the British Academy (AHRB), the Finnish Academy (grant no. 44638), New Hall, Cambridge European Trust and the Finnish Cultural Foundation. he Nepi survey was funded by the British Academy and the McDonald Institute for Archaeological Research with technical assistance from the British School at Rome. Dr Philip Mills kindly commented on an earlier version of this article. Bibliography Unpublished sources di Gennaro, F. 1995. Le età del bronzo e del ferro nel territorio falisco. An unpublished manuscript for tesi di Diploma, Scuola di specializzazzione in Archeologia, Cattedra di Etruscologia e Antichità italiche. Fulminante, F. 2008. Rome and the ager Romanus antiquus from the Bronze Age to the Republican period: urbanisation and state formation in Central Italy from landscape approach to multi-dimensional archaeology. An unpublished PhD thesis, University of Cambridge, Department of Archaeology. Rajala, U. 2002. Human Landscapes in Tyrrhenian Italy. GIS in the Study of Urbanisation, Settlement Patterns and Land Use in South Etruria and Western Latium Vetus. An unpublished PhD thesis, University of Cambridge, Department of Archaeology. Published sources Amoroso, A. 2002. Nuovi dati per la conoscenza dell’antico centro di Crustumerium, Archeologia Classica 53, 287– 329. 217 Ulla Rajala Anati, E. 1994. Valcamonica Rock Art: A New History for Europe. Studi Camuni 13. Edizioni del Centro, Capo di Ponte. Belardelli, C., Angle, M., di Gennaro, F. & Trucco, F. 2007. Repertorio dei siti protostorici delle province di Roma, Viterbo e Frosinone. All’insegna del Giglio, Borgo S. Lorenzo. Barbaro, B. 2010. Insediamenti, aree funerary ed entità territoriali in Etruria meridionale nel bronzo inale. Grandi contesti e problemi della protostoria italiana 14. All’insegna del Giglio, Borgo S. Lorenzo. Barker, G. & Rasmussen, T. 1998. he Etruscans. Blackwell, Oxford. Bartoloni, G. & Delpino, F. 2005. Oriente e Occidente: metodi e discipline a confronto. Rilessioni sulla cronologia dell’età del ferro in Italia, Atti dell’Incontro di studi, Roma, 30–31 ottobre 2003. Mediterranea 1 (2004). Istituti Editoriali e Poligraici Internazionali, Pisa. Bietti Sestieri , A.M.1992. he Iron Age community of Osteria dell’Osa. A study of socio-political development in central Tyrrhenian Italy. Cambridge University Press, Cambridge. Bietti Sestieri, A. M. & De Santis, A. 2000. Protostoria dei popoli latini. Museo nazionale romane terme di Diocleziano. Electa, Milano. Bietti Sestieri, A.M. & De Santis, A. 2007. Il Lazio antico fra tarda Età del Bronzo e Prima Età del Ferro: gli sviluppi nell’organizzazione politico-territoriale in relazione con il processo di formazione urbana. In Atti della XL riunione scientiica: strategie di insediamento fra Lazio e Campania in età preistorica e protostorica, Roma, Napoli, Pompei, 30 novembre–3 dicembre 2005, dedicati ad Amilcare Bietti, 205–30. Istituto italiano di preistoria e protostoria, Firenze. Bintlif, J. 1997. Further considerations on the population of ancient Boeotia. In Bintlif, J. (ed.) Recent developments in the history and archaeology of central Greece. BAR International Series 666, 231–52. Bintlif, J. 2002. Settlement pattern analysis and demographic modeling. In Attema, P. (ed.) New Developments in Italian Landscape Archaeology, BAR International Series 1091, 28–35. British Archeological Reports, Oxford. Broshi, M. & Gophna, R. 1984. he Settlement and Population of Palestine during the Early Bronze Age II-1II. Bulletin of the American Schools of Oriental Research 253: 41–53. Brunetti Nardi, G. 1981. Repertorio degli scavi e delle scoperte archeologiche nell’Etruria meridionale (1971–1975). Comitato per le attività archeologiche nella Tuscia & Consiglio Nazionale delle Ricerche, Roma. Carandini, A. 1998. Pendici settentrionali del Palatino. In Drago Trottoli, L. (ed.) Scavi e ricerche archeologiche dell’Università di Roma ”La Sapienza”. Studia Archeologica 96, 17–27. “L’Erma” di Bretschneider, Roma. Cardarelli, A. 1997. Evolution of settlement and demography in terramare culture. In Rittershofer, K.S. (ed.) Demographie der Bronzen Zeit. Palaeo Demographie moglichkeiten und Grenzen. Internationale Archaeologie 36. 230–37. Casi, C. & Mandolesi, A. 1993. Paesaggi d’Etruria tra Fiora e Albegna nel bronzo inale. Informazioni 2 (8), 35–44. Cristofani, M. 1991. Cerveteri: tre itinerari archeologici. Quasar, Rome. De Angelis, F. 2000. Estimating the agricultural basis of Greek Sicily. Papers of the British School at Rome 68, 111–48. Delpino, F. 1978. Proposte d’inquadramento cultural dei rinvenimenti protostorici. Artikkelissa Linington, R.E., Delpino, F. & Pallottino, M. Alle origini di Tarquinia: abitato villanoviano sui Monterozzi. Studi Etruschi 46, 14–18. di Gennaro, F. 1986. Forme di insediamento tra Tevere e Fiora dal bronzo inale al principio dell’età del ferro. Olschki, Firenze. di Gennaro, F. 1992. Materiali dui siti della Tuscia. Rassegna di Archeologia 10, 710–11. di Gennaro, F., 1999. Itinerario di visita a Crustumerium. Roma. di Gennaro, F. 2000. Paesaggi di potere. L’Etruria meridionale in età protostorica. In Camassa, G., De Guio, A. & Veronese, F. (eds.) Paesaggi di potere: Problemi e prospettive, Atti del seminario, Udine 16 – 17 maggio 1996, 95–119. Quasar, Roma. di Gennaro, F. & Barbaro, B. 2008a. Tabella riassuntiva degli insediamenti dell’età del bronzo nell’Etruria meridionale. In Negroni Catacchio, N. (ed.) Preistoria e Protoistoria in Etruria. Paesaggi reali e paesaggi mentali. Ricerche e scavi. Atti dell’Ottavo Incontro di Studi, 129–49. Centro di Studi di Preistoria e Archeologia, Milano. di Gennaro, F. & Barbaro, B. 2008b. Territori e paesaggi mediotirrenici nella mente dei protostorici. In Negroni Catacchio, N. (ed.) Preistoria e Protoistoria in Etruria. Paesaggi reali e paesaggi mentali. Ricerche e scavi. Atti dell’Ottavo Incontro di Studi, 117–28. Centro di Studi di Preistoria e Archeologia, Milano. 218 GIS and population estimates di Gennaro, F., Cerasuolo, O., Colonna, C., Rajala, U., Stoddart, S. & Whitehead, N. 2002. he recent research on the city and territory of Nepi (VT). Papers of the British School at Rome 70, 29–77. di Gennaro, F. & Peroni, R. 1986. Aspetti regionali dello sviluppo dell’insediamento protostorico nell’Italia centromeridionale alla luce dei dati archeologici ed ambientali. Dialoghi di Archeologia 2, 193–200. di Gennaro, F., Rajala, U., Rizzo, D., Stoddart, S. & Whitehead, N. 2008. Nepi and territory: 1200 BC – 400 AD. In Coarelli, F. & Patterson, H. (eds.) Mercator Placidissimus – he Tiber Valley in antiquity. New research in the upper and middle valley, 879–88. Quasar, Roma. di Gennaro, F., Schiappelli, A. & Amoroso, A. 2004. Un confronto tra gli organismi protostatali delle due sponde del Tevere. Le prime fasi di Veio e Crustumerio. In Patterson, H. (ed.) Bridging the Tiber. Approaches to Regional Archaeology in the Middle Tiber Valley, 147–78. he British School at Rome, London. di Gennaro, F. & Stoddart, S.K.F. 1982, A review of the evidence for prehistoric activity in part of South Etruria. Papers of the British School at Rome 50, 1–21 Edwards, C., Malone, C. & Stoddart, S. 1995. Reconstructing a gateway city: the place of Nepi in the study of southeastern Etruria. In Christie, N. (ed.) Settlement and Economy in Italy 1500 BC to AD 1500: Papers of the Fith Conference of Italian Archaeology. Oxbow Monograph 41 431–40. Fantalkin, A., Finkelstein, I. & Piasetzky, E. 2011. Iron Age Mediterranean chronology: a rejoinder. Radiocarbon 53, 1–20. Gregg, S.A. 1988. Foragers and Farmers. Population Interaction and Agricultural Expansion in Prehistoric Europe. University of Chicago Press, London & Chicago. Guaitoli, M. 1981a. Gabii: osservazioni sulle fasi di sviluppo dell’abitato. In Ricognizione archeologica: nuove ricerche nel Lazio. Quaderni dell’istituto di topograia antica della università di Roma 9, 23–58. Guaitoli, M. 1981b. Notizie preliminari su recenti ricognizioni svolte in seminari dell’Istituto. In Ricognizione archeologica: nuove ricerche nel Lazio. Quaderni dell’istituto di topograia antica della università di Roma 9, 79–88. Guidi, A. 2000. Cures Sabini: materiali della struttura L. In Carandini, A. & Cappelli, R. (eds.). Roma. Romolo, Remo e la fondazione della città, 336–39. Electa, Roma. Guidi, A. 2003. Analisi dimensionale delle strutture e daati sulla demograia degli abitati medio-tirrenici dell’età del bronzo inale e della prima età del ferro. In Atti della XXXV Riunione scientiica: le comunità della preistoria italiana: studi e ricerche sul neolitico e le età dei metalli, Castello di Lipari, Chiesa di S. Caterina, 2–7 giugno 2000, in memoria di Luigi Bernabò Brea, 173–86. Guidi, A., Colazingari, O. & Fulgenzi, M.T. 1997. L’abitato di Cures Sabini. In I Sabini. La vita, la morte, gli dei, 53–55. Armando, Roma. Hassan, F. A. 1981. Demographic Archaeology. Academic Press, New York. Iaia, C. 1996. Le origine dell’urbanizzazione nell’agro falisco e capenate: osservazioni e ipotesi. Informazioni V(12), 25–35. Jamenson, M. H., Runnels, C.N. & van Andel, T. A. 1994. he southern Argolid from prehistory to the present day. Stanford University Press, Stanford. Linington, R.E. 1978. Indagini nella zona dei tumuli del Calvario. Artikkelissa Linington, R.E., Delpino, F. & Pallottino, M. Alle origini di Tarquinia: abitato villanoviano sui Monterozzi. Studi Etruschi 46, 3–14. Linington, R.E. 1982. Il villaggio protostorico nella località Calvario sui Monterozzi a Tarquinia. In Studi in onore di Ferrante Rittatore Vonwiller 1. Preistoria e protostoria, 245–56. Como. Linington, R.E., Delpino, F. & Pallottino, M. 1978. Alle origini di Tarquinia: abitato villanoviano sui Monterozzi. Studi Etruschi 46, 3–24. Mandolesi, A. 1999. La Prima Tarquinia. L’insediamento protostorico sulla civita e nel territorio circostante. Grandi contesti e problemi della protostoria 1. All’insegna del Giglio, Firenze. Mills, P. & Rajala, U. 2011a. Interpreting a ceramiscene landscape – the Roman pottery from the Nepi Survey Project. In Mladenović, D. & Russell, B. (eds.) TRAC 2010. Proceedings of the Twentieth Annual heoretical Roman Archaeology Conference, Oxford 2010, 1–17. Oxbow, Oxford. Mills, P. & Rajala, U. 2011b. he Roman ceramic material from the ieldwalking in the environs of Nepi, Papers of the British School at Rome 79, 147–240. 219 Ulla Rajala Negroni Catacchio, N. 1995. Sorgenti della Nova. L’abitato del Bronzo inale. Istituto Italiano di Preistoria e Protoistoria, Firenze. Nijboer, A.J., van der Plicht, J., Bietti Sestieri, A.M. & de Santis, A. 2002. A high chronology for the Early Iron Age in central Italy, adapted from Palaeohistoria 41/42, 1999, at http://www.lcm.rug.nl/lcm/teksten/teksten_uk/ahigh_chronology_uk.htm. (accessed in April 2012). Pacciarelli, M. 1991a. Ricerche topographiche a Vulci. Studi Etruschi 51, 11–48. Pacciarelli, M. 1991b. Territorio, insediamento, comunità in Etruria meridionale agli esordi del processo di urbanizzazione. Scienze dell’antichità. Storia, archeologia, antropologia 5, 163–208. Pacciarelli, M. 2000. Dal villaggio alla città: la svolta protourbana del 1000 a.C. nell’Italia tirrenica. Grandi contesti e problemi della protostoria italiana 4. All’insegna del Giglio, Firenze. Rajala, U. 2005. From a settlement to an early state? he role of Nepi in the local and regional settlement patterns of the Faliscan area and inner Etruria during the Iron Age. In Attema, P., Nijboer, A. & Ziferero, A. (eds.) Papers in Italian Archaeology VI. Communities and Settlements from the Neolithic to the Early Medieval Period. Proceedings of the 6th conference of Italian Archaeology, Groningen, the Netherlands, April 15 – 17 2003. BAR International Series 1452 (II), 706–12. Rajala, U. 2006a. Increasing complexity, expanding centres: population calculations and urbanisation in the late prehistoric central Italy. In Studi di protostoria in onore di Renato Peroni, 508–12. All’Insegna del Giglio, Borgo S. Lorenzo. Rajala, U. 2006b. Le ricerche della Scuola Britannica a Nepi: indagini e prospettive. In S. Francocci (ed.) Archeologia e Storia a Nepi, vol.I. Quaderni del Museo Civico di Nepi 1, 86–94. Rajala, U. 2007. he bronze and iron age inds from Il Pizzo (Nepi, VT): the results of the intensive survey 2000. Papers of the British School at Rome 75, 1–37. Robb, J. & Van Hove, D. 2003. Gardening, foraging and herding: Neolithic land use and social territories in Southern Italy. Antiquity 77, 241–54. Shiloh, Y. 1980. he Population of Iron Age Palestine In light of a Sample Analysis of Urban Plans, Areas, and Population Density. Bulletin of the American Schools of Oriental Research 239, 25–35. Verhagen, P., McGlade, J., Risch, R. & Gili, S. 1995. Some criteria for modelling socio-economic activities in the Bronze Age of south-east Spain. In Lock, G. & Stančič, Z. (ed.) Archaeology and Geographical Information Systems: A European Perspective, 187–210. Taylor & Francis, London. Wilkinson, T. J. 1994. he structure and dynamics of dry farming states in upper Mesopotamia. Current Anthropology 35(5), 483–520. 220 Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa Minna Lönnqvist1 & Kenneth Lönnqvist2 1 Arkeologia, Oulun yliopisto; Jebel Bishri -projekti, Suomen Akatemia/Helsingin yliopisto; Aalto-yliopisto 2 Helsingin yliopisto Abstrakti Haluamme tällä artikkelilla kiittää professori Milton Nuñezia vuosikymmenen kestäneestä yhteistyöstä arkeologisessa inventointi- ja kartoitushankkeessa SYGIS, jonka kohteena oli Syyro-Mesopotamiassa sijaitseva Jebel Bishrin vuori. Projekti on käyttänyt satelliittikuvia kenttäinventointien ja paikkatiedon (GIS) sekä kartoitusten perusaineistona. Pronssikauden kirjalliset ja arkeologiset lähteet, erityisesti Jebel Bishrin länsiseemiläisten heimojen vaikutusalueelta, löytävät vastakaikua Raamatun patriarkkakertomuksille. Nuñez on saavuttanut patriarkan kunnioitettavan iän ja ulkomuodon, joten seuraamme artikkelissamme Jebel Bishrin maisemassa traditioita, jotka liittyvät Raamatun patriarkaaliseen elämänmuotoon. Tuota elämänmuotoa Nuñez oli itse etnoarkeologisesti ja antropologisesti havainnoimassa asuessaan beduiiniteltassa Jebel Bishrin laella ja vieraillessaan sheikki Ibrahimin luona Shummatiyan kylässä Eufratvirralla. Artikkelissa pureudumme alueen paimentolaisuudessa esiintyneisiin pitkäkestoisiin tapoihin, sosiaalisiin rakenteisiin, kuten heimojärjestelmiin, territorioihin ja vaellusreitteihin sekä laiduntamismuotoihin Jebel Bishrin maisemassa. Ilmaston- ja ympäristönmuutokset muokkaavat maisemaa, jossa ihmiset ja eläimet toimivat myös vaikuttajina sekä puolestaan itse joutuvat alttiiksi muutoksille. Paimentolaiselinkeinot ja -kulttuuri ovat vahvasti sidoksissa ympäristöönsä. Näitä elementtejä voi havaita myös Raamatun patriarkkatraditioissa. Länsiseemiläisten paimentolaisheimojen vuori Arkeologian avulla voidaan seurata pitkän aikavälin ympäristömuutoksia ja niiden vaikutuksia ihmisten elämään. Ranskalaisen annalistihistorioitsija Braudelin mukaan Välimeren maisemassa ”vuoristo oli ensin”, ja siihen liittynyt paimentolaisuus on länsimaisen sivilisaation alkujuurta. Erityisesti paimentolaiskulttuurien kohdalla voidaan puhua elämän ja siihen liittyvien mallien pitkäkestoisuudesta, longue durée, kuten Braudel on esittänyt. Ne näyttäytyvät jo Raamatun patriarkkakertomuksissa. (Braudel 1972: 29–53). Suomalaisten arkeologinen tutkimushanke Jebel Bishrin vuoristoalueella KeskiSyyriassa (Kuva 1) alkoi vuonna 1999/2000 (katso Frösén 2009: 362 ja Karttunen 2010: 221 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist 523) Suomen Akatemian tuella ja jatkui vuoteen 2010 Helsingin yliopistossa. Suomalaishankkeeseen osallistui kansainvälinen työryhmä, johon kuului myös tutkijoita Oulun yliopistosta. Professori Milton Nuñez oli yksi projektin kantavimpia voimia (Kuva 2). Projektiin on kuulunut myös pohjoismainen tohtorikurssi, jonka seminaarityöt julkaistiin teoksena Jebel Bishri in Context (toim. Lönnqvist 2008). Tutkittavana ollut vuori käKuva 1. Suomalaisen SYGIS-hankkeen kohteena ollut Jebel Bishrin sittää jalustoineen noin miljoona vuori Syyriassa. Kartoitus satelliittikuvalle: M. Lönnqvist 2010. hehtaaria autiomaa-aroa rajoittuen pohjoisessa sekä idässä Eufratvirtaan ja etelässä Syyrian autiomaahan. Vuosittainen sademäärä jää yleensä alle 200 mm, jota pidetään kuivaviljelyn rajana. Alue onkin muinaisten ja nykyisten paimentolaisheimojen habitaattia. Pöytämäinen vuori seuraa Eufratin rantaa yli sadan kilometrin matkan, ja siten alue kuuluu myös Mesopotamiaan eli Kaksoisvirranmaahan. (Lönnqvist et al. 2006: Lönnqvist et al. 2011). Jebel Bishrin alueen arkeologiset, antropologiset sekä etnoarkeologiset havainnot valottavat ja selittävät Vanhan testamentin Genesiksen kirjan patriarkkatraditioiden luonnonympäristöä, elämänilmiöitä ja elintapoja. Niiden relevanssi on siinä, että ne edustavat paimentolaisuutta patriarkkakertomuksien kannalta yhteisessä maantieteellisessä ja kielitieteellisessä kontekstissa. Metsästys, keräily ja paimentolaisuus merkitsevät liikettä maisemassa, kun taas kiinteään asutukseen siirtyminen liikkeen pysähtymistä ja maanviljelyä. Paimentolaisuudessa liikkeen dynaamisena voimana on karjankasvatus elinkeinona, joka pakottaa liikkeeseen laidunmaiden etsinnässä ja heimojen territorioiden haltuunotossa. Territoriot toimivat nautinta-alueina ja määrävät luonnonympäristössä paimentolaisten toimeentulolähteet (Lönnqvist et al. 2011). Suomalaishanke on tutkimuksissaan hyödyntänyt tietokonepohjaisia paikkatietojärjestelmiä (se on Geographic Information Systems eli GIS; katso esimerkiksi Lönnqvist ja Stefanakis 2009) Jebel Bishrin aluetta kartoittaessaan. Erityisesti satelliittikuvia on käytetty arkeologisen ennakoinnin eli prospektoinnin ja kartoituksen pohja-aineistona. Kentällä tehtyjen arkeologisten Kuva 2. Milton Nuñez johtaa maatutlöytöpaikkojen inventoinnin ja peruskartoituksesta nou- katutkimuksia Jebel Bishrin Eufratin sevan koordinaattiaineiston pohjalta tutkimusongelmana puoleisella laidalla. Kuva: G. Nordquist 2004. 222 Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa on ollut erityisesti löytää vastauksia paimentolaisten syklisen elämän luonteeseen alueella ja jäljittää niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat paimentolaisten siirtymiseen kiinteään asutukseen ja mahdolliseen paimentolaisuuteen paluuseen. (Lönnqvist et al. 2011). Tämä syklinen elämänmuoto aktualisoituu myös Vanhan testamenti patriarkkakertomuksissa siirryttäessä teltta-asumuksista kiinteisiin taloihin, kyliin ja kaupunkeihin. Ennen suomalaistutkimuksia vuoren keskusalueet olivat jääneet arkeologisesti inventoimatta, vaikka katolilaisisä Poidebard (1934) oli suorittanut ilma-arkeologista tutkimusta ympäristössä jo 1920–1930-luvulla. Amerikkalaiset tutkijat Buccellati ja KellyBuccellati (1967) tekivät alueelle lyhyen tutkimusretken 1960-luvulla. Viimeksimainittujen matkasta ei kuitenkaan ole julkaistuna dokumentoitua ja tarkkaa sijaintitietoa tai löytöjä. Suomalaisten yli kymmenen vuoden kartoitus satelliittikuvilla ja kenttäinventoinneilla on tuottanut satoja arkeologisia kohteita sekä periodisesti laajan löytöaineiston aina vanhemman kivikauden varhaisimman jakson (Lower Palaeolithic) kirveistä nykybeduiinien teltan pohjiin ja raunioituneisiin asumuksiin (Lönnqvist et al. 2011). Julkaisuja on tuotettu kymmeniä, etupäässä kansainvälisissä julkaisukanavissa. Suomalaisista suurelle yleisölle tarkoitetuista populaarimmista julkaisuista mainittakoon Tiede-lehti, joka julkaisi suomalaishankkeesta vuonna 2000 (No. 8) laajan reportaasin Satelliittiarkeologit tekivät yllätyslöydön, Helsingin Sanomien tiedesivu 23.8.2003 (Lönnqvist 2003a, 2003b) sekä artikkelit professori Päivi Setälän 60-vuotisjuhlakirjassa Meillä Euroopassa (toim. Suvikumpu 2003), teoksessa Meidän Bysanttimme kaukana ja lähellä (toim. Jääskinen 2005) ja Suomen Damaskos-instituutin lukijasarjassa Lukemista Levantista (Lönnqvist 2011). Vanhan testamentin tutkimukselle Jebel Bishrillä on merkitystä länsiseemiläisten heimojen sydänalueena patriarkaalisen paimentolaiselämänmuodon tutkimuskentän lisäksi. Vuori tunnetaan jo 3. vuosituhanteen eKr. ajoitettavista akkadilaisista ja sumerilaisista nuolenpääteksteistä ”Amorilaisvuorena” (niin sanottu Gudea B-patsas) ja myöhemmistä assyrialaislähteistä ”Ahlâmu-aramealaisten vuorena”. Vuori sijoittuu niin ikään patriarkkatraditioiden ja erityisesti Aabraham-kertomuksen maisemaan matkalla Urista Harraniin. Reitti todennäköisimmin seurasi Eufratvirtaa. Patriarkkatraditioita on usein ajoitettu varhais- ja keskipronssikauden (3300–1500 eKr.) maailmaan (esimerkiksi Bright 1993:84–85); toiset puolestaan ajoittavat niiden alkuperän rautakauteen 1. vuosituhannelle eKr. (Van Seters 1975). Patriarkkatraditiot kuvaavat ajallisina kerroksina nimenomaan länsiseemiläisten heimojen paimentolaisvaihetta, johon voidaan pureutua Jebel Bishrin maisemassa.Vuoriston länsiseemiläiset heimot, niin amorilaiset kuin aramealaisetkin, kuvataan Mesopotamian lähteissä samoin kuin Vanhassa testamentissa liikkuviksi paimentolaisiksi. Länsiseemiläisten amorilaisten ja aramealaisten yhteyksissä on nähty maantieteellistä, elinkeinollista, sosiaalista ja kielitieteellistä jatkuvuutta niin, että eräät tutkijat ovat ehdottaneet aramealaisten polveutuvan amorilaisista. Sitä tukee yhteisöjen ajallinen ja paikallinen häviäminen ja syntyminen limittäin: kun amorilaiset tai sutealaiset häviävät historiasta, aramelaiset puolestaan ilmestyvät kirjoitettuihin lähteisiin. (Heltzer 1981: 93). Historian varhaisin maininta aramealaisista puolestaan liittyy nimenomaan Jebel Bishriin. (Heltzer 1981: 87, 88). 223 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist Amorilaiset saavat historiallisissa lähteissä erityisen huomion Keski-Eufratilla sijainneen pronssikautisen Marin kuningaskunnan savitauluista koostuvien nuolenpääkirjoitusten arkistoista (ARM). Niiden mukaan Jebel Bishrin alue oli amorilaisheimoihin kuuluneiden benjaminilaisten ja eräiden muiden paimentolaisheimojen, kuten sutealaisten, territoriona 2. vuosituhannella eKr. On epäselvää, olivatko sutealaiset lainkaan amorilaisheimoihin kuuluva ryhmä. Joidenkin mukaan he kuuluivat amorilaisiin (Heltzer 1981), mutta esim. assyriologi Durand (henkilökohtainen tiedonanto) katsoo, että sutealaisten lähimmät kontaktit olisivat olleet Arabiassa, mistä nimitys ”sutu” eli ”etelä” olisi myös peräisin. Länsiseemiläisiin ja amorilaisiin kuuluneet benjaminilaiset olivat Marin kuningaskunnassa asettuneet Eufratin oikeanpuoliselle rannalle ja saaneet sen mukaan nimityksen rannan ”oikeanpuolen veljet” bēnē yaminā. Amorilaisista nimenomaan benjaminilaisten vaellusreitti kulki Eufratia myöten Harraniin, ja amorilaisten kauppatoimintaa tunnetaan sumerilaisessa Urissa aina sen tuhoon noin vuonna 2000 eKr. (Buccellati 1966). On huomattavaa, kuinka tässä kohden Abraham-kertomus (Gen. 11; 12) noudattaa Marin tekstien amorilaispaimentolaisille tyypillistä territoriota ja kulkureittiä Urista Harraniin. Merkittävää on, että kyseisten amorilaispaimentolaisten ja nimenomaan benjaminilaisten joukossa on myös hībrum-niminen klaani, jonka on arveltu edustaneen transhumance-paimentolaisia (Streck 2000: 324; transhumance = trans humus, vertikaalia paimentolaisuutta kylän ja vuoriston välillä tai erilaisten luonnon ympäristöjen välillä). Vuonna 2006 paljastuivat ensimmäiset piirtokirjoitukset Jebel Bishrin alueelta. Tutkimuksissa löydettiin kookas reunoiltaan rikkoutunut savilaatta, jossa on ilmeisimmin aramealaiskäsialalla nuolenpäitä1, ja ruukunpala, jossa on mahdollisesti kaiverrettuna aramealaista tekstiä (Lönnqvist et al. 2009a). Löydöt saattavat nyt tarjota Mesopotamian assyrialaislähteiden historiallisille viittauksille ensimmäiset alueelta paljastuneet arkeologiset todisteet, joiden mukaan nimenomaan aramealaiset olisivat toimineet alueella. ”Eedenistä itään” ja patriarkkojen vaellussykliin Vanhassa testamentissa Kainin ja Abelin hahmoilla (Gen. 4) mitä ilmeisimmin selitetään antropologisessa sekä myyttisessä mielessä ilmiöinä varhaisten elinkeinojen kehitysvaiheet juuri Eufratvirran tuntumassa. Abel oli paimentolainen, kun puolestaan Kain peltomies. Kain-Tuubal seuraa metallin tuntijana ja käsittelijänä. On huomattavaa, että Kain, peltomies, oli vanhin, ja häntä seurasivat Abel ja Tuubal, noudattaen aivan tuntemamme kulttuurinkehityksen lineaaria kaavaa, jossa viljelyksen alku mahdollistaa paimentolaisuuden ja siirtymisen edelleen metallin käsittelyyn. Uusimman tutkimuksen mukaan varhaisin maanviljelys Lähi-idässä alkoi BarYosein (1998) nimittämässä ”Levantin käytävässä” ja Eufratilla noin 9000 eKr. (Moore et al. 2000). ”Levantin käytävä” sivuaa Jebel Bishriä sen länsijalustalla, jossa sijaitsee El-Kowmin ja Qdeirin keitaiden merkittävät esihistorialliset löytökohteet (Cauvin 2000). Noin 1 Professori Giovanni Lanfranchi Padovan yliopistosta on esittänyt tulkinnan (henkilökohtainen tiedonanto). 224 Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa sadan kilometrin päässä Jebel Bishriltä sijaitseva Abu Hureiran yhdyskunta on tarjonnut varhaisimmat radiohiiliajoitetut todisteet rukiin viljelystä Eufratilla. (Moore et al. 2000; katso Lönnqvist 2003). Varhaisin vuohen/lampaan kesyttäminen eli domestikaatio on ajoitettu aikaisemmin 9. vuosituhannelle eKr. (Perkins 1964), mutta tähän on viime vuosina suhtauduttu varauksella. Varsinainen laiduntaminen on muun muassa Qdeiristä saatujen löytöjen perusteella seurannut 8. vuosituhannella eKr. (niin sanotun neoliittisen kauden esikeraamisen B-vaiheen aikana), runsas tuhat vuotta maanviljelykseen siirtymisen jälkeen (Stordeur 1993). Patriarkkakertomukset kuvaavat paimentolaisyhteisön eläimiä, kuten kameleita ja pienkarjaa, sekä teltta-asumuksia. Kamelin kesyttämisestä on paljon kiistelty, ja edelleen näkee tutkimuksia, joissa esitetään - vanhoihin lähteisiin perustuen - domestikoinnin ajankohdaksi noin 1000 eKr. (katso esimerkiksi Buillet 1975). Kamelin myöhäisellä domestikoinnilla on perusteltu patriarkkatraditioidenkin myöhäisyyttä (esimerkiksi Van Seters 1975). Tämä kamelin domestikointiin perustuva päättelyketju osoittautuu kuitenkin viime vuosikymmenien tutkimustulosten valossa ongelmalliseksi. Zooarkeologia pystyy nimittäin erottamaan domestikoidun eläimen villieläimistä ja näin ajoitus 1000 eKr. ei enää seuraakaan zooarkeologian analyysien tutkimustuloksia. Jebel Bishrin juurella olevasta El Kowmin keitaasta vuonna 2006 löydetyt vanhimmat jättiläiskamelin kivikautiset luut eivät kuitenkaan vielä toki edusta domestikaatiovaihetta. Köhler-Rollefson (1993), kamelinluihin ja kamelin domestikaation erikoistunut zooarkeologi, katsoo, että kameli olisi domestikoitu jo varhaispronssikaudella eli 3. vuosituhannella eKr. Lähi-idässä – varhaisia esimerkkejä löytyy muualta. Nuolenpäätekstit ja sylinterisinettien kuvitus myös todistavat (Lönnqvist 2000), että kameli oli domestikoitu jo pronssikaudella, tekstien mukaan viimeisintään 2. vuosituhannen alkupuoliskolla eli keskipronssikaudella Vanhan Babylonian valtakaudella. Nykyiset beduiiniheimot, kuten Fida’an ja Sba’a, joiden territoriot ovat Jebel Bishrillä ja Eufratilla, ovat peräisin Arabianniemimaalta, jonka geologiseen alustaan Jebel Bishri itse asiassa jatkeena kuuluu. Heimot ovat alunperin kamelinomadeja, joista monet ryhmät ovat vuorella jokilaakson tuntumassa siirtyneet kasvattamaan pienkarjaa, kuten vuohia ja lampaita. Jokilaakson luonnonympäristö luo alustan symbioottiselle suhteelle autiomaaaron paimentolaisuuteen. Fida’an on nomadisempi ryhmä – verrattavissa muinaisiin sutealaispaimentolaisiin - ja se paimentaa vielä runsaasti kameleita, kun puolestaan Sba’a on erikoistunut enemmän pienkarjan kasvattajana transhumance-paimentolaisuuteen. (Lönnqvist et al. 2011). Suomalainen 1800-luvulla beduiinien parissa tutkimuksia tehnyt Georg August Wallin mainitsee kirjeessään matkalla Arabianniemimaalta Damaskokseen bishriheimot vaarallisen väkivaltaisiksi: ”Eilen illalla luonamme oli eräs Bišrin ryövärijoukko...” (kirje Geitlinille 12.6.1849, katso Wallin 1966: 314 ). Nykyisin, toisin kuin esimerkiksi sata vuotta sitten, elo on ollut melko rauhallista, ja suomalaisarkeologit ovat saaneet hautarosvoja ja Irakin sodan aiheuttamia tunteidenpurkauksia lukuunottamatta tehdä kenttätutkimuksiaan aina vuoteen 2009. Vuodesta 2003 Irakin sodan vaikutukset ovat tuntuneet länsimaalaisiin suhtautumisessa, joten paikallisten luullessa tutkimusryhmäämme amerikkalaiseksi jouduimme Eufratin puoleisia rauniokumpuja tutkiessamme hengenvaarallisen kivityksen 225 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist kohteeksi vuonna 2006. Ns. arabikevään tapahtumat vuonna 2011 johtivat Syyriassakin levottomuuksiin, jotka jatkuvat tätä kirjoitettaessa. Syyrian sisäinen tilanne ei salli kenttä- tai museotutkimuksia, mutta Jebel Bishrin loppuraportti saatiinkin onneksi painoon juuri ennen levottomuuksien alkua. Teos ilmestyi kesällä 2011 nimellä Jebel Bishri in Focus (Lönnqvist et al. 2011). Kukaan ei nyt kuitenkaan tiedä Palmyran museon varastoissa makaavien löytöjemme kohtalosta Syyrian sisällissodaksi riistäytyneen tilanteen vuoksi. Yhteys Eufratin kyläkulttuuriin ja maanviljelykseen on muodostunut Jebel Bishrillä kiinteäksi. Nykytutkimuksen mukaan paimentolaisuus elää symbioottisessa suhteessa maanviljelykseen (Khazanov 1994). Paimentolainen ja maanviljelijä muodostavat symbioottisessa suhteessa aivan kuin avioparin, jonka on vaikea elää keskenään, mutta joka ei voi elää ilman toisiansa (Sahlins 1968: 35). Paimentolaiset ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia maanviljelyksen tuotteista, mutta kuva saattaa olla modernin etnograian yksinkertaistama. Jebel Bishrillä se tänään kuvastuu paimentolaisheimojen ja Eufratin yhteisöjen läheisessä suhteessa, joka ei välttämättä aina ole ollut yhtä intensiivistä. Tuntemamme sheikki Ibrahim, jonka luona Milton Nuñezkin vieraili teltassa ja talossa, lähtee perheineen keväällä Eufratin Shummatija-nimisestä kylästä laiduntamaan karjaansa teltoilleen Jebel Bishrille. Perheen talo on jokilaakson kylässä, ja vanhin poika on rakentanut oman talonsa isänsä talon viereen. Sukujohtoisuutta hallitsevat siis edelleen patriarkaalisuus ja patrilokaalisuus. (Kuva 3 ja 4). Sheikki perheineen edustaa transhumance-paimentolaisuutta. Patriarkkatraditioiden kertomus Aabrahamista ja niin sanoituista enkeleistä (Gen. 18) aktualisoituu vieraanvaraisuudessa ohikulkijoille Jebel Bishrin autiomaa-arolla. Mieleen tulee kertomus, kuinka Aabraham istui Mamressa telttamajansa ovella, ja hänen nostaessaan katseensa kolme miestä seisoi hänen edessään. Hän alkoi toimittaa näille ”enkeleille” vieraanvaraisuuteen kuuluvia askareita. Hän käski Saaran sotkea jauhoja ja leipoa kaltiaisia, itse hän teurasti vasikan, jota ryhdyttiin pian valmistamaan. Lisäksi tarjottiin voita ja maitoa. Vieraanvaraisuus kuuluu myös edelleen Jebel Bishrin beduiinielämään. Ohikulkijaa kunnioitetaan, odotetaan polvillaan, kutsutaan telttaan peremmäksi: ”faddal”. Tarjotaan avotulella juuri paistettua tuoretta rieskamaista leipää, vastakirnuttua voita ja valkoista labane-joghurtia/juustoa. Vuoristosta kerätään tryfeleitä ja oreganoa zatar-mausteeksi, jota sirotellaan leipästen kyytipojaksi. (Kuva 5). Vieraanvaraisuuden korkein osoitus on Kuva 3. Sheikki Ibrahim, vaimo Kutna ja tytär talossaan Kuva 4. Sheikki Ibrahimin tyttäriä ja miniä lapsineen Minna Lönnqvistin seurassa. Kuva: K. Lönnqvist 2008. Shummatijan kylässä Eufratilla. Kuva: M. Lönnqvist 2008. 226 Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa eläimen, lampaan tai vuohen, teurastus ateriaksi (Kuva 6), kun puolestaan lintupaisti maistuu jokirannan talossa. Vieraanvaraisuus ei odota länsimaiseen tapaan vastapalveluksia, vaan autiomaa-aro on rankkana elinympäristönä tila, jossa jokainen saa arvokkaan kohtelun. Beduiini tekee sen kulkijalle, sillä hän jos joku tietää, että jokainen autiomaavaeltaja kaipaa joskus kulkiessaan apua. Paimentolaisarkeologiaa on sovellettu Kuva 5. Sheikki Ibrahimin ja hänen vaimonsa Kutnan Jebel Bishrillä tarjoama aamiainen talossaan Eufratilla. Tarjolla mm. Jebel Biushrin zatar-yrttisekoitusta leivän päällä. Kuva: K. Lönnqvist 2008. 1990-luku merkitsi uutta päänavausta paimentolaisten arkeologisessa tutkimuksessa (ks. esim. Cribb 1991) ja siten parempia mahdollisuuksia Jebel Bishrin arkeologiseen tutkimukseen. Paimentolaiskulttuurien muinaiset jäännökset oli aiemmin tulkittu materiaalisesti näkymättömiksi, mutta uusien lähestymistapojen ja metodien kehittyessä saatettiin erottaa löytötyyppejä, jotka oli yhdistettävissä karjankasvatukseen. Etnograisiin analogioihin pohjautuvat etnoarkeologiset lähestymistavat ovat edelleen avanneet uusia menetelmiä, joiden avulla jäämistöä on pystytty jäljittämään. Valtaosa Jebel Bishrin tarjoamasta arkeologisesta aineistosta kuuluu liikkuville yhteisöille: metsästäjä-keräilijöille ja paimentolaisille. Metsästys ja keräily ovat myös edelleen alueen beduiinien sivuelinkeinoja (Lönnqvist et al. 2011). Tietokonepohjaiset paikkatietojärjestelmät (se on GIS) antavat työkalut analyyseille ja ympäristöolosuhteiden Kuva 6. Milton Nuñez odottaa beduiiniteltassa pääsyä juhmallinnuksille, jotka kuvaavat Jebel Bishrin la-aterialle. Tarjolla on mansaf-ateria: kokonainen lammas päineen, riisiä ja vihanneksia. Kuva: K. Lönnqvist 2004. ympäristöä eri aikoina. Tutkimushankkeessa kaukokartoitus satelliittikuvien avulla on paikkatietoon perustuen tarjonnut ympäristötieteellistä tutkimusaineistoa vaeltavista yhteisöistä, kuten paimentolaisista luonnonympäristössään ja heidän suhteestaan jokiseu227 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist dun viljeleviin kyläyhteisöihin. Autiomaassa vihreä keidas luo kontrastin ruskeiden hiekka-aavikkojen ja arojen kuivuudelle. Vesi, erilaiset luonnonlähteet (Kuva 7) ja kaivot ovat paimentolaisille elintärkeitä, joten kaivojen merkitys nousee myös keskeiseksi patriarkkakertomuksissa. Seemiläisissä kielissä, kuten hepreassa, ”lähde” ja ”silmä” ovat usein samoja sanoja. Lähde on kuin autiomaan silmä – se tarjoaa janoiselle virvoitusta kuin näköä antava silmä. Aabraham-kertomuksessa, orjatar Haagarin Kuva 7. Milton Nuñez tutkii vesilähdettä Jebel Bishrillä paettua erämaahan synnyttämään Ismaelia, sijaitsevalla Nadran muinaisjärvialueella. Kuva: G. Nord- lähteestä pulppusi hänen pelastuksekseen quist 2004. vettä enkelin kohdatessa hänet Suuriin vievällä erämaatiellä. Lähdettä alettiin kutsua Lahai-roin kaivoksi: ”minut näkevän elävän (Jumalan) kaivo” (Gen. 16). Monet kaivot ovat autiomaa-aroilla sijoittuneet keitaisiin. Ne jäsentävät tilaa ja toimivat kulkureittien solmukohtina. Kaivo palvelee eläinten sekä ihmisten juottopaikkana ja edelleen sosiaalisena kohtaamisareenana aivan kuin Vanhan testamentin patriarkkakertomuksissa. Arabianniemimaalta saapuviin ja sitä halkoviin kamelikaravaanireitteihin verrattuna Jebel Bishrillä pienkarjankasvattajien kaivojen tai vesilähteiden tiheys on huomattavampi, nykyisin siitä on vähintään noin 20 km:n säteellä. Lammas ja vuohi eivät kestä kolmea vuorokautta enempää ilman vettä, toisin kuin kamelit, jotka pystyvät elämään 12 vuorokauttakin ilman juottoa autiomaassa (Heathcote 1983: 93–94). Aabrahamin palvelija haki Syyro-Mesopotamiasta Eufratin alueelta Iisakille vaimoksi Rebekan ja kohtasi tämän vedenammennusmatkalta lähteellä. Rebekka kantoi vesiastiaa olallaan, kun puolestaan Jebel Bishrin alueen beduiininaiset kantavat astiaa nykyään päänsä päällä (katso videolinkki: www.helsinki.i/hum/arla/sygis). Lähteellä palvelija sai juodakseen ja Rebekka juotti myös kamelit (Gen 24). Tuonnempana kerrotaan, että Kanaaninmaassa Iisak joutui kaivamaan Beersheban (Beersheba tarkoittaa seitsemää kaivoa) autiomaa-alueella auki isänsä aikaiset vanhat kaivot, jotka ilistealaiset olivat tukkineet (Gen. 26). Paimenet riitelivät kaivoista ja niiden vesistä, jolloin yksi kaivo sai nimeksensä Eesek (riita) ja toinen Sitna (vihollisuus), kun puolestaan yhdestä tuli rauhallisempi ja edelleenkin kuuluisa Rehovot (tilavat paikat). Iisakin poika Jaakob palasi vuorostaan takaisin Syyro-Mesopotamian alueelle Harraniin setänsä Laabanin luokse vaimonhakumatkalle, jonka yhteydessä yksityiskohtaisesti kuvataan lampaitten juottoa kaivolla. Kerrotaan, että kaivon suulla oli suuri kivi, joka vieritettiin pois, kun kaikki lammaslaumat olivat kokoontuneet juomaan (Gen. 29). 228 Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa Jebel Bishri - esi-isien ja eläinten valtakuntaa Röykkiöhaudat muodostavat yleisimmän kiinteän muinaisjäännöstyypin Jebel Bishrin maisemassa. Haudat on selvästi sijoitettu pois maanviljelysalueilta ja erilleen Eufratin kylistä. Niistä löytyy havainnollisia kuvauksia Marin 2. vuosituhannelle eKr. ajoittuvista nuolenpääteksteissä, joissa hautoja nimitetään sanalla humûsum (Durand 2005: 130). Myös Vanha testamentti myös tuntee Levantin alueen paimentolaisuuteen kuuluvan röykkiöhautauksen (Joos. 7: 26). Jebel Bishrin röykkiökalmistoissa voidaan havaita heimo- ja päällikkyysjärjestelmälle perustuvia sosiaalisia struktuureja. Esimerkiksi päällikön hauta on saanut joukosta poikkeavan ja korostetun ulkomuodon: se on kookas ja siinä on ylimääräinen rakenne, kivikehä. Paimentolaiselle hauta merkitsee esi-isien pysyvää asuinsijaa, jolla myös jäsennetään heimoterritorioita vaellettaessa laidunmailla. (Lönnqvist et al. 2010). Patriarkkakertomuksissa Aabraham jakaa Lootin kanssa laidunmaat ja territoriot, joilla liikutaan (Gen. 13). Kiviröykkiöt tai maakumpuhaudat toimivat myös arojen asukkaille maamerkkeinä, karavaaneja opastavina etappeina. Maantieteellisiin ympäristövyöhykkeisiin liittyen olemme esittäneet (Lönnqvist et al. 2010b), että agropastoralistit eli maanviljelystä laajasti harjoittaneet paimentolaiset puolestaan hautasivat vainajansa pronssikaudella Syyria-Palestiinassa usein kallioon hakattuihin kuiluhautoihin. Puolipaimentolaisina karjankasvattajina he valitsivat kiinteämmän viimeisen asumuksen hautaluolassa. Tällaisia suuria kallioon hakattuja varhaispronssikautisia (3300–2000 eKr.) hautausmaita on löydetty Jebel Bishrin Eufratin puoleiselta jalustalta muun muassa Abu Hamedista (Falb et al. 2005). Hautaesiintymien vyöhyke jatkuu ylemmäksi Eufratia ja seuraa reittiä kohti Harrania. Kallioonhakattujen hautatyyppien levikki seuraa agropastoralistien elintilaa (Lönnqvist et al. 2010b), erityisesti mainittujen benjaminilaisten asuma-aluetta (ARM). Palestiinassa (nykyisin Israelin sekä palestiinalaisterritorioiden ja Jordanian alueella) vastaavanlaisia suuria hautausmaita on paljastunut erityisesti Jerikosta, Bâb edhDhrâsta ja Tell el-Ajjūlista. (Lönnqvist 2000). Kuten jo mainittiin, länsiseemiläisistä amorilaisheimoista benjaminilaisten laidunmaa ulottui Marista Harraniin, ja monet sen alueella esiintyneet ilmiöt vastaavat Aabrahamin perheen vaellusta, elinpiiriä ja hautaustapoja. Kuvaavaa patriarkkakertomuksien paimentolaistraditioissa on, että Aabraham hautasi vaimonsa Saaran Makbelan luolaan (Gen. 23) eikä autiomaa-arojen kiviröykkiöihin. Nykyisin benjaminilaisten elinkeinoja ja kiertokulkua muistuttaa Agedat-beduiiniheimon toiminta Marin ja Jebel Bishrin alueella (Lönnqvist et al. 2011). Vanha testamentti mainitsee Joosuan kirjassa (18: 17; 22: 10, 11) kivitarhat, jotka ovat Jebel Bishrillä yleinen näky. Ne ovat röykkiöhautojen jälkeen toiseksi yleisin kiinteä muinaisjäännöstyyppi vuorella. Muinaiset kivikehät voivat olla karja-aitauksia. Ne saattavat joissakin tapauksissa olla myös majanpohjia, toiset kivikehät puolestaan ovat megaliittisia kivilabyrintteja tai karjan juottopaikoiksi tarkoitettuja vedenkeruualtaita. Olemme tutkineet aitausten sijoittumista paimentolaismaisemassa niin satelliittikuvien kuin kenttätutkimusten avulla, erityisesti eläinten laidunmaa-aineksen ja veden saannin kannalta. Tietokonepohjaisten paikkatietojärjestelmien eli GISin avulla olemme toteuttaneet niin sanotun site 229 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist catchment -analyysin. Tulokseksi saatiin, että muinaiset paimentolaiset sijoittivat kivitarhansa enintään 1-2 km päähän wadeista, kuivuneista joenuomista, sadekaudella talvisin ja keväisin täyttyvistä vesiuomista ja puroista. Kunkin karja-aitauksen reviiri oli 1-4 km². (Lönnqvist et al. 2011). Teltta on paimentolaisen liikkuva asumus, joka voidaan helposti siirtää paikasta toiseen, vain teltan aisat ja kannattimet Kuva 8. Projektin telttaleirin pääteltta, jossa Milton Nuñez- sekä kankaat otetaan mukaan (Kuva 8). kin asui Jebel Bishrillä vuonna 2004. Kuva: K. Lönnqvist. Aisoja kannattavat kivet, reunaojat ja liesipaikat jäävät arkeologin dokumentoitaviksi kiinteiksi jäännöksiksi. Pyöreinä kuvioina lantakuopat kertovat liesien paikoista ja rikkoutuneet ruukunpalat keittotoiminnasta. Maaperäanalyysit ja kasvinäytteet valottavat puolestaan keittopaikkojen aktiviteetteja. Vuoristo on paimentolaisen maisema, jossa teltan pystytys tapahtuu (Gen. 12: 7). Mutta erityisesti vertikaalisessa transhumance-tyyppisessä puolipaimentolaisuudessa osa vuotta vietetään vieläkin kylissä Jebel Bishrin ympäristössä (Lönnqvist et al. 2011). Ilmaston- ja ympäristönmuutokset vaikuttavat paimentolaiselämän kiertokulkuun Vuoriston ja laakson – ylä- ja alamaan – suhde on Jebel Bishrin elinkeinojen muotoutumisessa ollut keskeinen. Vuoristo oli laidunmaata, ja Jebel Bishri oli mesopotamialaisissa lähteissä animistisesti jumalallinen vuori. Maamerkit, kuten vuoret, ovat saaneet jo ammoisista ajoista myyttisiä ulottuvuuksia muinaisissa kertomuksissa. Kuten edellä viitattiin, puolipysyvään paimentolaisuuteen liittyy viljely jokiuomien ja keitaiden tuntumassa. Syyt ovat lähinnä ympäristöllisiä, sillä autiomaa-aro, joka on ollut alueen luonnonympäristöä ainakin viimeiset kymmenen vuosituhatta, tarjoaa mahdollisuuksia viljelylle vain ajoittain. Viimeaikaiset ympäristönmuutokset ovat olleet kuitenkin nopeita. Puut, joita tutkimusmatkailijat vielä näkivät 1900-luvun alussa Jebel Bishrin rinteillä, ovat muutamia akasioita lukuunottamatta suurimmaksi osaksi hävinneet. Ranskalaisten 1900-luvun alussa kartoittamat tiheät poppelilehdot Eufratin varrelta (Héraud 1988) ovat niin ikään lähes kadonneet. Modernit tietokoneanalyysit tarjoavat mahdollisuuden lähestyä mosaiikkimaisia ympäristöaineistoja ja maisemaa tilana, jossa muinaisjäännökset saavat koordinaatteihin pohjautuvan sijaintitiedon perusteella uuden merkityksen. Ilmastolliset kuivuuskaudet vaikuttavat elinkeinojen valintaan ja paimentolaisten liikkeisiin. Patriarkkatraditioiden nälänhätäepisodit on puolestaan yhdistetty historiallisiin välikausiin, jotka tunnetaan Egyptin ja Mesopotamian kronologioissa ja Niilin kuivuutta sekä paimentolaishyökkäyksiä koskevissa kuvauksissa. Omituista on kuitenkin, että nälänhätään liitetyt patriarkkatraditiot kuvaavat verrattain rauhallisia aikoja, kun puolestaan välikaudet olivat hyvinkin levottomia periodeja. Esimerkkinä voidaan mainita Egyptin kui230 Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa vuuteen liittynyt ensimmäinen välikausi, joka alkoi noin 2200 eKr. (katso Bell 1971: 1-26). Ilmastonmuutosta ja aavikoitumista on pidetty yhtenä paimentolaisten amorilaisheimojen liikehdinnän seurauksena noin 2300–2200 eKr. (Weiss et al. 1993; Weiss painossa). Aika tunnetaan myös Akkadin valtakunnan romahduksen periodina ja Syyro-Mesopotamiassa mahdollisten ympäristökatastroien aiheuttamina levottomuuksina (Weiss et al. 1993), jotka olisivat yhteydessä edellä mainittuun amorilaisten levittäytymiseen (Lönnqvist 2008). Amorilaisvaellukset johtivat territorioiden laajentumiseen, paikalleenasettautumiseen ja kaupunkien perustamiseen tai vanhojen kaupunkipaikkojen haltuunottoon. Aika merkitsi myös Urin kaupungin tuhoa ja sumerien sivilisaation loppua. Amorilaishallinto levittäytyi Mesopotamiaan, ja valtaan nousseet Shamshi-Adad ja Hammurabi hallitsivat syntyneitä amorilaiskuningaskuntia, kuten Vanhan Assyrian ja Vanhan Babylonian valtakuntia. Niistä muodostui imperiumeja eli aikansa maailmanvaltoja. (Lönnqvist 2000). Palestiinassa jakso ilmenee kuitenkin arkeologisesti kaupungistumisen tyrehtymisenä ja laajempaan paimentolaisuuteen siirtymisenä (katso esimerkiksi Parr 2009), mutta tuolta ajalta säilyneiden kirjallisten lähteiden puuttuminen alueelta ei anna paljon mahdollisuuksia paimentolaisryhmien varmaan identiiointiin. Epäsuorasti voidaan verrata amorilaisajan arkeologisia aineistoja Syyriassa ja huomata vastaavuuksia Palestiinassa. Se ei ole ihme, sillä Syyria-Palestiina on ollut vuosituhansia kulttuurillisesti sukulaisuutta ilmentävää aluetta (Lönnqvist 2000). Nykyisen ilmastonmuutoksen vaikutusta on tutkimuksissamme voitu havainnoida niin satelliittikuvilla kuin ruohonjuuritasolla beduiiniheimojen keskuudessa. Kuivuus on johtanut leirialueiden ja kyläasutuksen hylkäämiseen monin paikoin vuorella ja autiomaan puoleisilla vuorenjalustoilla. (Lönnqvist et al. 2010; 2011). Erityisesti autiomaiden rajat ovat herkkiä ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Tänään Jebel Bishrillä taistellaan aavikoitumista vastaan. Se on vaikuttanut myös puolipaimentolaisen Shanhasin kylän peltojen siirtymiseen joenuomasta toiseen, kun hiekkahunnut ovat peittäneet vanhat viljelyalueet. Shanhas on aikaisemmin telttabeduiineina eläneiden beduiiniheimojen asuttama kylä. Osasyynä räjähdysmäiselle aavikoitumiselle on nimenomaan aroalueella viljely, joka on kohtalokasta arojen luonnontasapainolle; viljely nimittäin imee alueen vesivarannot. Arot tulisi säilyttää paimentolaiselinkeinojen laiduntamisen maisemana. (Lönnqvist et al. 2010; 2011) Tibnen ja Kharitan rauniokummut Eufratilla Patriarkkakertomuksissa Harranin asutuskeskuksessa tapahtuu paikalleenpysähtyminen (Gen. 11: 13), ja sieltä edelleen lähtö Kanaaninmaahan. Nämä kuuluvat alueen paimentolaisuuden elämän syklisiin ilmiöihin: kiertokulku telttapaimentolaisuudesta pysyvään asutukseen ja edelleen paimentolaiseen elämänmuotoon on rytmi, joka toistuu paikallisten nomadien elämässä. Syyt asutusmuodon muuttumiseen eivät aina välttämättä ole olleet luonnonympäristöllisiä, vaan ne saattavat olla myös sosiaalisia, poliittisia tai jopa uskonnollisia, vaikka jälkimmäinen syy jää usein huomiotta. Varhaispronssikaudella 3. vuosituhannella eKr. Jebel Bishrin juurelle ilmestyi useita yhdyskuntia, ja varhainen pronssikausi näyttää olleen intensiivisintä asutuskautta 231 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist vuoren Eufratin puoleisella juurella. Suomalaiset ovat tutkineet ja kartoittaneet Tibnen ja Kharitan kylissä kaksi pronssikautista rauniokumpua eli telliä Eufratin ranta-alueella Jebel Bishrin juurella: molemmat rauniokummut kuvastavat alueen historiaa. Ne edustavat muinaisia kaupunkeja tai kyliä. (Lönnqvist et al. 2011). Rauvarhaiskerrostumista Kuva 9. Jebel Bishri Syyrian pronssikautisten kuningaskuntien, niokumpujen kuten Eblan ja Marin, keskiössä. Kartta: M. Lönnqvist 2010. paljastui yhteyksiä Mesopotamiaan ja sumereihin. Kirjoitustaidon syntykaudelta 4. vuosituhannen lopulta on Uruk-keramiikkaa, jonka kulttuurikeskus oli sumerien kaupunki Uruk Etelä-Mesopotamiassa. Uruk esiintyy Gilgamesh-eepoksessakin, ja se johti jonkinlaista kolonisaatiota Ylä-Eufratilta etelään; Algaze (1993) on kutsunut sitä Urukin maailmansysteemiksi. Nyt paljastunut löytöaineisto viittaa siihen, että sen piiriin lienee kuulunut Jebel Bishrin Eufratin puoleisia rauniokumpuja. Sumerien lisäksi Tibnen keramiikkamateriaali kertoo yhteyksistä sekä Eblan että Marin pronssikautisiin kuningaskuntiin (Lönnqvist et al. 2011; Kuva 9). Alue kuului kyseisten kuningaskuntien alueintresseihin, ja kuningaskunnat kahakoivat Jebel Bishrin tuntumassa jo 3. vuosituhannella eKr. Välillä alue kuului sumerien hallinnan aikaan Marille, välillä seemiläiselle Eblalle. 2. vuosituhannella eKr. Marin amorilaisvalta ulottui alueelle. Tibne on selvästi palvellut satamana Eufratilla; se on jo voinut olla Eblan Eufratin-satama nimeltä Mane tai Halbit, Eblan ja Marin taistelujen sillanpääasema. (vrt. Archi & Biga 2003). Eblan tekstit kertovat amorilaisten varhaisimman kuningaskunnan Mar.du-kin olemassaolosta jo 3. vuosituhannella eKr. Sen alueella oli Eblan jumaluuden pyhäkkö. (Archi 1985) Eräät tutkijat ovat sijoittaneet Mar.du-kin kuningaskunnan nimenomaan Jebel Bishrin alueelle. Tutkimuksissamme löytyneet kulttipatsaan silmä ja käsi seuraavat Mesopotamian ikonograiaa, ja vastaavia 3. vuosituhannen silmäkoristeita Mesopotamian kulttuuripiiristä löytyy Tell Asmarista, Tell Brakista ja Marista. (Katso Lönnqvist et al. 2011) Assyriologi Durand on esittämiemme löytöjen perusteella arvellut Tibnen kummun palvelleen Marin amorilaiskuninkaiden linnakkeena tunnetun Dûr-Jahdun-Limin satamana, jota kutsuttiin nimellä Ganîbatum 2. vuosituhannella eKr. (katso Durand 2005: 67). Jebel Bishrin Eufratin puoleisilla kielekkeillä myös hautalöydöt viittaavat arkeologisesti Marin kuningaskunnan territoriaaliseen vaikutukseen alueella (Lönnqvist et al. 2011). Kaupungissa paimentolaiset saattavat asua ajoittain, asuihan Aabrahamkin sumerilaisessa Urissa sekä Harranissa ja Loot Sodomassa. Kaupungin portit (Kuva 10) olivat jo muinoin paimentolaisille merkittäviä kohtaamispaikkoja ja kaupankäynnin sekä hallinnon areenoita. Lootkin istuskeli Sodoman portilla (Gen. 13), kun ”enkelit” saapuivat jälleen vierailulle. 232 Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa Summa summarum: patriarkkojen paimentolaisuus ympäristössään Jebel Bishrin vuoristossa Keski-Syyriassa aktualisoituu paimentolaisuuden ja paikalleenpysähtymisen kiertokulku. Alue on osa Vanhan testamentin patriarkkatraditioiden ja ihmisten elinpiiriä sekä vuotuiseen laiduntamiseen liittyvää sykliä. Se seuraa muinaista Eufratvirran reittiä. Patriarkkatraditiot kuvaavat ajallisina kerroksina nimenomaan län- Kuva 10. Milton Nuñez Dura Europoksen kaupungin muisiseemiläisten, kuten amorilais- ja ara- naisessa porttirakennelmassa Eufratilla lähellä Maria. Kuva: mealaisheimojen, paimentolaisvaihetta, K. Lönnqvist 2004. johon voidaan pureutua Jebel Bishrin pronssikautisessa maisemassa. Suomalaishankkeen arkeologiset prospektoinnit, inventoinnit ja kartoitukset ovat vuosina 2000–2010 tuoneet uutta tietoa alueen paimentolaisten muinaisuudesta ja nykyisyydestä. Karjankasvatus toimii liikkeellepanevana voimana. Se seuraa paitsi vuotuiskiertoa, myös ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Suomalaishanke on seurannut Jebel Bishrin alueen muinaisia ja nykyisiä ympäristönmuutoksia niin arkeologisesti kuin satelliittikuvien sekä tutka-aineistojen tarjoamin kaukokartoituksin. Vesi, lähteet ja kaivot, ovat autiomaavaeltajalle elintärkeitä pisteitä, ja siksi ne saavat keskeisen osan myös patriarkkakertomusten vaellustraditioissa, jopa niiden rakenteita kuvataan yksityiskohtaisesti. Eri ryhmien sosiaaliset kanssakäymiset aktualisoituvat kohtaamisina kaivoilla tai vieraanvaraisuutena teltoissa. Pyyteetön vieraanvaraisuus perustuu ajatukseen, että jokainen voi olla autiomaassa avuntarvitsija. Aabrahamin Eufratvirtaa seuraava reitti Urista Harraniin on kuin Jebel Bishrin alueen pronssikautisiin amorilaispaimentolaisiin kuuluneiden benjaminilaisten vaellusreitti, jota kuvataan Marin muinaisissa savitauluarkistoissa. Alueella vaikutti arkistojen mukaan myös hībrum-niminen klaani. Teltta ja talo vaihtuvat asuinmuotona laidunmaan ja kylän välillä. Ilmastonmuutos saattaa johtaa niin syklisiin vaelluksiin kuin paikallaanpysyvyyteen, mutta syyt liikkeeseen sekä asumismuotoon saattavat olla myös sosiaalisia, poliittisia tai uskonnollisia. Heimoon ja sukuun perustuva paimentolainen ja patriarkaalinen päällikkyysjärjestelmä elää vielä pitkäkestoisena sosiaalisena rakenteena alueella, jonka pronssikautiset hautausmaat seuraavat ilmeisimmin heimojärjestelmää ja ilmentävät päällikköjen statusta. Heimojen väliset laidunmaat on merkitty; usein haudat on rakennettu rajojen merkkipaikoiksi ja kulkureittien oppaiksi. Kukkuloille tai vuorenreunamille sijoitettuina ne näkyvät kauas ja niistä puolestaan näkyy pitkälle ympäristöön. Kallioon hakattu hauta on ikuinen leposija vaeltavalle paimentolaiselle, ja sellaisia käyttivät Vanhan testamentin patriarkkakertomusten ihmiset ja mitä ilmeisimmin agropastoralisteihin kuuluneet benjaminilaiset. 233 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist Hautojen ohella Jebel Bishrillä kiviset lammastarhat muodostavat tärkeimmän kiinteän muinaisjäännöstyypin. Kiviröykkiöt ja kivikehät ilmentävät alueen menneisyyttä, jossa esi-isillä ja karjalla on ollut keskeinen merkitys. Liha, riista, oli alueen kivikautisten metsästäjäkeräilijöiden jatkuvan liikkeen syy niin kuin paimentolaisilla karja. Jebel Bishriä voidaankin luonnehtia liikkuvien yhteisöjen ”liha-aitaksi”, jossa patriarkkatraditioiden Eufratia seuraava paimentolaisreitti tarjoaa muinaistutkijalle myös elävän laboratorion nykybeduiinien parissa tapahtuvaan havainnointiin. Bibliografia Painamattomat lähteet Lönnqvist, M. 2011. Jebel Bishri – Liikkuvien Yhteisöjen Liha-aitta. Suomen Damaskos-instituutin asiantuntijasarjassa Lukemista Levantista, www.damascus.i/tutkimus/lukemista-levantista. Lönnqvist, M., Törmä, M., Lönnqvist, K., Nuñez, M. 2009b. Site Catchment Analysis Applied to the Pastoral Landscape of Jebel Bishri in Syria Using QuickBird Satellite Imagery and Aster-Dem Data. Proceedings of CIPA 2009, Kyoto, http://cipa.icomos.org/ileadmin/papers/kyoto2009/181pdf. www.helsinki.i/hum/arla/sygis. Painetut lähteet ARM = Archives Royales de Mari. Raamattu, vuoden 1933 käännöksen mukaan. Tutkimuskirjallisuus Algaze, G. 1993. he Uruk World System: he Dynamics of Expansion of Early Mesopotamian Civilisation. University of Chicago Press, Chicago. Archi, A. 1985. Mardu in the Ebla Texts. Orientalia 54(N.S.):7-17. Archi, A. & Biga, M.G. 2003. “A Victory over Mari and the Fall of Ebla”. Journal of Cuneiform Studies 55:1-44. Bell, B. 1971. he Dark Age in Egypt: the First Dark Age in Egypt. American Journal of Archaeology 75:1-26. Braudel, F. 1972. he Mediterranean and the Mediterranean World in the Age of Philip II. Volumes I and II. 2nd edition. Collins, London. Bright, J. 1993. A History of Israel. 3rd edition. SCM Press, London. Buccellati, G. 1966. he Amorites of the Ur III Period. Pubblicazioni del seminario di semistica a cura di Giovanni Garbini. Richerche I. Istituto Orientale di Napoli, Naples. Buccellati, G. & Kelly-Buccellati, M. 1967. Annual Meeting of the Archaeological Institute of America (Archaeological Survey of the Palmyrene and the Jebel Bishri). Archaeology 20:305-306. Buillet, R.W. 1975. he Camel and the Wheel. Harvard University Press, Cambridge. Cauvin, J. 2000. he Birth of the Gods and the Origins of Agriculture. Cambridge University Press, Cambridge. Cribb, R. 1991. Nomads in Archaeology. New Studies in Archaeology. Cambridge University Press, Cambridge. Durand, J.-M. 2005. Le Culte des pierres et les monuments commémoratifs en Syrie amorrite. Mémoires de N.A.B.U. 9. Florilegium marianum 7. Paris: SEPOA. Falb, C., Krasnik, K., Meyer, J.-W. & Vila, E. 2005. Der Friedhof von Abu Hamed: Gräber des 3. Jahrtausends v. Chr. im syrischen Euphrattal. Schriten zur Vorderasiatischen Archäologie 8. Herausgegeben von W. Orthmann. Saarländische Druckerai & Verlag, Saarwellingen. Frösén, J. 2009. 1900-luvun humanistit tutkimusmatkoilla Euroopassa ja Välimerellä. Teoksessa Löytönen, M. (toim.) Suomalaiset Tutkimusmatkat, 330-379. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Heathcote, R.L. 1983. he Arid Lands: heir Use and Abuse. Longman, London and New York. Heltzer, M. 1981. he Suteans. With the contribution by Arbeli, S. Istituto Universitario Orientale. Seminario di Studi 234 Jebel Bishrin vuoristossa eletään patriarkkatraditioiden maisemassa Asiatici. Series Minor 14. Instituto Universitario Orientale, Naples. Héraud, C. 1988. Une Mission de Reconnaissance de l’Euphrate en 1922. Première Partie: Les Cartes. Institut Français de Damas, Damas. Karttunen, K. 2010. Mooseksen kirjoista kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundralle: Aasiantutkimuksen vaiheet Suomessa. Suomen Itämaisen Seuran julkaisuja 38. Suomen Itämainen Seura, Jyväskylä. Khazanov, A. 1994. Nomads and the Outside World. University of Wisconsin Press, Madison, Wisconsin. Köhler-Rollefson, I. 1993. Camels and Camel Pastoralism in Arabia. Biblical Archaeologist, LVI:180-188. Lönnqvist, M. 2000. Between Nomadism and Sedentism: Amorites from the Perspective of Contextual Archaeology. University of Helsinki. Juutiprint, Helsinki. Lönnqvist, M. 2003a. Ihminen aloitti viljelyn rukiilla, ei vehnällä. Tiedesivu Helsingin Sanomat, 23.8.2003. Lönnqvist, M. 2003b. Suomalaisten apuna sukkulan kuvat. Tiedesivu, Helsingin Sanomat, 23.8.2003. Lönnqvist, M. 2008. Were Nomadic Amorites on the Move? Migration, Invasion and Gradual Iniltration as Mechanisms for Cultural Transition. Teoksessa Kühne, H., Czichon, R. & Kreppner, F. J. (toim.) Proceedings of the 4th International Congress of the Archaeology of the Near East. 29 March – 3 April 2004, Freie Universität Berlin. Vol. 2, Social and Cultural Transformation: he Archaeology of Transitional Periods and Dark Ages. Excavation reports, 195-215. Harrassowitz Verlag, Wiesbaden. Lönnqvist, M. 2009. Jebel Bishri in Syria and the Role of Nomadism in the End of the Early Bronze Age. Teoksessa Parr, P. (toim.) he Levant in Transition. Proceedings of a Conference held at the British Museum on 20-21 April 2004, 49-55. Palestine Exploration Fund Annual IX. Maney Publishing, Leeds. Lönnqvist, M. & Stefanakis, E. 2009. GIScience in Archaeology: Ancient Human Traces in Automated Space. Teoksessa Madden, M. (toim.) he Manual of Geographic Information Systems, 1221-1259. American Society of Photogrammetry and Remote Sensing, Bethesda, Maryland. Lönnqvist, M. with the contributions by Törmä, M., Nuñez, M., Lönnqvist, K., Stout Whiting, M., Okkonen, J., Riihiaho, H. & Nissinen, M. 2006. Archaeological Surveys of Jebel Bishri. he Preliminary Report of the Finnish Mission to Syria 2000-2004. KASKAL, Rivista di storia, ambienti e culture del Vicino Oriente Antico 3:205-242. Lönnqvist, M. with the contributions by Törmä, M., Lönnqvist, K., Okkonen, J., Herles, M. & Königsdörfer, M. 2009a. Archaeological Surveys of Jebel Bishri, he Preliminary Report of the Finnish Mission to Syria, 2005-2006. KASKAL, Rivista di storia, ambienti e culture del Vicino Oriente Antico 6:1-42. Lönnqvist, M. 2010. How to Control Nomads? A Case Study Associated with Jebel Bishri in Central Syria. Teoksessa Kogan, L. (toim.) Proceedings of the 53e Rencôntre Assyriologique Internationale, City Administration in the Ancient Near East, 2:118-139. Orientalie et Classica, Babel + Bible 5. Eisenbrauns, Winona Lake, Indiana. Lönnqvist, M., Törmä, M., Nuñez, M., Okkonen, J., Stout Whiting, M., Riihiaho, H. & Nissinen, M. 2010a. Desertiication and Ethnoarchaeology: Studying Hazards in the Nomadic Environment of Jebel Bishri in Syria. Teoksessa Matthiae, P., Pinnock, F., Nigro, L., Marchetti, N. with the collaboration of Romano, L. (toim.) Proceedings of the 6th International Congress on the Archaeology of the Ancient Near East. May 5th-10th 2008, “Sapienza”- Università di Roma. Vol. 1, Near Eastern Archaeology in the Past, Present and Future: Heritage and Identity, Ethnoarchaeological and Interdisciplinary Approach: Results and Perspectives, Visual Expression and Crat Production in the Deinition of Social Relations and Status, 369-390. Harassowitz Verlag, Wiesbaden. Lönnqvist, M. with contributions by Lönnqvist, K., Törmä, M., Nuñez, M., Stout Whiting, M. 2010b. Tracing Tribal Implications among the Bronze Age Tomb Types in the Region of Jebel Bishri in Syria. International Symposium: Formation of Tribal Communities, Integrated Research in the Middle Euphrates, Syria, November 21-23, 2009. Al-Rāidān Special issue:165-173. Lönnqvist, M., Törmä, M., Lönnqvist, K., Nuñez, M. 2011. Jebel Bishri in Focus: Remote sensing, archaeological surveying, mapping and GIS studies of Jebel Bishri in central Syria by the Finnish project SYGIS. BAR International Series 2230. Archaeopress, Oxford. Moore, A.M.T., Hillman, G.C., Legge, A.J. 2000. Village on the Euphrates: From Foraging to Farming at Abu Hureyra. Oxford University Press, Oxford. Parr, P. (toim.) 2009. he Levant in Transition. Proceedings of a Conference held at the British Museum on 20-21 April 2004. Palestine Exploration Fund Annual IX. Maney Publishing, Leeds. Perkins. D. Jr. 1964. Prehistoric Fauna from Shanidar, Iraq. Science 144:1565-1566. Poidebard, A. 1934. La Trace de Rome dans le Désert de Syrie: Le Limes de Trajan a la conquète arabe, recherches aériennes 235 Minna Lönnqvist & Kenneth Lönnqvist (1925-1932). Texte, Atlas. Bibliothèque Archeologique et Historique. Tome XVIII. Paul Geuthner, Paris. Sahlins, M.D. 1968. Tribesmen. Foundations of Modern Anthropology Series. Englewood Clifs, Prentice Hall Inc., New Jersey. Streck, M.P. 2000. Das amurritische Onomastikon der altbabylonischen Zeit. Band 1: Die Amurriter, Die Onomastische Forschung, Ortographie und Phonologie, Nominalmorphologie. Alter Orient und Altes Testament. Band 271/1. Herausgeber: Manfried Dietrich & Oswald Loretz. Ugarit-Verlag, Münster. Stordeur, D. 1993. Sédentaires et nomads du PPNB inal dans le desert de Palmyre (Syrie). Paléorient 19:187-204. Van Seters, J. 1975. Abraham in History and Tradition. Yale University Press, New Haven & London. Wallin, G.A. 1966. Tutkimusmatkoilla arabien parissa: Otteita matkapäiväkirjoista ja kirjeistä. J. Aro & A. Salonen (toim.). WSOY, Porvoo. Weiss, H., Courty, M.-A., Wetterström, W., Guichard, F., Senior, L., Meadow, R.and Curnow, A. 1993. he Genesis and Collapse of hird Millennium North Mesopotamian Civilization. Science 261:995-1004. Weiss, H. (painossa) Altered Trajectories: he Intermediate Bronze Age in Syria and Lebanon 2200-1900 BCE. 236 Kukkupuhetta ja unelmahöttöä Kukkupuhetta ja unelmahöttöä Janne Ikäheimo1 & Irmeli Pääkkönen2 2 1 Arkeologian laboratorio, Oulun yliopisto Suomen kielen lehtori emerita, Oulun yliopisto Abstract he results of scientiic study in archaeology as well as folklore are apt to be used for nonscientiic purposes, e.g. to empower nationalistic strivings and racial aggrandizement; in the present world also largely to boost business ventures. Elias Lönnrot´s epic Kalevala with its temporally, spatially an functionally varying components and world-widely known heroes has grown in the imagination of its readers into a description of a truly existent land with its own history and geography, situated somewhere in Karelia in the iron age. his imaginary world has also provided substance for business enterprises in ”the Kalevala spirit”. he writers of the article criticise the use of overly expressive language while describing these business ventures, which are oten based on a lamentably uninformed attitude towards the material in question. Long and well known historical facts let aside, the result oten is an unhappy mixture of Kalevala´s imaginary world and mercenary modern/contemporary aims, even up to the point of presenting the clientele with rites based on mutually unconnected mythologies. Lönnrot´s Kalevala has been and still is a work of of such powerful impact, that the nature and contents of the epic itself have been overlooked and are in danger of being reshaped according to the oten uninformed aspirations of some users and their unfortunate clients. Tämän artikkelin ensimmäinen kirjoittaja aprikoi keväällä 2010 Oulun yliopistossa pitämänsä Arkeologia ja turismi -luentosarjan yhteydessä, että kansalliseepoksemme Kalevala olisi luultavasti mitä oivallisin matkailullisen tuotteistamisen kohde. Sattui niin, että varsin pian tiedotusvälineet uutisoivat Ouluun suunnitteilla olevasta teemahuvipuistosta nimeltä Kalevala Park. Sitä luonnehditaan komealta kalskahtavin ilmaisuin kuten ”kansallinen mytologia”, ”aito ja autenttinen” sekä ”elämyksellinen”. Kalevalan sankarit ovat meidän omia, perimätietona tulleita sankareitamme, joista kertovat tarinat, kansanviisaudet ja mytologiat kuvastuvat Kalevalasta (Jyrki Suutarin haastattelu, Radio Mega 13.7.2011). Tällaisia sanoja – kukkupuhetta ja unelmahöttöä – käytetään uutta matkailunähtävyyttä yleisölle esiteltäessä, kun kaupallisille suunnitelmille haetaan vauhtia. 237 Janne Ikäheimo & Irmeli Pääkkönen Teema ja teemoittaminen on konsepti, jota käytetään elämysteollisuudessa tuomaan kohteelle lisäarvoa kohonneen kiinnostavuusaspektin kautta. Kansallisesti merkittävät tieteelliset aineistot: sekä konkreettiset, kuten arkeologien löytämät ja tutkimat muinaisjäännökset, että henkisen perinteen piiriin kuuluvat, kuten esimerkiksi kansanrunous ja rituaalit, ovat olleet tukemassa monia hankkeita ja antamassa lisäarvoa muihinkin kuin kaupallisiin tarpeisiin. Meillä suomalaisilla ei ole käytettävissämme Egyptin pyramidien, Lähi-idän tai Kaukoidän runsaiden temppeli- ja palatsiraunioiden kaltaisia aarteistoja. Konkreettiset suomalaiset muinaisjäännökset eivät ilmastomme ja maaperämme laadun vuoksi yleensä ole turistien valtavirralle henkeäsalpaavan houkuttelevia, joskin asiaan perehtyneille tarkastelijoille mielenkiintoisia. Sen sijaan voimme ylpeinä esitellä suullisen kansanperinteemme, joka Kalevalan muodossa on kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävä saavutus. Eivät jyrkät kielikuntaerotkaan ole estäneet sitä saavuttamasta kansainvälistä tunnettuutta. Kalevalan valjastaminen myös teemahuvipuiston tarpeisiin on ymmärrettävää, koska se on tunnettu brändi, jota kukaan ei ole joko keksinyt tai edes voinut rekisteröidä tavaramerkikseen. Toki maassamme on vuodesta 1911 alkaen toiminut Kalevalaseura-säätiö, joka mm. edistää Kalevalaan ja suomalaiseen kansalliseen kulttuuriperinteeseen liittyvää tieteellistä ja taiteellista toimintaa sekä antaa lausuntoja ja laatii aloitteita toimialaansa liittyvistä hankkeista. Se ei kuitenkaan omista Kalevalaa, josta on jo aikoja sitten tullut suomalaisessa mentaalimaisemassa lymyävää kollektiivista kansallisomaisuutta. Kalevalan tunnettuus olisi mahdollisesti vieläkin laajempi, mikäli siitä olisi tehty muiden sepitteellisten kertomusten, kuten Tarun Sormusten Herrasta tai Beowulin tapaan Hollywood-elokuva. Tällaisten puuttuminen tekee kuitenkin erilaisten yrittäjien vapaan mielikuvaleikin mahdolliseksi: ei pelkoa jäljittelykanteista. Kalevala on siis brändi valmiiksi roolitettuine henkilöhahmoineen, eikä se tässä mielessä eroa oleellisesti esimerkiksi Disney-hahmojen kuvastosta: on viisasta, taitavaa, kaunista, pahaa ja hullunrohkeaa. Kalevala-brändin hyvänä puolena Disney-imperiumin luomiin hahmoihin verrattuna on kuitenkin esittämisen tavan suhteellinen vakiintumattomuus. Väinämöisen täytyy toki olla vanha, arvokas ja parrakas, mutta Aku Ankkaan verrattuna hänen hahmolleen sallitaan enemmän vapauksia. Karrikoituja piirteitä omaava Väinämöis-hahmo on hyväksyttävissä, mutta vastaava muuntelu Aku Ankan kohdalla aiheuttaisi luultavasti torjuntareaktion. Tällaista Aku Ankkaa pidettäisiin yksinkertaisesti huonosti piirrettynä. Kalevalan kaupallisesti asennoituneille käyttäjille voisi olla avuksi pieni mietintätuokio Kalevalan synnystä ja sisällöstä. Piirilääkäri Lönnrotin kirjallinen saavutus oletetaan nimittäin niin tutuksi, että harva tuntee enää tarvetta siihen tutustua. Luulotellusta tuttuudesta on seurauksena sangen epämääräinen ja monista nurkistaan epäaito tietämys. Sellaisetkin tahot, jotka käyttävät Kalevalan aineksia vakaviin tarkoituksiinsa, voivat osoittaa hyvinkin hataria tietoja. Tällaisesta esimerkkinä suomalaisten hyvin tuntemaan ”Koskenlaskija”-juustoon liittyvä tiedottaminen. Jopa valmistajan tiedottajakin luuli nimellä viitattavan Kalevalan Lemminkäisen koskenlaskuun, mikä ei tosiaan tapahtunut kovin myönteisissä merkeissä: surmattu sankari ”meni koskessa kolisten”, ei uljaasti kuohuissa tukin päällä tasapainoillen, kuten tunnetussa pakkauskuvassa (Kalevala 14: 441 - 444). Ka238 Kukkupuhetta ja unelmahöttöä levalainen sidos oli luuloteltua ja Koskenlaskija-viittauksen yhteys suomalaisten aikanaan suosimaan kohukirjaan ”Laulu tulipunaisesta kukasta” oli katkennut. Toinen esimerkki: Yksi tunnetuimmista sekä arkeologien että turistien arvostamista löytöpaikoista, Leväluhdan suohauta, on saanut ympärilleen kauniin metsikön ja aitauksen, mutta kunnostajien toimesta on myös laadittu tiedotetaulu, jonka mukaan kyseessä on mahdollisesti ollut Kalevalan Louhen käyttämä orjien rankaisupaikka. Lieneekö tarun ja toden sekoittaminen turistille kiehtovampaa kuin tutkijoiden tarjoama täsmällinen tietoaines? Kalevalan salaisuus on kalevalakieli, tuo suomen kielen nykyiseenkin äänne- ja muotorakenteeseen hyvin istuva kielimuoto, joka aikoinaan korvasi kirjoitetun kielen. Sen ominaisuuksiin kuuluvat mieleen painuva rytmi, alkusoinnut ja monenlaiset kertokuviot. Kalevalamitta tarjosi niin paljon tukea muistille, että sitä saatettiin käyttää luotettavana välineenä tiedon siirtämiseksi ajassa ja paikassa eteenpäin. Suullisen perinteen lakien mukaan alkuperäinen teksti tietenkin muuntui koko ajan, esittäjänsä ominaisuuksista ja kieliympäristöstä riippuen. Tuleviin aikoihin säilyi kuitenkin runsaasti myyttiä, satua, tunnelmaa, elämänviisautta ja käytännön ohjeita. Yhdessä tätä ainesta voidaan kutsua kalevalamittaiseksi kansanrunoksi. Tähän valtavaan, kielemme käyttöalueella asustavaan aarteeseen suuntautui jo 1600-luvun lopulta lähtien yleinen antikviteettiharrastus. Kansanrunoaineistoa siirrettiin jonkin verran kirjalliseen muotoon; kansan parissa liikkuneet oppineet, varsinkin maaseudulla asuvat papit, merkitsivät muistiin tapaamiensa runonlaulajien säkeitä. H.G. Porthan analysoi runokielen ominaisuuksia ja teki selvää runon esittämistilanteistakin. Ei kulunut kauan, kun syntyi monellakin taholla – mm. ensimmäinen suomen kielen lehtori, oululaissyntyinen C.N. Keckman (1793–1838) sekä hänen seuraajansa K.A. Gottlund (1796–1875) – ajatus runojen yhdistämisestä yhtenäiseksi eepokseksi, Homeroksen eeposten malliin. Toimeen tarttuneena Lönnrot kulki ja kokosi, merkitsi muistiin ja yhdisteli. Tuloksena oli Vanha Kalevala (1835). Keckman otti vaivoikseen Lönnrotin Kajaanista lähettämien käsikirjoitusten toimittamisen kirjapainoon, oikovedosten korjailun ja monenlaiset logistiset toimet (Pääkkönen 1994). Gottlund puolestaan esitti kritiikkiä Lönnrotin ratkaisuja kohtaan. Olisihan runot voinut toisinkin yhdistellä. Itsensä Lönnrotinkin mukaan aineistoa oli niin valtavasti, että niistä olisi voinut koota vaikka seitsemän erilaista Kalevalaa. Kun vaellusretkillä löytyi aina vain lisää runoainesta, Lönnrot laati vielä uuden, laajemman Kalevalan (1849). Tämä on se kansallinen merkkiteos, jota kouluissa luetaan, useimmiten erilaisina lyhennettyinä laitoksina, se merkkiteos jonka tunnemme – tai emme tunne. Suuri kuviteltavissa oleva kokonaisuus oli kiehtonut Lönnrotia. Hän huomasi, että runonlaulajatkin yhdistelivät erilaisia kertovien runojen jaksoja laajemmaksi juoneksi. Runot olivat ikään kuin itsestään eepostumassa. Kun hän tunsi enemmän säkeitä kuin yksikään laulajista, hän saattoi tehdä samoin, luoda erillisistä kertovista runoista yhtenäisehkön juonen ja höystää kokonaisuutta muulla aineksella: loitsuilla, lyyrisillä katkelmilla, hää- ja karhunpeijaisrunostolla. Yhtenäisen kalevalamitan ansiosta oli mahdollista ottaa mukaan ajallisesti, paikallisesti ja funktionaalisesti hyvin erilaisia aineksia. Ehkä vuosituhannen kattavaa syntyaikaa, laajaa kielialuetta ja erilaisia elämäntarpeita edustanut aineisto kiteytyi yhdeksi kaunokirjalliseksi kokonaisuudeksi. Se edusti aineksiensa syntymisaikojen samoin kuin 1800-luvun alkupuolen ja Elias Lönnrotin arvomaailmaa. Syntyi mielikuva 239 Janne Ikäheimo & Irmeli Pääkkönen muinaisesta maailmasta, kuvitellusta kulttuurikokonaisuudesta, jonka olemassaoloon tekijä itsekin alkoi uskoa. Se löysi suomalaisten tajunnassa pian oman paikkansa kartalta ja oman kautensa historiastakin. Myös arkeologia otettiin mukaan: asuinpaikoilta tehtyjen löydösten mukaan suunniteltuja koruja alettiin nimittää Kalevala-koruiksi. Niiden kiistaton suosio on yksi esimerkki Kalevalan ankkuroitumisesta nykytodellisuuteemme. Mielikuvaa hyödyntämässä – kansallisesta kapitalistiseen pääomaan Kalevalaa on sittemmin käytetty hyödyksi sen mukaan, mitä kukin aikakausi on tarvinnut. Kalevalan tukea on saatu taistelussa suomen kielen oikeuksista, kansallisen itsetunnon kasvattamisessa ja kansallisesti leimautuneen sana- kuva- ja säveltaiteen aihepiirin rikastamisessa. Aluksi sillä oli valtava merkitys suomen kielen aseman kohottajana. Eihän sellainen kieli, jolla tällaista taidetta oli luotu, voinut mitenkään olla pelkästään moukkamaisen rahvaan alkeellinen kieli. Ruotsia kotonaan ja koulussa käyttänyt sivistyneistö alkoi ihailla kalevalaista runoa. Ylioppilas Fabian Collan kertoi 9.3.1836 päiväkirjassaan, miten pari itäsuomalaista ylioppilasta oli Savo-Karjalaisen osakunnan juhlissa esiintynyt “som ett par gamla runoniekat” (suom. Pääkkönen 1994: 88). Alettiin pohtia niitä ongelmia, joita suomen äännejärjestelmän siirtäminen johdonmukaiseen kirjalliseen muotoon tuotti, tehtiin valintoja murteiden erilaisten kantojen välillä, ratkaistiin kehittyvässä yhteisössä syntyviä sanastokysymyksiä. Edistyttiin suomen kielen käytössä monella elämän alalla. Kalevalasta tuli paitsi kielen myös kansallisuusaatteen kohottamiseen tähtäävä symboli. Pian ryhdyttiin ponnistelemaan Kalevalan kääntämiseksi ruotsin kielelle, jotta suomea taitamaton sivistyneistö olisi päässyt perille sen aarteista. Suomenkielisiä oppilaitoksia perustettiin ja Kalevalaa ryhdyttiin opiskelemaan kouluissa. Säveltäjät, kuvataiteilijat ja kirjailijat levittivät ja vakiinnuttivat kalevalaista kuvastoa karelianismin hengessä. Kalevalan merkitys näkyi huomattavana Vanhan Kalevalan suurissa, virallisissa satavuotisjuhlissa 28.2.1935. Kansallisuusaate tuotiin esiin monissa puheissa, arvovaltaisimman mahdollisen kutsuvierasyleisön parissa, yhtä hyvin kuin maalaispitäjän pappilan salissa, jonne kokoonnuttiin kansallispuvuissa kuuntelemaan radiolähetystä silloisesta Messuhallista (Kalevalaseuran vuosikirja 16, 1936 ). Kalevala lainasi nimiainesta monille kansallisille suuryrityksille mutta tuki myös arkisia pienhankintoja: Sampo-nimen saivat sekä pankki että kiillotuspulveri. Nyt oltiin pisteessä, missä Kalevalasta itsestään oli tullut myytti. Sen pelkkä nimi assosioi suureen menneisyyteen, toiveikkaaseen tulevaisuuteen. Voi sanoa, että Kalevala irtosi juuristaan: niistä tuhannen vuoden aikana laadituista suullisista teksteistä, jotka olivat syntyneet erilaisissa ympäristöissä erilaisiin tarpeisiin ja uudelleenmuokkautuneet monen muistin kautta kulkiessaan. Kalevala irrotettiin myös Lönnrot-juuristaan, ja ansiot sen synnystä koettiin yhteiseksi omaisuudeksi, jonkinlaiseksi lahjakkaan kansan yhteishyminäksi. Ansionlisä miellytti tietysti kaikkia kieliympäristön jäseniä, ja ylevästä yhteiskäsityksestä oli vaikea luopua silloinkin, kun kansanrunouden ja kirjallisuuden tutkijat alkoivat julkaista tutkimustensa tuloksia: Kalevala on kirjallisuutta, ei varsinaista kansanrunoutta. Kun viisikymmentä vuotta Messuhallin juhlien jälkeen, vuonna 1985, suunniteltiin Vanhan Kalevalan 150-vuotismerkkipäivää – artikkelin toinen kirjoittaja oli Oulun yliopiston 240 Kukkupuhetta ja unelmahöttöä edustaja neuvottelukunnassa – oli tekeillä aivan toisensävyinen juhlavuosi. Niitäkin juhlia vietettiin arvokkaasti ja monella taholla, mutta päällimmäisenä jäi mieleen vahva pyrkimys iloon ja leikkimieleen, myönteisen kuvan antamiseen koululaisten opetuksessa, hauskanpitoon yhteisen pääoman äärellä. Tätä tavoitetta varten laadittiin materiaaleja ja koulutettiin ohjaajia. Vakava ilo ja leikkimieli oli läsnä Finlandia-talon pääjuhlassa. Sen saattoi kokea myös monien pohjoissuomalaisten paikkakuntien juhlinnassa, vaikkapa Ylitornion kansalaisopiston järjestämässä tilaisuudessa, jossa kanneltaan näppäillyt omahyväinen Väinämöinen ja häntä kuulemaan taapertaneet, kikattavat ”sisarukset sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset” jättivät vahvan muistijäljen. Kalevala vietti 150-vuotisjuhlaansa aikana, jolloin etsittiin iloa ja hyvää mieltä. Nykyajassa suomalaisten kansallinen itsetunto nähtävästi tarvitsee yhteisen pääoman pönkitystä talouspuolella, rahan tekemisessä. Niinpä ajan henki näkyykin yrityksissä, jotka paitsi käyttävät hyväksi Kalevalan aineksia myös ottavat toiseksi tukipylvääkseen (tai savijalakseen) englannin, tuon yleismaailmallisen kaupankäyntikielen. Kalevala Park -teemahuvipuiston englanninkielinen konsepti ei toki ole matkailualalla ainutlaatuinen. Kuhmossa on jo hyvän aikaa toiminut alun perin Kalevala-kylänä tunnettu nähtävyys, jonka toimintaa ei saatu kaupungin omistuksessa kannattavaksi. Kesäkuussa 2008 se avautui uudelleen yrittäjävetoisena ja ajan henkeä raadollisella tavalla heijastelevalla uudella nimellä Kalevala Spirit -elämyspuisto (Kuva 1). Elämyspuisto pitää mainospuheiden mukaan sisällään ”erilaisia toimintoja, jotka yllättävät ja hämmästyttävät vieraansa kaikkien aistien voimalla” samalla kun kaikissa tuotteissa ovat punaisena lankana ”Kalevalan mytologia ja suomalaisuuden syvin olemus”. Niinpä tarjolla on laadukkaiden käsityötuotteiden ohella kalevalaisia makuelämyksiä ja erilaisia retkiä. Talviaikaan tarjonnan monipuolisuuden täydentää ”kainuulainen joulupukki”, jonka toimipiste on nöyrästi nimetty Joulupukin sivukonttoriksi. Erilaisia ja eri-ikäisiä aineksia yhdistellään elämyspuistossa vapaasti, tarkastelijasta riippuen ihastuttavalla tai kauhistuttavalla tavalla. Elämyksen voi tuottaa esimerkiksi Sampo-riitti eli ”rituaali, jossa Shamaani kertoo runomuodossa ja elein tarinan Sampon[!] tuhoutumisesta. Kohokohta on, että hän löytää ja nostaa Sampon sirpaleita vedestä. Jokainen asiakas saa itselleen onnea tuottavan palasen, riimukiven, jonka selitys löytyy Shamaanin jättämästä kääröstä.” - Verraten vähäinenkin Kalevalan tekstin lukeminen olisi voinut auttaa esitteen kirjoittajaa taivuttamaan Sampo-sanan suomalaisittain oikein (sampo : sammon). Viimeistään riimukiven luulisi keikauttavan nurin viimeisenkin kulttuuripuristin kupin, mutta tällainen historiallisista todennäköisyyksistä täysin vapaa menneisyyden tulkinta voi tapahtua elämysteollisuudessa. Niinpä Suomen esihistorialle sangen vieraiden viikinkien ympärille on rakennettu menestyksekkäästi Harald-ravintolaketju, ja ketjua pyörittävän yrityksen toimitusjohtaja on mutkattomasti todennut: ”Viikingit liittyvät oleellisesti myös Suomen historiaan, onhan heistä, esimerkiksi riimukivien muodossa, merkkejä ainakin Lounais-Suomessa.” Samaa kukkupuheiden linjaa noudattelee Kuhmon elämyspuiston www-sivuston teksti: ”Kalevala Spirit tuo markkinoille kalevalaisuuden koko kuvan ja suomalaisuuden syvimmän olemuksen kolmella liiketoiminta-alueella: Kalevala Spirit Gourmet, Kalevala Spirit Design ja Kalevala Spirit Experience”. 241 Janne Ikäheimo & Irmeli Pääkkönen Aitoa ja autenttista, kalevalaista totta kai! Kalevala ja Pohjola ovat eittämättä eräällä tavalla ”myyttisiä” kohteita, jotka useimmat meistä sijoittavat heikosta todellisuuspohjasta huolimatta mielikuvissaan osaksi Suomen muinaishistoriaa todellisten, useimmiten rautakautisten arkeologisten kohteiden rinnalle. Mielikuva on kuitenkin vain mielikuva, eikä se Kuva 1. ”Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa…”; elämyspuiston Ka- tee Kalevalaa ja sen pohjalta hahmolevala on nuorekas, hymyilevä ja kliininen. Kuva: Kalevala Spirit. tettua kalevalaista kulttuuria yhtään aidommaksi tai autenttisemmaksi. Kalevalaiseen kulttuuriin voi jokainen tarkastelija periaatteessa liittää haluamansa asiat, aivan kuten Platonin dialogeista tunnetun Atlantis-kertomuksen varaan on rakennettu tieteellisten urien ohella mm. menestyksellisesti toimivia hotelleja. Mainospuheissa on tietysti tärkeä painottaa, kuinka esimerkiksi Kalevala Parkissa saadaan autenttisia elämyksiä ja koetaan aitoa tunnelmaa. Ne on tarkoitus tuottaa mm. äänien ja tuoksujen avulla. Mahdollista tuoksuaistimusten kirjoa kuvaa Helsingin Sanomien yleisönosastolla nimimerkki ”Joukahaisija” varsin realistisesti: ”Kalevalan aidot tuoksut elävöittämään? Mitä ne ovat? Ne ovat riukutuotteiden lemut, tunkioiden ja puoliksi kaluttujen luiden mätänemislemut, vapaana liikkuvien sikojen ja niiden jätösten lemut, pesemättömien vaatteiden lemut, hammasmädän lemut, vanhan kaljan eltaantunut lemu.” Kalevalaista äänimaisemaa olisi periaatteessa mahdollista lähestyä hieman vakavammalla otteella äänimaiseman arkeologian keinoin. Tuon alan ensimmäinen väitöstutkimus maassamme fokusoitui nimenomaan rautakauteen, ja sen lopputuloksena oli tulkinta äänimaisemasta rautakautisessa viljelijäyhteisössä (Rainio 2010: 176–185). Se ei oletettavasti eronnut paljoa historiallisen ajan talonpoikaisyhteisön äänimaisemasta, joten lapsuudessaan maaseudulla asuneet suurten ikäluokkien edustajat ovat ainakin sen jo kokeneet ilman keinotekoista teemahuvi- tai elämyspuistoa. Keskiverto kansalainen pystyy yleensä näkemään mainospuheiden taakse. Miksi niitä on sitten ylipäätään tarpeen lausua ääneen, kun loppupeleissä kaupallisen yrityksen toiminnan määränpää on kaikille selvä; sen täytyy tuottaa voittoa omistajilleen. Ehkä kyse on perisuomalaisesta epävarmuudesta, joka ei anna mahdollisuutta sanoa asioita niin kuin ne ovat. Ajatellaan, että toiminnan perinteikkyys on yhteiskunnallista hyväksymistä edistävä tekijä. Erityisen voimakkaasti erilaisiin arvoihin – ekologisuus, opetuksellisuus jne. – vedotaan silloin, kun yrittäjän tarkoitus on saada tukea julkisista varoista hankkeelleen. Menneisyyttä koskevien arvojen liittämisestä osaksi matkailuhanketta onkin mahdollista käyttää termiä kulttuuriperintöpesu. 242 Kukkupuhetta ja unelmahöttöä Ajatus Kalevala-teemaan perustuvasta huvipuistosta on lähtökohtaisesti toimiva, kunhan vain projektin tekijöillä on tietoa ja näkemystä toteuttaa kokonaisuus kävijöitä miellyttävällä tavalla. Arkeologin, historioitsijan tai kansanperinteen tutkijan ei tarvitse vaatia Kalevala Parkilta aitoutta tai autenttisuutta, semminkin kun jokainen näkemys sellaisesta, mitä ei ole koskaan ollut olemassa, on lähtökohtaisesti yhtä aito ja autenttinen. Sen sijaan tällaisiin projekteihin liittyvän kukkupuheen ja unelmahötön määrää voisi radikaalisti karsia. Teemahuvipuiston tarkoitus on tuottaa kävijöille elämyksiä ja ylläpitäjille voittoa sekä kasvattaa lisääntyneen turismin kautta myös alueellisia kassavirtoja. Kalevala on puolestaan valmis ja käyttövapaa brändi, joka on valjastettavissa kasvattamaan turistinähtävyyden huomiotaloudellista lisäarvoa. Asian voi sanoa suoraan ilman myötähäpeän tunnetta nostattavia verbaalisia kiemurteluja ja valitettavaa perehtymättömyyttä taustana olevaan aineistoon. ”Millainen kansa, sellainen Kalevala.” Kalevala-myyttejä on todellakin monenlaisia, aina sen mukaan, mihin aikakauden suomalaiset haluavat nojata. Nähtäväksi jää, ovatko ne moninaisuudessaan ja ajanmukaisuudessaan jättämässä peittoonsa Kalevala-teokseen sisältyvät tärkeät yleisinhimilliset myytit. Sen miten maailma syntyi, miten iso tammi kaadettiin, miten Sampo sodittiin sirpaleiksi ja Väinämöinen lähti pois kansansa luota. Niissä on ollut ainesta myös meille suomalaisille, tärkeitä osasia kansalliseen kuvastoomme. Siitä huolimatta itse Kalevalan tuntemus lienee niukahkosti edistynyt ajoista, jolloin ne suomalaiset, jotka sitä pitivät suuressa arvossa, eivät sen kieltä edes ymmärtäneet. Kerrotaan muistitietona, kuinka jokin merkittävä kulttuuriyksikkö oli saanut Kalevalan lahjaksi heti sen ilmestyttyä. Kalevalan satavuotisjuhlissa lahjaa sitten esiteltiin ylpeinä: ”Se on meillä vielä tallella!” Olihan se, oli niin tallella että sivut olivat auki leikkaamatta. Kalevalaa ei tarvinnut tuntea, riitti että se oli olemassa. Tällaisena avaamattomana, pimeänä myyttinä se on nykyäänkin valmiina tukemaan niitä pyrintöjä, joita aikakausi pitää tärkeinä. Kalevalaan sisältyvät yleisinhimilliset ja ikiaikaiset myytit sentään voittanevat ajan ja muodin vaihteluissa muuntelehtivan Kalevala-myytin. Toisaalta oma Lönnrotin-Kalevalamme (1835, 1849) on tuottanut merkittävää aatteellista ja isänmaallista sekä poliittistaloudellista tulosta. Se ei muutu, tulkittiinpa sitä miten taitamattomasti tahansa. Kalevalan synnyn perin pohjin tutkinut ja julkaissut huomattava Kalevalan-tutkijamme Väinö Kaukonen sanoo asian auki: ”On vain yksi Lönnrotin kokoonpanema Kalevala On vain yksi Lönnrotin kuvittelema kalevalainen muinaisaika” 243 Janne Ikäheimo & Irmeli Pääkkönen Bibliografia Sähköiset lähteet Forum24 21.6.2011. Martti Turunen: Kehut vasta lopussa. Verkkouutinen. <http://www.forum24.i/uutiset/kehutvasta-lopussa>. Luettu 11.8.2011. Kaleva 14.4.2010. Antti Ervasti: Hietasaaren huvipuisto sai paikan. Verkkouutinen. <http://www.kaleva.i/uutiset/ hietasaaren-huvipuisto-sai-paikan/849281>. Luettu 11.8.2011. Kaleva 21.6.2011. Aki Harju: Hietasaareen nousee Kalevala-teemapuisto. Verkkouutinen. <http://www.kaleva.i/uutiset/hietasaareen-nousee-kalevala-teemapuisto/903553>. Luettu 11.8.2011. Karjalainen 31.5.2007. STT. Uusiutunut Kalevala-kylä avaa ovensa Kuhmossa. Verkkouutinen. <http://www.karjalainen.i/Karjalainen/Uutiset/uusiutunut_kalevalakyl%C3%A4_avaa_ovensa_kuhmossa_3422187.html>. Luettu 11.8.2011. Radio Mega 13.7.2011. Aamuvieras: Kalevala vielä hyödyntämättä matkailussa. Verkkouutinen ja audiotallenne. <http://www.radiomega.i/index.php?mw=aamuvieras+kalevala%20park+jyrki%20suutari&option=com_ sbsarticle&tmpl=blog&cid=30244&cat=1>. Luettu ja kuunneltu 11.8.2011. Viisi Tähteä 5.10.2009. Timo Elo: Kuopion viikingit valtaavat Suomen. Verkkouutinen. <http://www.viisitahtea.i/ erikoisartikkelit/88/4728-kuopion-viikingit-valtaavat-suomen>. Luettu 11.8.2011. Tutkimuskirjallisuus Kalevalan kulttuurihistoria. Toim. Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1179. Helsinki 2008. Kalevalaseuran vuosikirja 16. Kalevalan satavuotisjuhlain muisto. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo - Helsinki 1936. Kaukonen Väinö: Lönnrot ja Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 349. Helsinki 1979. Lönnrot Elias: Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 14. 28. painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1995. Pääkkönen Irmeli: Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Suomi 172. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1994. Rainio Riitta: Suomen rautakautiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset. Äänimaiseman arkeologiaa. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarja, osa 138. Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry: Helsinki. 244 Vierailuja ”hiljaisen maailman” kulttuuriperintökohteissa Vierailuja ”hiljaisen maailman” kulttuuriperintökohteissa Jari Okkonen Arkeologia, Oulun yliopisto Abstrakti Vedenalainen kulttuuriperintö on herkästi haavoittuva, mutta suurta yleisöä kiinnostava resurssi, johon liittyvät kysymykset ovat olleet esillä viime aikoina tiedotusvälineissä. Vauraissa länsimaissa sukellusturismi on noussut merkittävään rooliin ja entistä useampi virkistyssukeltaja on kiinnostunut ohjatusti vierailemaan vedenalaisilla kulttuuriperintökohteilla. Artikkelissa käsitellään niitä ongelmia, joita kasvavasta sukellusturismista ja vierailusta on kulttuuriperintökohteille. Lisäksi pohditaan syitä, miksi laivanhylyille sukeltamisesta on tullut suosittua. Vedenalainen kulttuuriperintö on noussut merkittäväksi matkailun vetovoimatekijäksi, kun vauras länsimainen keskiluokka on etsinyt uusia tapoja täyttää vapaa-aikaansa ja ilmaista sosiaalista erityisyyttään. Sukellusmatkailussa vedenalainen luonto houkuttelee satunnaisia elämyksiä etsiviä sukellustaitoisia turisteja, mutta riuttojen lisäksi myös kiinnostava vedenalainen kulttuurinen resurssi kiehtoo asiaan omistautuneita matkailijoita (esim. Valkama et al. 2006). Tällaisen sukellusmatkailun suosiossa ovat erityisesti sotahistoriaan liittyvät paikat, kuten Mikronesian Chuuk Lagoon (Truk Lagoon), Egyptin Punaisen meren pohjoisosa (Kuva 1) ja Norjan Narvikin vuono (Green 2005; Ghisotti et al. 2004; Siliotti 2006). Kaikissa mainituissa on toiseen maailmansotaan liittyviä hyväkuntoisia vierailukohteita, joista sukellusalan lehdet ovat julkaisseet lukuisia artikkeleita (esim. Burton 2006; Lucey 2007). Lisääntyneen kiinnostuksen johdosta on aiheellista kysyä, mitä riskejä vedenalaiselle kulttuuriperinnölle on sukellusturismista ja mitä erityispiirteitä vedenalaisella kulttuuriperintökohteella vierailemiseen liittyy? Historiakulttuuri eli se miten yleisö muodostaa käsityksensä menneisyydestä ja miten autenttiset kulttuuriperintökohteet tai museo-objektit liittyvät tähän prosessiin, on kiinnostava tutkimusaihe myös arkeologille (Okkonen 2009). Vedenalaisen kulttuuriperintöresurssin hyödyntämisessä pätevät samat lainalaisuudet kuin kuivalla maalla. Toiminnan pitäisi olla kestävällä pohjalla ja sen ei ainakaan pitäisi johtaa resurssin haaskaamiseen ja siten arvon alenemiseen. Toisaalta kulttuuripe- 245 Jari Okkonen Kuva 1. Ruuhkaa histlegormin hylyllä Punaisen meren pohjoisosassa. Näyttökuva Google Earth -satelliittikuvasta. Brittien 126 m pitkä aseistettu rahtialus upposi 6.10.1941 saksalaisten ilmahyökkäyksessä (Ghisotti et al. 2004; Siliotti 2006). Jacques Cousteau löysi paikallisten tunteman hylyn ja teki ”nukkuvan” aluksen” ja ”hiljaisen maailman” tunnetuksi he Silent World -ilmillään ja kirjallaan (Cousteau 1976). Sukellusturismi kohteelle alkoi 1990-luvulla. Hylyllä vierailee jopa 2000 sukeltajaa kuukaudessa ja sen on arveltu olevan taloudellisesti merkittävämpi kohde kuin Gizan pyramidit. rinnön vaalimisen idea modernissa demokraattisessa kansallisvaltiossa perustuu vuorovaikutukseen suuren yleisön kanssa. Tämä rajapinta politiikkaan, maankäyttöön, lainsäädäntöön, muistiorganisaatioihin ja historiakulttuuriin tekee toiminnasta erityistä, ja se on vaikuttanut myös tieteenalan vaiheisiin (Kristiansen 2000). Nykyaikana ammattilaisten tehtävänä on tuottaa kulttuuriperintöpalveluja, joiden avulla kansalaisen on mahdollista muodostaa perusteltuja näkymiä menneestä. Tässä näkökulmassa kansalaisen oikeus kulttuuriperintöä koskevaan tietoon on oleellista. Vedenalaisen kulttuuriperinnön osalta ongelmana on kohteiden sensitiivisyys ja hauraus, ja sama piirre pätee jossain määrin myös vedenalaiseen luontoon erityisesti trooppisilla alueilla. Tekniseltä kannalta tarkasteltuna vierailu kohteilla, ja erityisesti massaturismi, aiheuttaa kulumista ja selkeän tuhoutumisvaaran (Hannahs 2003: 5–16). Kulttuurimatkailu ei sosiaalisessa katsannossa ole seuraamuksiltaan sen ”eettisempää”, sillä myös kulttuuriperintöatraktioihin perustuva turismi voi osaltaan vahvistaa pinttyneitä stereotypioita ja ylläpitää yksipuolista käsitystä kohdemaan kulttuurista ja asukkaista. Kohtaamisen mahdollisuudet ovat usein vähäiset, eikä aitoa vuoropuhelua välttämättä pääse syntymään (Saarinen 2006; Avrami 2010). Vedenalaisille kulttuuriperintökohteille tyypillinen haavoittuvuus käy ilmi esimerkiksi hylkylöytöjen yhteydessä. Kohteet omaavat runsaasti dokumentoimattomia koskematto246 Vierailuja ”hiljaisen maailman” kulttuuriperintökohteissa mia rakenteita ja esineitä, joihin kajoaminen onnistuu ajattelemattomalta vieraalta nopeasti ja helposti (Pärssinen 2011). Ammattilaisilla on toisaalta velvoite jakaa tietoa ja toimia joustavasti yleisörajapinnassa, sekä toisaalta profession eettisen koodiston mukaisesti velvoite suojella kulttuuriperintöä. Nykytilanteessa näyttäisi selvältä, että enenevä hylkykohteilla vieraileminen näyttäisi johtavan esineiden nostamiseen ja rakenteiden hävittämiseen. Asiaintila tuntuisi liittyvän sekä suojelua korostavan arvomaailman kehittymättömyyteen että viranomaisvalvonnan vaikeuteen. Toisin sanoen sukeltavan kansalaisen vierailu kulttuuriperintökohteeseen pitäisi sallia, mutta vain jos oletettu haitta – abstraktimmin resurssin häviäminen – on hyväksyttävällä tasolla. Hankalaksi asian tekee vielä se, että median raportoima arkeologinen kiinnostus saa toisinaan aikaan myös julkisen kiinnostuksen ja vierailut kohdistuvat juuri niihin kohteisiin, joissa on paljon takanreunalle muistoiksi päätyviä löytöjä ja holtittomassa ankkuroinnissa tuhoutuvia rakenteita ja teknisiä yksityiskohtia. Ratkaisuna tähän on vedenalaisen kulttuuriperintöresurssin jakaminen kohteisiin, joille pääsy on rajoitettu, sekä sukelluspuiston kaltaisiin avoimiin helposti vierailtaviin paikkoihin. Vedenalaisen kulttuuriperintöresurssin vaalimisen tavoitetila on tasapaino kohteen suojelun ja vierailemisen mahdollistavan kansalaisten osallistumisen välillä. Sukellusmatkailussa hylkyvierailu on osa paikallisuuden ja menneisyyden kokemista tai pikemminkin sen henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaa uusintamista ja tuottamista, joka vielä nykyisin korostuu sosiaalisen median vaikutuksesta. Valistuksen, koulutuksen ja sosiaalisen kontrollin ansiosta valtaosa suomalaisista ymmärtää jättää linnanrauniot ja julkiset monumentit rauhaan ja osaa käyttäytyä museonäyttelyissä. Avainasemassa on kulttuuriperinnön julkisuus ja yhteisomistuksen idea – kuten laki toteaa: ”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille” (Oikeusministeriö 2012). Vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelun tiellä on asenneilmasto, jota ylläpitävät, onneksi vähenevässä määrin, kohteilla vierailemisen tekniseen vaikeuteen ja sitä kautta rajoitettuun lähestymiseen liittyvät yltiöyksilölliset tuntemukset. Vedenalaiset puistot tarjoavat sukeltavalle yleisölle mahdollisuuden kokea historiallisia kohteita, mutta kokonaisuudessaan vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelun ehkä tärkein kysymys on ei-sukeltavan yleisön palvelemisessa. Nykyään on olemassa monenlaisia teknisiä välineitä, joilla suurelle yleisölle voidaan tarjota kokemuksia vedenalaisista kohteista (Hannahs 2003). Vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelussa sukeltavan yleisön valistaminen on tärkeällä sijalla. Sukelluskursseilla vedenalaisen luonnon vaaliminen ”jätä vain kuplia” -periaatteella on itsestään selvyys. Luontokappaleet jätetään rauhaan ja kalojen ruokkimiseen suhtaudutaan kielteisesti. Sama ideologia pitäisi ulottaa myös kulttuuriperintökohteisiin. Pääsy autenttiselle kohteelle ei voi oikeuttaa kajoamiseen. Kun toiminnan lähtökohtana on kulttuuriperinnön kuuluminen kaikille, suuren yleisön sanoiksi puettu paheksunta ja sukeltavan harrastajakunnan sosiaalinen kontrolli ovat viranomaistoiminnan lisäksi suojelun olennaisia tekijöitä. Konkreettisella tasolla jako avoimiin sukelluspuistoihin ja toisaalta suljettuihin suojelukohteisiin tarjoaa nopean ratkaisun hylkykohteiden suojeluun (Hannahs 2003). Mitä historiallisella kohteella vierailu merkitsee kulttuuriperinnön kuluttajalle ja miten tärkeää kohteen kertakaikkinen autenttisuus on tuotetussa elämyksessä? Sukellus247 Jari Okkonen matkailussa tyypillisiksi vierailukohteiksi ovat tulleet niin sanotut keinotekoiset riutat eli tahallisesti sukellustoimintaa varten upotetut vanhentuneet alukset (Halsey & Lindquist 2003). Niissä kohteen merkitys näyttäisi perustuvan suorituksen vaatimustasoon ja sen eksklusiivisuuteen. Käyntikohteeksi otolliselle paikalle upotettu hylky voi tietysti olla kulttuurihistoriallisesti ja teknisesti kiinnostava, vaikka sen uppoamiseen ei liity dramaattista tapahtumaa, joka tekisi siitä oikeaa kulttuuriperintöä. Ilmeisesti juuri tämän epäautenttisuuden muotovirheen vuoksi laivojen ”suolaamiseen” merenpohjaan on suhtauduttu myös kriittisesti. Ongelman voi viimekädessä liittää modernin maailmankuvan ideaaliin kulttuuriperinnön ehdottomasta aitoudesta, joka kriittisessä tarkastelussa on osoitettu illuusioksi (Spennemann 2011). David Lowenthal kirjoitti teoksessaan he Past is a Foreign Country (1985:125), miten esineen tai kohteen näyttäminen vanhalta, kuluneelta tai patinoidulta on tae sen autenttisuudesta. Ollakseen uskottavasti vanha objektin ominaisuuksiin kuuluu näyttää fragmentaariselta ja rappeutuneelta (Matero 2010: 52). Moderniin maailmankuvaan kuuluvat sekä antiikin arvostaminen että nuoruuden ihannoiminen (Lowenthal 1985: 127). Menneisyyteen kohdistuvan romanttisen melankolian takana on varmuus katovaisuudesta, rappeutumisesta ja kuihtumisesta. Rauniot ja hylyt viestivät toisaalta luonnon voittoa ihmisestä, mutta niihin liittyvä historia kertoo kohteen transformaatiosta – joko hitaasta prosessista tai dramaattisesta muutoksesta ihmisen maailmasta osaksi maisemaa (Lowenthal 1985: 175; Vrana & Vander Stoep 2003: 17–19). Aluksen uppoamisessa on paljolti kyse juuri dramaattisesta tapahtumasta (Kuva 2). Arkeologiset kohteet ovat konstruoituja luomuksia, joiden arvo määräytyy tulkinnan tai ”luettavuuden” sekä miellettyjen ja havaittujen piirteiden autenttisuudesta. Kulttuuriperintöprosessi, jossa kohde virallisesti merkityksellistetään suojeltavaksi, ja museaalinen interventio, jossa kohde muutetaan vierailtavaksi kulttuuriperintökohteeksi, vaikuttavat usein epäproblemaattiselta hallinnolta tai museotyöltä. Elämyksellisyyden ja tulkinnan ristipaineessa kulttuuriperintökohteissa on korostettu tietosisältöä, rekonstruktioita ja aggressiivista näkymättömän palauttamista yli materiaalisen esineellisen muodon (Matero 2010: 54–55). Tavoitteena on ollut täydentää se mitä lasta on paljastanut ja täyttää paikat tulkitsevalla infrastruktuurilla, katselulavoilla, kylteillä, informaatiokeskuksilla ja digitaaliteknologialla. Vaihtoehto olisi luottaa siihen, että pelkkä kohteen materiaalinen olemus kaikessa fragmentaarisuudessaan kykenee tarjoamaan vierailijalle ajan ylittävän kokemuksen. Juuri tähän hylkysukeltamisen suosio näyttäisi liittyvän: historiallisen paikallisuuden kokemiseen ilman selityksiä ja täydennyksiä. Tuotamme kulttuuriperintöä ja luomKuva 2. Sukellusopas esittelee safarialuksella vierailukohdetta. Egyptiläisen El Minya -miinanraivaajan upottivat me menneisyyden, johon olemme jatisraelilaiset hävittäjät vuonna 1970 (Amr 2007). Kuva: Jari kuvassa vuorovaikutuksessa (Lowenthal Okkonen. 248 Vierailuja ”hiljaisen maailman” kulttuuriperintökohteissa 1985: 410–412). Mitä enemmän suojelemme, sitä enemmän uudelleen tulkitsemme. Muuttaessamme mennyttä muutamme nykyisyyttä, itseämme ja identiteettiämme. Yhtäällä on objektiivinen menneisyys, kuollut historia, joka on tapahtunut - ja toisaalla siitä johdettu nostalgian kultti, juurien kaipuu, johon modernin projektin kulttuuriperinnön säilyttämisen vaatimus perustuu. Bibliografia Painamattomat lähteet Oikeusministeriö 2012. Valtion säädöstietopankki. http://www.inlex.i/i/laki/ajantasa/1999/19990731 (Luettu 1.6.2012). Tutkimuskirjallisuus Amr, A. (toim.) 2007. he Oicial Dive Guide to the Red Sea. HEPCA, Hurghada. Avrami, E. 2010. Preservation and Sustainability. CRM: the Journal of Heritage Stewardship 2010 7(2), 20–3. Burton, D. 2006. he Truth Behind the Icon. Diver December 2006, 62–6. Cousteau, J.Y. 1976. Hiljainen maailma: ihmiskalana meren syvyyksissä. Tammi, Helsinki. Ghisotti, A., Amsler, K., Rinaldi, R., Bicciato, M., Paolillo, V. & Rossetti, P. 2004. Diving guide to the Red Sea Wrecks. White Star, Vercelli. Green, J. 2005. he Japanese Fleet in the Truk Lagoon, Micronesia. Teoksessa Bass, G.F. (toim.) Beneath the Seven Seas. Adventures with the Institute of Nautical Archaeology, 238–41. hames & Hudson, London. Halsey, J.R. & Lindquist, P. 2003. Beneath Pictured Rocks. Teoksessa Pirek, J.D. & Scott-Ireton, D.A. (toim.) Submerged Cultural Resource Management, Preserving and Interpreting Our Sunken Maritime Heritage, 111–2. Kluwer Academic/Plenum Publishers, New York. Hannahs, T. 2003. he Problem: Parks versus Preserves. Teoksessa Pirek, J.D. & Scott-Ireton, D.A. (toim.) Submerged Cultural Resource Management, Preserving and Interpreting Our Sunken Maritime Heritage, 5–16. Kluwer Academic/Plenum Publishers, New York. Kristiansen, K. 2000. Perspectives on the Archaeological Heritage: history and future. Teoksessa Cleere, H. (toim.) Archaeological Heritage Management in the Modern World, 23–9. Routledge, London. Lowenthal, D. 1985. he Past is a Foreign Country. Cambridge University Press, Cambridge. Lucey, N. 2007. Wrecks of Micronesia. Scuba Diving December 2007, 54–9. Matero, F. 2010. Making Archaeological Sites: Experience or Interpretation? CRM: the Journal of Heritage Stewardship 2010 7(2), 51–5. Okkonen, J. 2009. Moneen kertaan hukattu – ajatuksia arkeologisesta tiedosta, tulkinnasta ja rautakautisesta kirveestä. Faravid 2009 (33), 275–83. Pärssinen, S. 2011. ”Jos minä en vie, joku varastaa sen” – Vedenalaisen kulttuuriperinnön arvostaminen, käyttäminen ja asenteet sitä kohtaan Suomessa sukeltajien näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto. Saarinen J. 2006. Matkailu ja paikallisuus – Matkailukehityksen, paikallisuuden ja kestävyyden yhteensovittamisen haasteet Suomen Lapissa. Alue ja ympäristö 35(2), 69–78. Siliotti, A. 2006. he Great Shipwrecks of the Red Sea – histlegorm & Rosalie Moller. Geodia Edizioni, Verona. Spennemann, D. 2011. Beyond ”Preserving the Past for the Future”: Contemporary Relevance and Historic Preservation. CRM: the Journal of Heritage Stewardship 2011 8(1–2), 1–11. Valkama, H., Nieminen, A. & Hartikainen, J. (toim.) 2006. Sukelluskirja. Image Kustannus Oy, Keuruu. Vrana, K.J. & Vander Stoep, G.A. 2003. he Maritime Cultural Landscape of the hunder Bay National Marine Sanctuary and Underwater Preserve, Teoksessa Pirek, J.D. & Scott-Ireton, D.A. (toim.) Submerged Cultural Resource Management, Preserving and Interpreting Our Sunken Maritime Heritage, 17–9. Kluwer Academic/ Plenum Publishers, New York. 249 Sanna Lipkin & Antti Kuusisto Oma maa mustikka, muu maa mansikka – Ajatuksia nationalismista ja arkeologian popularisoinnista Sanna Lipkin & Antti Kuusisto Arkeologia, Oulun yliopisto Abstrakti Käsittelemme artikkelissa Milton Núñezille läheistä aihetta eli arkeologian nationalistista ulottuvuutta. Pohdimme kuinka nationalismi vaikuttaa arkeologiseen tutkimukseen eri tasoilla, kansainvälisellä, kansallisella ja paikallisella tasolla. Arkeologeilla on tutkimusta tehdessään vastuu siitä, kuinka tulokset esitetään ja mihin tuloksia halutaan tai voidaan käyttää, jotta vältetään nationalistiset tarkoitusperät. Pohdimme myös kuinka suomalainen arkeologia kykenisi tulevaisuudessa olemaan avoimempi ja kansainvälisempi, kuten Milton Núñez on meille esimerkillään osoittanut. Lisäksi nostamme esiin arkeologian popularisoinnin näkökulmia. Pystyäkseen kertomaan tutkimuksensa tuloksista yleisöä kiinnostavan tarinan arkeologin on oltava perillä omista lähtökohdistaan sekä työnsä tarkoituksesta. Yleisesti ottaen yleisön kuva arkeologiasta on vaisu ja epätarkka, mutta uusilla luovilla ja visuaalisilla keinoilla arkeologit voivat kasvattaa oman alansa näkyvyyttä ja kiinnostavuutta. Johdanto Milton Núñezilla on meren tuolta puolen tulleena miehenä ollut erikoislaatuinen tilaisuus seurata Suomen arkeologian kehitystä aina 1960-luvun lopulta lähtien. Koska hän ei ole syntyjään suomalainen, hän on kyennyt näkemään suomalaisen arkeologian erilaisessa valossa kuin monet kollegansa. Suomalaiselle arkeologille kun on jo lapsena kotona ja/tai koulussa opetettu suomalaisten alkuperään ja suomalaiseen kulttuuriin kuuluvia piirteitä, joita ei ole vanhempanakaan välttämättä aina osattu kyseenalaistaa. Miltonin luennot nationalismista arkeologiassa ovat olleet opiskelijoiden suosiossa, ja ne ovat herättäneet keskustelua ja vilkasta ajatusten vaihtoa. Hän on myös kirjoittanut artikkelin ”Archaeology and the creation of Finland’s national identity” (Núñez 2011), jonka käsikirjoituksen hän ystävällisesti antoi opiskelijoilleen luettavaksi jo vuosia sitten. Artikkelissa hän perehtyy suomalaisten kansallisen identiteetin kehitykseen, jossa arkeologialla on ollut huomattava osallisuus, unohtamatta poliittisesti arkaa kysymystä saamelaisista Suomen alueella. Historiallinen katsaus Suomen alueen arkeologian tutkimukseen antaa perspektiiviä myös nykyhetken arviointiin. Milton toteaa, että suomalainen arkeologia kantaa yhä 1800-lu- 250 Oma maa mustikka, muu maa mansikka vun lopulla alkaneen romantismin perintöä, vaikka suorat nationalistiset pyrkimykset ovat lieventyneet arkeologiassa jo vuosikymmeniä sitten. Romantismi näkyi esimerkiksi muinaispuvuissa, joita käyttämällä haluttiin ottaa poliittisesti kantaa (Fewster 2006, Sahramaa 2011). Toinen esimerkki on Sibeliuksen löytämä kalliomaalaus Kirkkonummelta. Kalliomaalauksia on varmasti havaittu aikaisemminkin, mutta hän yhdisti sen Suomen historiaan ja suomalaisen identiteetin rakentamiseen. Miltonin mukaan perintö näkyy jonkinasteisena symbioosina kielitieteiden kanssa sekä pohdintoina siitä, milloin ja mistä suomalaiset ovat maamme kamaralle tulleet. Näin siitäkin huolimatta, että muinaisuuden ihmisillä ja nykyisillä suomalaisilla ei ole juuri muuta yhteistä kuin asuinalueensa. Jatkuvuus perinteissä ja kielessä ovat merkityksettömiä historialliselta kannalta, kun niitä vertaa muuttuneiden asioiden kokonaismäärään (Kristiansen 1993: 18). Artikkelimme tavoitteena on pohtia nationalismia sekä sitä miten arkeologin oma tausta vaikuttaa hänen tutkimukseensa niin paikallisella, kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Näillä kolmella on myös keskinäinen vaikutussuhde. Näkökulmasta riippuen esimerkiksi Oulun paikalliset historiallisen ajan arkeologian tutkimustulokset voidaan nähdä myös osana Ruotsin tai Venäjän historiaa, osana pohjoiseurooppalaista historiaa tai osana maailmanlaajuista historiaa. Arkeologin velvollisuuksiin kuuluu avoin omista tutkimustuloksistaan kertominen tiedeyhteisön lisäksi myös laajalle yleisölle. Yleisö on erittäin kiinnostunut historiastaan ja arkeologisesta perinnöstään, mikä on näkyvintä ehkä elokuvateollisuuden myötä. Tämä seikka on hyvin läheisessä yhteydessä nationalismiin, ja kuten Miltonkin on luennoillaan korostanut, pystyäkseen kertomaan poliittisesti tai kulttuurisesti neutraalin ja totuudenmukaisen tarinan menneisyydestä, arkeologin on oltava tietoinen omista lähtökohdistaan (Kristiansen 1993: 19). Nationalismista paikallisuuteen Artikkelinsa alussa Milton Núñez (2011) toteaa, että arkeologialla on tärkeä rooli nationalististen ja etnisten identiteettien luomisessa ja säilyttämisessä. Myös Kristiansen (1993: 13) toteaa, että nationalismi on tärkein syy arkeologian olemassa oloon. Hänen mukaansa menneisyys on nykyajan myytti siitä, miten kansalliset valtiot ovat syntyneet. Kuten Milton Núñez on osoittanut, menneisyys on ollut suomalaistenkin kansallisen identiteetin rakentamisessa erittäin tärkeässä osassa, ja Kristiansenin ehdotuksen mukaisesti arkeologien tulisi olla siitä tietoisia eikä vain todeta sellaisen päättyneen tai olevan välttämätöntä. Vaikka emme enää eläkään kulttuurissa, jossa natsi-Saksan kaltainen menneisyyden käyttö propagandan välineenä (Arnold 1990) oli mahdollista, emme voi unohtaa, että arkeologin tutkimustulosten esittämistavalla on vaikutusta arkeologian julkisuuskuvaan niin päättäjien kuin suuren yleisön mielissä. Arkeologia on joka tapauksessa politiikan ja tieteen välimaastossa jo siitäkin syystä, että arkeologialla on Museoviraston kautta tehtävä valtion kulttuuriperinnön suojelijana (ks. Kristiansen 1993: 18). Oulussa yli puolet valmistuneista opinnäytteistä liittyy joko Oulun tai PohjoisSuomen arkeologiaan (Taulukko). Tämä on tietysti luonnollista, sillä pohjoisuus on yksi yliopiston painopistealueista. Yliopiston suorittamat arkeologiset kaivaukset ja niiden myötä syntyneet tutkimusprojektit ovat myös painottuneet lähiseuduille, jolloin on luonnollis251 Sanna Lipkin & Antti Kuusisto Taulukko. Arkeologian opinnäytteiden aiheet alueittain Oulun yliopistossa (1998–huhtikuu 2012) Yleinen aihe Ouluun tai PohjoisSuomeen sijoittuva aihe Suomeen sijoittuva aihe Ulkomaille sijoittuva aihe Väitöskirjat 3 7 2 4 Lisensiaattityöt 2 2 - 1 Gradut ja sivugradut 8 38 13 11 Yhteensä 13 47 15 16 ta, että opiskelijatkin tekevät opinnäytteensä heille helposti saatavilla olevista aineistoista. Myös Museoviraston Oulun kaupungissa tehtyjen kenttätöiden löytöaineistot on deponoitu Oulun yliopistolle ja Oulussa sijaitsevat myös Pohjois-Pohjanmaan museon kaivamat aineistot. Oulu ja pohjoinen Suomi eivät kuitenkaan ole oululaisten tai pohjoissuomalaisten tutkijoiden yksinoikeutta, vaan tutkijoita tulee ja on tullut myös muualta Suomesta ja ulkomailta. Tuleehan osa opiskelijoistakin alun perin Etelä-Suomesta tai ulkomailta. Olisi kiinnostavaa tietää, onko opiskelijoiden tutkielman aiheet valittu oman alkuperäisen, entisen tai nykyisen kotipaikkakunnan perusteella, ja millä tasolla tunteellinen sitoutuminen on vaikuttanut valintaan. Myös henkilökunnan omat tutkimusintressit ovat osaltaan vaikuttaneet opiskelijoiden aiheenvalintoihin. Nationalismiin liitetyt ajatukset voivat olla olemassa myös paikallisella tasolla. Paikallista, kuten oululaista, identiteettiä ja asemaa on voitu korostaa, vaikka tutkimuksessa tulisi ottaa huomioon kyseisen aikakauden valtiollinen tilanne, joka on vaikuttanut vahvasti oululaiseen kulttuuriin (esimerkiksi Ruotsin vallan aika). Tutkittaessa oman historian kannalta tärkeitä kohteita tällaiset seikat tulisi tiedostaa ja omaan tutkimukseen tulisi suhtautua relektiivisesti. Riippumatta arkeologisten löytöjen paikallisuudesta, kansallisuudesta tai kansainvälisyydestä tieto niistä osallistuu käsitteen ”meidän perinne ja historia” luomiseen sekä rakentaa paikallista identiteettiä. Tiedon arvottaminen ja sisäistäminen riippuvat siitä, kuka tiedon kertoo (media vai arkeologi), millä tavalla se kerrotaan ja jopa otsikoidaan sekä mistä lähtökohdista se otetaan vastaan. Jokaisen tutkijan sekä median tulisi havaita näiden seikkojen keskinäiset vaikutussuhteet. Kansallisesta ja paikallisesta kansainvälisyyteen Suomen alueen arkeologinen tutkimus on suomalaisen arkeologin velvollisuus. Etelä-Euroopan maihin verrattuna suomalainen arkeologia on kuitenkin nurkkakuntaista (ks. myös Lavento 2011: 5–6) ja kohtalaisen pienen tutkijakunnan käsissä. Kovin moni ulkomaalainen tutkija ei tee tutkimusta Suomessa tai suomalaisten aineistojen pohjalta. Tähän lienee syynä se, että suomalaiset eivät keskimääräisesti ole kovin taitavia kansainvälisessä verkostoitumisessa. Myös Oulun yliopiston valitsema strategia toimia ”pohjoisella ulottuvuudella” voidaan nähdä tässä suhteessa heikkoutena. Sen sijaan esimerkiksi Roomassa monella maalla (Ranska, Yhdysvallat, Hollanti, Ruotsi, Suomi, Norja, Tanska, Saksa...) on instituutti, jonka pääasiallinen tai muuten voimakas tutkimusala on arkeologia. Näiden instituuttien 252 Oma maa mustikka, muu maa mansikka tutkijoiden mielenkiinto kohdistuu Italian alueen arkeologiseen tutkimukseen tai eurooppalaisten kulttuuriyhteyksien selvittämiseen pohjautuen Italian alueen arkeologiaan. Pitkät historialliset juuret ja Rooman asema Euroopan kulttuurihistoriassa ovat vaikuttaneet siihen, että Italian arkeologiaa koskeva tutkimus on kansainvälisempää kuin Suomea koskeva tutkimus. Suomalaisia tutkijoita kuitenkin työskentelee enemmän ulkomailla tai ulkomaalaisten aineistojen parissa kuin ulkomaalaisia työskentelee Suomessa. Kansainväliset verkostoitumissuhteet ovat pitkälti henkilökohtaisten kontaktien varassa ja näitä luodakseen niin opiskelijoiden, jatko-opiskelijoiden kuin tutkijoidenkin on päästävä ja lähdettävä opiskelu- ja/tai tutkijavaihtoon, tutkijavierailuille tai vähintäänkin kierrettävä ahkerasti kansainvälisissä konferensseissa. Henkilökohtaisten suhteiden pitäisi päästä kehittymään laaja-alaisemmiksi, sillä eläköitymisten ja työpaikan vaihdosten myötä kansainväliset yhteydet saattavat katketa. Ulkomaille suuntautuvat kaivausprojektit luovat luonnollisesti kansainvälisiä suhteita (lyhyt katsaus suomalaisten toimintaan ulkomailla ks. Lavento 2011). Niillä mukana olleet ovat varsin tietoisia siitä, miten erilaista kaivausten järjestäminen Suomen ulkopuolella on. Erilaista se on varmasti myös Suomeen kaivamaan tuleville ulkomaalaisillekin, ja siksi sääntöjen ja käytäntöjen tarkka selvittäminen jo ennen kaivausprojektin alkua on onnistumisen edellytys. Vaikka Suomen alueen tutkimus ei ole kovin kansainvälistä, ei kuitenkaan voida väittää, että Suomen muinaisuus ei kiinnostaisi kansainvälisesti. Siitä ovat osoituksena useiden ulkomaalaisten ja sittemmin ehkä hieman suomalaistuneidenkin tutkijoiden panos.1 Suomalaista arkeologiaa koskevat artikkelit korkeatasoisissa kansainvälisissä lehdissä ja suomalaisten verkostoituminen ovat edesauttaneet arkeologisen perintömme tunnetuksi tulemista.2 Toivomme, että tämä kehitys jatkuu tulevaisuudessa, ja ehkäpä näemme tutkimuskentillämme jatkossa nykyistä useammin ulkomaalaisia. Kansainvälisten tutkijoiden lisääntyminen Suomessa voisi tuoda mukanaan Milton Núñezin tavoin toisella tavoin ajattelevia, etic-lähtökohdasta alueemme arkeologista aineistoa tarkastelevia ihmisiä. Siten Suomen arkeologinen kenttä rikastuisi entisestään, ja koko tutkimusala saisi mahdollisesti uudenlaista näkyvyyttä maailmalla. Suomi julkaisukielenä on ehkä suurin ongelma kansainvälistymisen tiellä, sillä julkaisuja kirjoitetaan paljon omalla vähän tunnetulla kielellämme. Ruotsinkielisillä julkaisuilla on etuna, että niitä ymmärtävät myös muut pohjoismaalaiset. Yliopistoyhteisöllisten paineiden myötä julkaisemme myös paljon englanniksi ja harvemmin myös muilla kielillä. Emme kuitenkaan halua vähätellä suomen kielellä julkaisemista. Olisi tärkeää, että suomen kielen asema Suomen tieteen kielenä vahvistuisi entisestään, sillä tutkijoiden tulisi pystyä keskustelemaan tuloksistaan myös omalla äidinkielellään sekä tieteen piirissä että laajemman yleisön kanssa. Mutta onko suomalaisen arkeologian päälinjoja mahdollista seurata, jollei ymmärrä suomen kieltä? Tässä suhteessa emme ole ollenkaan huonommassa maineessa kuin muutkaan, ja 1 Oulussa Milton Núñezin aikana Suomen aluetta käsittelevistä aiheista ovat väitelleet seuraavat ulkomaalaiset tutkijat: Samuel Vaneeckhout ja Joerges Xaviera Torres. 2 Ks. professori Paul Mullinsin (Indiana University-Purdue University, Indianapolis) tutkimusintresseistä Oulussa (Suomen Akatemia, Tiedeuutiset) sekä ajatuksista pohjoismaalaisesta arkeologiasta (Mullins 2012). 253 Sanna Lipkin & Antti Kuusisto onhan selvää, että tutkimusintressien maan kieli on osattava edes auttavasti pystyäkseen tekemään varteenotettavaa tutkimusta. Suuren yleisön suosikiksi Arkeologit ovat aina saaneet olla tekemisissä julkisuuden kanssa. Tärkeistä löydöistä, kuten Howard Carterin Kuningasten laakson tutkimuksista on otsikoitu kautta historian. Myös paikalliset, pienetkin kaivaukset saavat paikallislehdissä julkisuutta. Arkeologia kiinnostaa suurta yleisöä, ja tämän on sanottu johtuvan muun muassa siitä, että arkeologian avulla ihmiset voivat paremmin ymmärtää omaa menneisyyttään, oman kulttuurinsa perinteitä ja sitä kautta myös omaa identiteettiään (Kristiansen 1993: 13–14). Arkeologian yleisön taholta saama suosio voi osaltaan johtua myös siitä, että tieteenalamme on yksi niistä harvoista, jonka puitteissa on mahdollista perehtyä ihmisyyteen ja ihmisen toimintaan syvällisesti ja monesta eri lähtökohdasta. Luonnontieteellisten menetelmien lisäksi arkeologin on ymmärrettävä niin sanottujen ihmistieteiden tutkimusta. Historiatieteeseen verrattuna arkeologialla on etunaan fyysinen materiaali eli jäännökset. Aitoina käsinkosketeltavina esineinä tai jälkinä menneisyydestä ne myös stimuloivat kokijaansa ja katsojaansa siten, että hän saa konkreettisemman käsityksen menneisyydestä. Arkeologit lienevät yksimielisiä siitä, että arkeologin velvollisuuksiin kuuluu kertoa työnsä tuloksista suurelle yleisölle (ks. esim. Pryor 1989), siitäkin huolimatta, että se koetaan usein epämiellyttäväksi tehtäväksi. Oman työnsä tuloksista tiedottaminen on kuitenkin arkeologin oma ja tieteenalan etu, sillä positiivinen kuva arkeologiasta saattaa lisätä alan työtilaisuuksia (Lavento 2007: 42). Holtorf (2004) on sitä mieltä, että arkeologien tulisi kiinnittää enemmän huomiota oman työnsä, ei pelkästään sen tulosten, esille tuomiseen. Hänen mukaansa nimenomaan näin meillä olisi töitä myös jatkossa. Hän on sitä mieltä, että arkeologien ei tulisi keskittyä siihen, millainen arkeologi ei ole verrattuna Indiana Jonesiin ja muihin sankareihin, vaan olisi löydettävä syitä miksi aito arkeologi on kiinnostavampi kuin he: arkeologi tarjoaa aitoa tietoa, joka ei ole mielikuvituksen tuotetta. Myös Lavento (2007: 43) on sitä mieltä, että suomalaisten arkeologien omakuva on liian vaisu ja sen kohottamiseksi meidän tulisi ymmärtää paremmin oman työmme tarkoitus ja mielekkyys. Vaikka arkeologiasta ollaan kiinnostuneita, on myös olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka vastustavat menneisyyden tutkimusta kalliina edistyksen jarruna tai pitävät sitä yhdentekevänä. Juuri tämä joukko on arkeologin kannalta kaikkein haastavin. Miten ihminen saadaan kiinnostumaan tai arvostamaan jotain sellaista, mitä kohtaan hän tuntee suurta halveksuntaa (yleensä rahan vuoksi)? Onko tällaisen ihmisen asenteisiin edes syytä yrittää vaikuttaa? Miten niin sanottu suuri yleisö saadaan havahdutettua pitkästä unestaan? Mikä on se herättelevä mantra, jolla heidät herätetään osallistumaan arkeologian ilosanomaan? Pitäisikö meidän rynnätä suurin joukoin kouluille ja päiväkodeille esittelemään löytöjämme, jotta tulevaisuudessa työtämme arvostettaisiin enemmän? Joka tapauksessa olemme sitä mieltä, että arkeologian pitäisi olla enemmän esillä julkisuudessa. Tiedon popularisoinnista kumpuaa myös arkeologin vastuu; hänen täytyy tarjota tietoa joka on totta ja jolla ei ole poliittisia, etnisiä tai kulttuurisesti nationalistisia päämää254 Oma maa mustikka, muu maa mansikka riä. Jalkautuessaan yleisön, erityisesti lapsi- tai nuorisoyleisön, pariin arkeologin kuitenkin tulee olla tietoinen nationalistisista lähtökohdista, sillä lapset ja nuoret ovat herkkiä omaksumaan kuulemiansa maailmankuvia. Siitäkin huolimatta, että kirjoittaminen ja kertominen on aina lähtökohtaisesti sidoksissa kertojan omaan persoonaan ja näkökulmiin. Arkeologeja on syytetty siitä, että he kertovat menneisyyden esineistä ja asioista liian yksityiskohtaisesti ja monimutkaisesti, sillä suuri yleisö on esineen valmistusmateriaalin sijasta kiinnostuneempi sen merkityksestä ja käyttötavoista. Myös Milton on luennoillaan korostanut, että tutkimuksista kertova teksti ei saa olla ammattikielistä vaan sen tulee olla yksinkertaista, sillä jargon ei toimi edes tutkijayhteisölle kirjoittaessa. Onnistuessaan arkeologilla on mahdollisuus kertoa yleisölleen maailmasta, jota he eivät ole ennen nähneet. Se on menneisyyden maailma ja yhtälailla kuin kirjallisuus tai elokuvat, se kiehtoo kuulijaa. Koska menneisyys ei ole säilynyt meille täytenä, arkeologi ei pysty kertomaan koko totuutta. Kuten kiinnostava tarina edellyttää, kuulijalle jää varaa mielikuvitukselle. Hän voi halutessaan kuvitella, mitä menneisyyden ihmiset ovat tunteneet ja muistaneet tietyissä tilanteissa (Kristiansen 1993: 5). Fagan (2006) kehottaa kertomaan tarinan menneisyydestä. Kuten mikä tahansa hyvä tarina, hyvin kerrottu arkeologinen tieto antaa tilaa kuulijan mielikuvitukselle ja innostaa häntä ajattelemaan kuulemaansa syvällisemmin. Mutta onko arkeologilla valmiuksia kertoa menneisyydestä kiinnostavasti? Suomalainen koulutus antaa siihen hyvin vähän valmiuksia, sillä verrattuna esimerkiksi yhdysvaltalaiseen koulutukseen suomalaiset opiskelijat joutuvat kirjoittamaan huomattavasti vähemmän pohtivia esseitä. Fagan (2006) toteaa, että hyväksi kirjoittajaksi tulee vain kirjoittamalla ja harjoittelemalla, ja tähän on helppo yhtyä. Suomalaisessa koulutuksessa on myös hyvin vähän tieteen popularisoinnin kursseja, joissa opeteltaisiin, miten arkeologiasta voidaan kertoa kiinnostavasti. Kunkin arkeologin onkin itse löydettävä tapansa ja keinonsa innostavaan kertomiseen, ja siinä kekseliäisyys palkitaan. Nyholm (2012) toteaa, että yleisön kuva suomalaisesta arkeologiasta on sumea ja hahmoton ja siksi arkeologien kannattaisi tulevaisuudessa hyödyntää paremmin alansa visuaalisuus. Hän uskoo, että tieteellinen arkeologia ja pop-kulttuuri voivat yhdessä luoda katsojalle kiinnostavan kokonaisuuden ilman, että totuus ja sisältö olisivat millään tavoin ristiriidassa keskenään. Siitä huolimatta, että jotkut arkeologit ovat opiskelleet viestintää, yleisesti ottaen arkeologien omat valmiudet eivät aina ole riittävät popularisointiin ja arkeologian visualisointiin. Siksi yhteistyö media-alan ammattilaisten tai taiteilijoiden kanssa on tarpeen. Myös Nyholm (2012) toteaa, ettei arkeologin tarvitse tehdä kaikkea itse. Hienona esimerkkinä eri alojen yhteistyöstä nostamme esiin Amos Andersonin museoon vuonna 2008 tehdyn näyttelyn ”Domus Pompeiana – Talo Pompejissa” sekä siihen liittyvän kirjan (Tammisto et al. 2008). Näyttely pohjautui Helsingin yliopiston Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis (EPUH) -ryhmän tutkimuksiin Marcus Lucretiuksen talossa, joihin EVTEK:in opiskelijat ja henkilökunta ovat osallistuneet kehittämällä konservointimenetelmiä ja 3D-soveltamista. Myös kerronnaltaan ja visuaalisuudeltaan onnistunut näyttely koottiin yhteistyössä EVTEK:in konservoinnin, muotoilun ja viestinnän opiskelijoiden ja opettajien kanssa. Pelkästään yleisölle suunnattua arkeologien ideoimaa kirjallisuutta on kuitenkin toistaiseksi hyvin vähän, sillä arkeologit haluavat tehdä teoksensa myös muiden tutkijoiden 255 Sanna Lipkin & Antti Kuusisto käyttöön.3 Siksi yleisön käsiin tulevat kirjat ovat yleensä tarkan tieteellistä kaavaa noudattavia eivätkä välttämättä kovin helppolukuisia. Niistä ei tule koskaan suuren yleisön suosikkeja vaan ennemminkin pienen jo entuudestaan arkeologiasta tai aihepiiristä kiinnostuneen yleisön ahkerasti luettuja tietopankkeja. Aloittaessaan tietokirjan kirjoittamisen arkeologin tulisi tarkkaan pohtia, kenelle hän tai työryhmä sen kirjoittaa. Suurelle yleisölle suunnattu tietokirja nimittäin poikkeaa tavoitteiltaan, tyyliltään ja osittain myös sisällöltään sellaisesta teoksesta, jonka ensisijaiseksi lukijakunnaksi odotetaan myös arkeologeja. On lukijan aliarvioimista, jos hänelle ojennetaan kirja, jonka ymmärrettävyyteen ja kiinnostavaan esittämistapaan ei ole kiinnitetty huomiota. Joka tapauksessa nykyisellään teokset kaipaisivat enemmän kuvia ja piirroksia, jotka helpottaisivat tutkimustulosten ymmärtämistä ja havainnollistamista. Museoissa ja kirjakaupoissa myytävät arkeologia-aiheiset lastenkirjat ovat nekin pääosin surkeita kansainvälisten vertailukohtiensa rinnalla. Lapsi ei kaipaa suuria määriä tietoa, vaan pelkät kuvat saattavat saada aikaan tarinan, joka syntyy lapsen mielessä. Lapsen tai nuoren kanssa on myös kiinnostavampaa vierailla vanhoilla rakennejäännöksillä kuin arkeologin, sillä silloin saatetaan löytää esimerkiksi keisari Augustuksen vaimon Livian ja hänen lastensa makuuhuone sekä todetaan, miten Livia kylpi ja miten kylpyvedet joutuivat Cloaca Maximaan. Livia myös saattaa alkaa elää piirroksissa ja tarinoissa, joita lapsi kertoo. Arkeologian avulla lapsi, nuori tai aikuinen voi myös käsitellä kuolemaan liittyviä kysymyksiä ja sitä että vaikka Livia on kuollut tuhansia vuosia sitten ja makaa luurankona ”kulta-arkussaan”, hän yhä elää meidän ajatuksissamme. Arkeologia muistaa myös menneisyyden ihmisen ja tuo hänen tarinansa muille julki. Siten arkeologian voidaan nähdä olevan myös muistutus siitä, että jokainen elämä on tärkeä. Arkeologit ovat mielestämme liian lukkiutuneita siihen ajatukseen, että popularisoidessa tärkeintä on kiinnostavasti esitetty tieto menneisyydestä. Luovasti käytettynä tätä tietoa voitaisiin kuitenkin hyödyntää monenlaisissa arkipäivän tilanteissa. Esimerkiksi kivun kanssa tekemisissä olevat voisivat hyvin olla kiinnostuneita kuulemaan muinaisen ihmisen kivuista, niiden syistä ja parannuskeinoista. Lopuksi Arkeologia velvoittaa hänen oman tutkimuksensa popularisointi, oli se sitten paikallisella tai laajemmalla tasolla. Maltan sopimuksessa (CoE 1992, artikla 1.1)4 todetaan kiinnostavasti arkeologisen perimän arvosta: ”Se on eurooppalaisen kollektiivisen muistin lähde ja historiallisen ja tieteellisen tutkimuksen väline”. Näkökulma on kiinnostava, sillä se tunnustaa tunteellisen sitoutumisen arkeologiaa kohtaan, mutta näkee tieteenalan myös käytännön välineenä (Darvill 2004: 419). Se on kiinnostava myös siksi, että se näkee eurooppalaisen kulttuuriperinnön yhtenäisenä, ei vain paikallisena. Artikla voidaan nähdä pyrkimyksenä yhdistää nykyistä Eurooppaa, jolla on ”kollektiivinen muisti” myös historiallisessa perspektiivissä. Siksi sen pyrkimyksenä voidaan tietyssä mielessä nähdä myös eurooppalaisen nationalismin korostaminen. Viime kädessä artikla 3 4 Tähän voi usuttaa yliopiston harjoittama julkaisupolitiikka. ”he aim of this (revised) Convention is to protect the archaeological heritage as a source of the European collective memory and as an instrument for historical and scientiic study.” 256 Oma maa mustikka, muu maa mansikka viittaa myös siihen esiintuomaamme seikkaan, että menneisyyden muistojen kautta myös nykyihminen voi tuntea itsensä tärkeäksi. Bibliografia Painamattomat lähteet CoE, 1992. European Convention on the Protection of the Archaeological Heritage (Revised). Valetta, 16.I.1992. http:// conventions.coe.int/Treaty/en/Treaties/html/143.htm. Mullins, P. 2012. Nordic TAG 2012: Archaeologies in Northern Europe. Society for Historical Archaeology -sivustolla. http://www.sha.org/blog/index.php/2012/05/nordic-tag-2012-archaeologies-in-northern-europe/ (Julkaistu 11.5.2012). Suomen Akatemia, Tiedeuutiset. http://www.aka.i/i/T/Tiedeuutiset2/Tata-tutkimme/Historiallinen-arkeologia–maailmankaupan-juuria-etsimassa/ (Julkaistu 31.01.2012). Tutkimuskirjallisuus Arnold, B. 1990. he past as propaganda: totalitarian archaeology in Nazi Germany. Antiquity 64, 464–78. Darvill, T. 2004. Public Archaeology: A European Perspective. Teoksessa Bintlif, J. (toim.)A Companion to Archaeology, 409–34. Blackwell, Oxford. Fagan, B. 2006. Writing Archaeology. Telling Stories About the Past. Let Coast Press, Walnut Creek, California. Fewster, D. 2006. Visions of Past Glory: Nationalism and the Construction of Early Finnish History. Finnish Literature Society, Helsinki. Holtorf, C. 2004. Doing Archaeology in Popular Culture. Teoksessa Bolin, H. (toim.) he Interplay of Past and Present. Papers from a session held at the 9th annual EAA meeting in St. Petersburg 2003: 41–8. Södertörns högskola, Stockholm. Kristiansen, K. 1993. ‘he strength of the past and its great might’ – an essay on the use of the past. Journal of European Archaeology (1993) 1, 3–32. Lavento, M. 2007. Menneisyyden ja median kohtaaminen. Teoksessa Mökkönen, T. & Seppälä, S.-L. (toim.) Arkeologipäivät 2006. Arkeologi(a) ja media. Mikä on muinaisjäännös, 34–44. Suomen arkeologinen seura, Helsinki. Lavento, M. 2011. Miten suomalainen arkeologinen toiminta näkyy maailmalla? – Näkökulmia 1990-luvulta nykypäivään. Teoksessa Viitanen, E-M. (toim.) Arkeologia ja geenitutkimus, Suomalaisen arkeologiantutkimuksen tila & LiDAR-ilmalaserkeilaus, 5–15. Suomen arkeologinen seura, Helsinki. Núñez, M. 2011. Archaeology and the creation of Finland’s national identity. Teoksessa Olofsson A. (toim.) Archaeology and Indigenous Peoples in the North: 93–118. Umeå University, Umeå. Nyholm, M. 2012. Arkeologian kuva. Muinaistutkija 1/2012, 46–59. Pryor, F. 1989. ‘Look what we’ve found’ – a case study in public archaeology. Antiquity 63, 51–61. Sahramaa, J. 2011. Löydöstä muinaispuvuksi. Arkeologisten tekstiililöytöjen ennallistaminen. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto. Tammisto, A., Castrén, P., Viitanen, E.-M. & Stefa, L. (toim.) Domus Pompeiana – Talo Pompejissa. Näyttelykirja. Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 1.3.–25.5.2008. Otava, Helsinki. 257 Mirette Modarress Notes on Persia: Accounts of two Northern explorers of Orient in 18th and 19th centuries Mirette Modarress Archaeology, University of Oulu Abstract European exploration of the Orient increased in the 18th and 19th centuries. Alongside colonization schemes and economic aspirations, a further aim was to acquire knowledge about the foreign lands and exotic cultures of the east. he descriptions of these explorations predated archaeological reconnaissance of the area. Iran, or Persia as the country was called until the early decades of the 20th century, was visited only by a few northern scholars, most notable among whom was Carsten Niebuhr (1733–1815) and among the Finnish scholars Georg August Wallin (1811–1852). Both journeyed to Iran as a result of changes in their expedition plans. Niebuhr did pioneering work in documenting and copying the cuneiform inscriptions of ancient Parsa (Persepolis), while Wallin was not actually interested in the past material culture of Persia but described the manners and customs of contemporary Persians in his diaries. Both explorers took part in the European project to deine the Orient. he Orient and Oriental studies aroused interest in 18th and 19th century in Europe. Expeditions were sent to diferent parts of Southern Asia and/or North Africa1. he aim was to increase knowledge about foreign lands and exotic cultures of the East. Some information of these − to Europeans − unknown lands had been gathered already in the earlier centuries, but from the 17th century onwards the amount of travellers to the East grew. Western missions usually had an economic and/or a political basis, being in connection with trade or colonisation schemes. Most of the early explorers were in guise of a diplomat and tradesman or in the service of church or military of various European countries. hey were most keen on mapping the unknown regions, languages and habits. he East, the Orient, was seen and described as diferent, “the other”; Orientalism as a discourse began to form and become central in the minds of western thinkers and conceptions (Said 2003 [1978]). Oten there were also artists and scholars attached to 1 Geographically in early western thought the Orient has been usually understood as the Southwest Asia and Northern Africa, mainly the areas of Islamic cultures. 258 Notes on Persia these delegations. Scientiic aims were to document and collect concrete material samples of natural specimens and cultural objects from the countries they were sent to. Iran, or Persia had remained rather inaccessible for early European travellers, but the situation changed by the policies of Shah Abbas I (reigned 1587–1629) and later rulers of the Safavid dynasty, who opened up possibilities for foreign delegates to come to the courts of Persia (e.g. Eshraghi 1999:120; Eklind 2009:179–182). In this paper, I trace Northern explorers who travelled in the 18th and 19th centuries to Iran. Visits of two travellers, Carsten Niebuhr (1733–1815) and Geog August Wallin (1811–1852), are examined briely. Under scrutiny are their accounts and observations and the archaeological sites they visited while in Persia. Reasons behind the interest of these scholars are also touched. From Arabia to Persia One of the irst expeditions to explore the Near East with scientiic goals was a Royal Danish Expedition that was commissioned by king Fredrik V of Denmark to explore the Arabian Peninsula and other Near Eastern Regions in 1761 (e.g. Aalto 1971: 16–17; Rasmussen 2012). On the eve of the expedition’s departure to Arabia, its motives and goals were announced on the front page of Danish newspaper. First the continuous eforts of the King in disseminating knowledge and increasing honour of his people were mentioned, followed by the goals for exploration (Hansen 1963:16–17, Finnish translation Niiniluoto): ”---tehdäkseen kaikilla näillä seuduilla uusia löytöjä ja havaintoja tieteen hyväksi; niinikään tulee keräämään ja kotimaahan lähettämään hyödyllisiä itämaisia käsikirjoituksia sekä luonnonesineitä ja harvinaisuuksia.---odotetaan heidän taitonsa ja uutteruutensa, Jumalan siunauksen avulla, tuottavan onnellisia tuloksia niin tieteitten edistyksen kannalta yleensä kuin pyhän sanan tarkemman tulkinnan nimenomaan.” A visit to Iran was never the intention of the Danish expedition. However, there was a notable member in the delegation, a Danish/German Carsten Niebuhr, who visited Iran and left a significant mark on pre-archaeological studies of the country. Niebuhr was born in Northern Germany in 1733. He had studied mathematics and astronomy and was a geographer. Niebuhr was chosen as one of the five scholars who set out to unravel secrets of “Happy Arabia / Arabia Felix”, and he was the only person of the expedition to survive the hardships of the travels.2 On his way back home from India, Niebuhr decided to visit Iran, specifically Persepolis (ancient Parsa). His decision seems to have been rather sudden, since his first intention had been to sail straight back to Europe. However, Niebuhr had evidently made himself familiar with the earlier descriptions and drawings of the 17th century visitors to Persepolis. (Niebuhr 1836.) The travelogues of Cornelis De Bruijn, Jean Chardin and Engelbert Kaempfer3 had 2 One of the members of Danish Expedition was a Finnish/Swedish botanist Peter Forsskål (1732 – 1763). He died during the expedition in Yemen in 1763. However, his work was later published by help of Niebuhr (Aalto 1971:16– 17). 3 A German physician Kaempfer was on a mission for Swedish king in Iran in 1680s. 259 Mirette Modarress been published in 1711 and 1712 (Sancisi-Weerdenburg 1991a:15–21; Drijvers 1991), so Niebuhr knew what to expect and had a clear aim to study the ruins. Parsa – a centre of attention Takht-e Jamshid, ancient Parsa (Parsah/Parseh, named Persepolis by Greeks), is one of the most intriguing of the archaeological sites in Iran (Figure 1). Perhaps this is because it has the largest visible remains let from the past. Parsa lied in the hearth of ancient Persia. Today the place is a famous tourist attraction, and a monument with national connotations, relating to expression of ancient Iranian identity (e.g. Mousavi 2002). Takht-e Jamshid is also a Unesco World Heritage site, listed in 1979. Parsa has roused interest since the time of its building in the 6th and 5th centuries BC. Achaemenid king Darius I (reigned 521–486 BC) started the building process and it was continued for two centuries by his successors. he palaces were ravaged and burned in 330 BC by Alexander of Macedon and his troops. Ater that, these palaces were never rebuilt again, even though there has probably been some partial occupation or use in later periods by Persis rulers and even Sasanian kings (224 - 652 AD). Eventually, the origin and the name of the huge building complex were forgotten. In the older descriptions, Parsa is called Chehel menar (Forty columns) and Sasanians called the place Sad sotun (Hundred pillars). (Shahbazi 1977; Mousavi 2002.) Even though the origin of the remains was not known, they were always marvelled at; for centuries locals, travellers and scholars have speculated on the former function and signiicance of the place. Figure 1. Parsa (Takht-e Jamshid, or Persepolis), remains of Achaemenid palaces from the 6th and 5th centuries B.C. Photo: M. Modarress 1998. 260 Notes on Persia Descriptions of Persepolis can be read in heterogeneous travel-books and diaries of the early foreign explorers (see Sancisi-Weerdenburg 1991a). Many of these visitors let their own inscriptions on the ancient stones and porticos of the remains (see Simpson 2005). During the 17th century, visits intensiied, and it seems that a visit to Persepolis became a must for all the western visitors (Wannell 2003). Drawings and copies of the inscriptions were made, and everyone wanted to have their say on the remains. Already at that time, pieces from the bas reliefs were taken by some foreign explorers for the European collections (e.g. Modarress 2010) and later rude attempts to excavate the ruins for antique objects were done as well (see Drijvers 1991: 95–96; Sancisi- Weerdenburg 1991a: 27; Mousavi 2002:216–217). Sometime in the 16th or 17th century European travellers, recognised the place as Persepolis, one of the ancient capitals of the Persian kings (e.g.Sancisi-Weerdenburg 1991a; Curtis 2008: 84-87).Westerners’ interest in the remains is quite well visible in old European maps of Persia and Asia. In several old maps, the ruins of Persepolis are clearly marked (e.g. Brion de la Tour 1780; Brué 1814; Archer 1840), even they were not close to any contemporary centre. However, the ruins were reasonable easy to visit since they are situated on a route from central Iran to Persian Gulf. For Iranians, the original name and the builders of Parsa had been lost, but it is not to say that the place had no meaning, only that the meaning had altered from the original to the realm of ancient narratives. In the Islamic centuries, the place came to be called Takht-e Jamshid (a throne or palace of Jamshid), a name that is used today by Iranians. According to Shahbazi (1977: 202), the name was known already in Sasanian times. Jamshid was a legendary king of ancient Iranian stories, mentioned also in Shahnameh (Book of Kings), a national epic written by poet Ferdowsi in the 11th century. Jamshid is also sometimes referred to as Soleiman (e.g. Shahbazi 1999). Descriptions of the Palace of Jamshid can be found in Persian literature from the 9th to 11th centuries AD (Mousavi 2002: 213–214). Apparently, even though there were diferent names for the ruins, the meaning of the place remained more or less the same during the centuries, a dwelling place of a glorious king and his court of remote past. Niebuhr and Parsa Figure 2. Map of Iran showing the travel routes of Niebuhr and Wallin. Carsten Niebuhr came to the ruins of Parsa in spring 1765. He came by boat from India, stopped at Masqat, and made a rather tiresome trip through the 261 Mirette Modarress Figure 3. Niebuhr’s drawing of the remains of the palace of Tachara in Persepolis (Niebuhr 1778). he loor and lower parts of the palace had not yet been exposed at the time of Niebuhr’s visit. mountain passes from Bushher in Persian Gulf to hearth of Persian lands, city of Shiraz (Figure 2). He stayed a few days in the city with an English trader Mister Hercules, who was the only European living in Shiraz at the time (Niebuhr 1992:523). Niebuhr was very eager to continue as soon as possible to Marvdasht plain, where the Persepolis ruins were situated. Hansen (1963: 260; see also Niebuhr 1836: 29 - 30) describes how Niebuhr reached the plain in late evening. He didn’t want to stop for the night before he had seen the ruins. Niebuhr was so excited by the prospect that he continued to the site and had the irst walk between the staircases and slender columns of Persepolis in the last rays of sun sinking in the horizon. Niebuhr stayed at Parsa for several weeks, living in Marvdasht village at a little distance from the ruins. He worked every day from sunrise to dawn drawing and documenting the remains. In connection with Parsa Niebuhr is best known for his copies of the cuneiform inscriptions, which opened up new possibilities for decipherment of the ancient script. At the time of his visit, Old Persian inscriptions were still an enigma which had to be solved. Inscriptions had been copied by earlier travellers, but Niebuhr’s copies were made in minute detail and were very accurate. hey helped Georg F. Grotefend in 1802 to partly solve the key to the Old Persian script, even though he never actually visited Persia or Parsa himself. Honours of depiction have oten been attributed to Henry Rawlinson, who a bit later than Grotefend (in 1830s and 40s) was working with the material he had collected from the Darius inscriptions and reliefs (520–519 BC) in Bisotun (e.g. Modarress 2012), decipherment was in fact an efort of many scholars for over a century (e.g. Karttunen 1992:123–127; Finkel 2006). One of Niebuhr’s telling drawings depicts Tachara, the private palace of Darius I (Figure 3), which is situated in the western side of the huge stone-terrace just behind the Apadana palace. In Niebuhr’s depiction of the palace there are no igures visible, though 262 Notes on Persia Figure 4. A view of Tachara in 2012. Photo: M. Modarress. the doorways of Tachara are decorated with reliefs of the king and his courtiers (see Fig.4). In Niebuhr’s picture, one can see the earth and scruple collected on the loors, the site had not been cleared and excavated; that was done much later in the 1930s and ater (e.g. Mousavi 2002). Since the excavations Tachara has attained its present form (Fig. 4). Niebuhr’s account (1992: 528-549) of his stay at Parsa concentrated to describing the remains and pondering their function and meaning; whether they were palaces or temples he could not quite decide. Niebuhr made a controversial observation, which has not been accepted by later researchers (and shared probably only by one early explorer De Bruijn, see SancisiWeerdenburg 1991a: 18 fn. 33), he interpreted the person behind the king in the royal relief as a woman (Niebuhr 1992 [1778]: 531, 544). Niebuhr also visited a nearby Nagsh-e Rustam, the burial place of Achaemenid kings. here he made two drawings of the Sasanian bas reliefs, which depict Sasanian kings Ardeshir I and Shapour I. However, at the time of Niebuhr’s visit their identity had been forgotten, so Niebuhr wrote in his notes what he had heard from the villagers, that the reliefs depict Rustam a hero from the ancient Iranian narratives/stories (Niebuhr 1992: 547). In general, Niebuhr’s accounts do not reveal much of the local attitude to the ruins4. According to Hansen (1963:260– 262), in his diary, Niebuhr mentions some visits by the villagers of the area, they probably came also to see Niebuhr, not only the ruins. It was with the locals Niebuhr celebrated the Iranian new year Eid-e Nowruz at the time of the vernal equinox. Nowruz celebrations are a tradition that is still continuing today and are considered to have roots already in Achaemenid times or beyond (for diferent interpretations see Sancisi- Weerdenburg 1991b). Niebuhr had to leave Takht-e Jamshid ater three and half weeks because of his failing health and the sudden death of his servant. Niebuhr’s eyes had become irritated 4 I have not had the possibility to consult archive material of Niebuhr’s travels, which might have more information about the matter. 263 Mirette Modarress and inlamed by too brilliant sun-light which relected from the polished stones and white papers during his work. Niebuhr let Takht-e Jamshid on April 7th with regrets (Niebuhr 1992: 549; Niebuhr 1836:31), but having still some satisfaction of the work done. (Hansen 1963: 263–264.) Barthold Niebuhr (1836: 30, translation Robinson) writes in the biography of his father: ”he image of these ruins remained indelibly ixed upon his mind all his life long; they were to him the crown of all that he had seen.” Arabian expedition remained Niebuhr’s only journey to the East. He later published his travels in Beschreibung von Arabien (1772) and Reisebeschreibung von Arabien und anderen umliegenden Ländern (1774–1778). Finnish explorers and Persia Echoes of the European fascination for the Orient were also felt in Finland in the 19th century, or more so in the beginning of 20th century. here were explorations of Biblical lands, North Africa and expeditions to Central Asia, also to the regions which belonged to the cultural sphere of ancient Iran (see Aalto 1971; Karttunen 1992; Löytönen 2009), but Persia proper was not in their route. Apparently there were only two scholarly Finns who had travelled to Persia between the period from the 17th to the middle of the 19th century, Henrik Brenner (1669–1732) and George August Wallin (Aalto 1971; Löytönen 2009:66). Brenner travelled to Iran in1697 with an envoy of Sweden, Ludvig Fabritius, who was sent on a diplomatic mission to the court of Shah Hosein in Isfahan, a new capital of Persia. Brenner’s interest was in oriental languages, he also did some geographical and ethnographic studies and he wrote reports concerning commercial and political matters of the country (Aalto 1971:13–15). Wallin on the Persian Track Wallin was born in the Åland Islands in 1811. He studied irst in Helsinki and later in St.Petersburg. Wallin specialised in Oriental languages and his main interest was in Arabic. He got a grant from Imperial Alexander University for a scholarly journey to Arabia by means of which he explored Arabian countries in 1844–1849. During his travels in Arabia, he became especially attracted in language and culture of the Beduins (cf. Berg. et al. 2011). More than a linguist, Wallin has been seen as an explorer and ethnologist (Holma 1952:11). In winter 1848, Wallin paid a visit to Persia. It was not in his plans in the irst place, but it became an alternative to a failed journey to Central Arabia (Öhrnberg 2007: 461, 502). He travelled through Kermanshah and Isfahan to Shiraz, continuing from there to Bushher (Abu Shir) in the Persian Gulf, where he let Iran and sailed to Basra. Wallin wrote his observations of local language, customs and traditions in his travel-diary and letters which he sent back to Finland (cf. Öhrnberg 2007). His short account of Persian journey has many accurate observations of local customs, and he likes to compare his notions of Persian character with that of Arabic peoples (see e.g. Öhrnberg 2007: passim). Many times, his account of Persians is much afected by personal perceptions and sometimes clearly inluenced by tedious situations in which he found himself during his visit. Wallin was not 264 Notes on Persia interested in archaeological reconnaissance, as is clear from his remarks, which seldom are about the ancient remains (cf. Aro & Salonen 1989:11). However, there are some interesting points in Wallin’s account, namely his description of the locals’ interest in the past. When the caravan with which Wallin was travelling stops for a rest by the archaeological site of Bisotun, near Kermanshah, he writes (in Öhrnberg 2007:513 Anhava’s translation): ”Vuoreen oli ylemmäksikin hakattu kuvia sileään vuorenseinään, ja joukoittain derviššejä ja muita karavaanissa matkaavia tungeksi sinne katselemaan näitä vanhoja muinaisjäänteitä.” Wallin expresses his wonder at such an efort and interest.5 He continues that aterwards travellers even sat on the stones to talk and tell each other stories about histories of the place. According to Wallin, local beliefs were (here he refers to Orientals in general) rather varied and colored with superstition. Wallin quotes a local story that relates ancient script of Bisotun clifs to Europeans and how these foreigners still cry for their past glories and come to copy their “magic” inscriptions. In fact, the Englishman who was working at that time on the Bisotun inscriptions was Henry Rawlinson (Elmgren 1864–1866:193–194; Öhrnberg 2007:512–513). Wallin’s descriptions give an inkling of the Iranians’ keen interest in their history; their love for recollections and narratives of the past is also vividly present. Unfortunately, Wallin didn’t share his fellow travellers’ interest in the ancient material past of Persians, and he was only relieved that he did not need to copy the inscriptions, since another European (Rawlinson) was already doing it. Next, Wallin describes the archaeological remains of the Bisotun valley, where Wallin’s caravan was camping as follows (in Öhrnberg 2007: 514, Anhava’s Finnish translation; also in Swedish in Elmgren 1864 - 1866: 195 - 196): “Laajalla tasangolla lojui joka taholla lukemattomia särkyneiden pylväiden palasia ja kauniisti työstettyjä pylväidenpäitä menneiden parempien aikojen jäänteitä, kukaties temppelistä, jumalanpalveluspaikasta, kaupungista tai linnasta; mutta nyttemmin ei näkynyt muuta kuin näiden toisten kivien sekaan maahan suistuneita jonkinlaisen rakennelman kappaleita.” Notes such as the above are an example of the scarce references to ancient sites that can be found in Wallin’s notes. Next the caravan stopped for a rest in Kangavar, where there are the ancient remains of a temple of Anahita and/or a Sassanian palace (see diferent interpretations by Kambakhsh Fard 1971 and Azarnoush 1981). he site has been described by various early European travellers, but from Wallin the remains got only a few words (in Elmgren 1864 - 1866: 199): 5 Here Wallin compares Persians with Arabs, and mentions that the latter would not have bothered to inspect old remains, but rather would have sat by the ire with a cofee-pot (in Öhrnberg 2007: 513). 265 Mirette Modarress ”Der innas några fornlemningar, bestående till största delen af stympade pelare, som nu utgjorde grunden till ett nyare, af lera hopsmetadt, halt förfallet hus (som jag tror en moské) och för öfrigt kapitäl-stycken, som lågo krinsgströdda på fältet.” Furthermore, the most fascinating archaeological site on Wallin’s travel route, Takht-e Jamshid, is not described in Wallin’s notes. Unfortunately, the caravan passed by the palace remains at night, a matter that Wallin regretted in his diary. He mentions that he would have liked to see the ruins and compare them with Egyptian monuments (Wallin in Elmgren 1864 - 1866: 242; Öhrnberg 2007: 525), as Niebuhr had done when trying to describe and interpret the Parsa remains (Niebuhr 1992: 530). The intriguing East One of the reasons for the 18th- and 19th -century expeditions to Orient was “science”, but not usually science per se. Much had to do with competition for honours and glories to be acquired, since scientiic reconnaissance were expected to bring merits in the academic as well as public ield. his can be attested to also in connection with Niebuhr’s and Wallin’s journeys (see e.g. Hansen 1963; Aalto 1971; Mead 1979). Curiosities, natural specimens and treasures in the form of diferent kinds of objects and antiquities were expected as a reward for enlightened travel. European explorers did not see antiquities as a cultural heritage of explored countries and regions, or even if they did, it was considered they were free to be taken by the explorers. Early travellers of the Orient were especially ater ancient manuscripts6 (cf. Aalto 1971: 15; Vahman 2011; Rasmussen 2012). Niebuhr and Wallin also brought manuscripts and some other material (natural and ethnographical) from their travels (cf. Berg et al. 2011; Rasmussen 2012), which are now considered material cultural heritage of these explorers’ home countries. Among the manuscripts Wallin brought from Iran were the classics of Persian poetry, Golestan-e Saadi and Diwan-e Hafez (Aro 1958; Berg et al. 2011; 69). Expeditions usually collected information for the interest of imperial and colonial expansion of West- European powers or Russia. During his travels in Arabia, even Wallin was suspected of spying, but it has been noted that his interest was not political (Mead 1979: xi; Trautz 1979; Öhrnberg 2003: 1266; Öhrnberg 2007: 577-579; Berg et al. 2011; 18). Indeed, the journeys of Niebuhr and Wallin to Persia appear quite in another light, both seem to have had a personal interest in visiting Persia, in the case of Niebuhr, particularly Persepolis. Wallin mentions his Persian journey lightly as a “huviretki” and a good possibility to practice the language (in Öhrnberg 2007: 502). Niebuhr apparently had some kind of enchantment with and curiosity in Persepolis. As already mentioned, he could hardly wait to reach the ruins. Both Niebuhr and Wallin had a wish and an urge to see everything with their own eyes, to be able to compare their observations with what they knew already of Persia, and, in the case of Niebuhr, to document as accurately as possible the ancient ruins of Parsa. 6 One example is a Danish linguist Westergaard, who on his journey to India and Iran (1841 - 44) had hard time trying to buy old manuscripts of Zoroastrians in Central Iran (Vahman 2011). his reveals that locals had an idea of the importance of their ancient heritage. 266 Notes on Persia Archaeological reconnaissance in Iran was predated by exploration by European travellers, who acquired various kinds of knowledge of the country: history, language, customs, economics and geography. In this European task of deining the Orient, of which Persia was a part, also Niebuhr and Wallin participated, Wallin’s notes adding to ethnological knowledge and Niebuhr’s eforts leaving a signiicant contribution to early archaeological studies of Iran. Bibliography: Unpublished sources: Archer, J. 1840. Asia. Gilbert’s Modern Atlas of the earth with Descriptive Letter-Press by Robert Mudie. Grattan and Gilbert. London. http://www.columbia.edu/itc/mealac/pritchett/00maplinks/ archer1840/. Retrieved 9.5.2012. Brion de la Tour, L. 1780 Carte de la Perse. Histoire Universelle depuis le Commencement du Monde. http://colubia.edu/itc/mealac/pritchett/00maplinks/colonial/briondelatour/persia/persia.html. Retrieved 15.5.2012. Niebuhr, B.1836. he life of Carsten Niebuhr. he Oriental traveler (translation Prof. Robinson). T. Clark. Edinburg, 1– 68. Irternet Archive. University of Virginia. http://archive.org/stream/ lifecarstennieb00robgoog#page/. Retrieved 15.5.2012. Rasmussen, S. T. 2012. he Arabian Journey 1761–1767. he Royal Library. http://www.kb.dk/en/nb/ samling/os/naeroest/cneksp.html. Retrieved 1.3.2012. Simpson, St. J. 2005. Making their mark: Foreign travellers at Persepolis. ARTA 2005.001. http://www. achemenet.com/ressources/enligne/arta/pdf/2005.001-Simpson.pdf. Retrieved 19.3.2012 Vahman, F. 2011. Denmark: relations with Persia. Encyclopedia Iranica. http://iranicaonline.org/articles/ denmark. Retrieved 2.3.2012. Published sources: Elmgren, S.G. (ed.) 1864-1866. Georg August Wallins reseanteckningar från orienten åren 1843–1849, 4 vols. Helsinki. Niebuhr, C. 1778. Reisebeschreibung von Arabien und anderen umliegenden Ländern. N. Möller, Copenhagen. Niebuhr, C. 1992 [1778]. Reisebeschreibungen nach Arabien und anderen umliegenden Ländern, Mit einem Vorwort von Stig Rasmussen und einem biographischen Porträt von Barthold Georg Niebuhr. Manesse Verlag. Zürich. Research literature: Aalto P. 1971. Oriental Studies in Finland 1828–1918. Helsinki. Aro, J. 1958. Die Arabischen, Persischen und Türkischen Handschriten der Universitätsbibliothek zu Helsinki. Helsingin yliopiston kirjaston julkaisuja 28. Helsinki. Aro, J. & Salonen, A. 1989. G.A.Wallin. Tutkimusmatkoilla arabien parissa. Otteita matkapäiväkirjasta ja kirjeistä. Wsoy. Porvoo. Azarnoush, M. 1981. Excavations at Kangavar. Archaeologische mitteilungen aus Iran 1981 (14), 69–94. Berg,P, Harviainen, T., Karttunen, K., Timonen, K., Yilmazkurtdag, M. & Öhrnberg, K. 2011. Kangastus/ Häring/Mirage/Sarab. Tutkimusmatkailija Georg August Wallin 200 vuotta. Juhlanäyttely. Kansalliskirjaston Gallerian julkaisuja no.12. Helsinki. 267 Mirette Modarress Brué , A.H. 1814. Carte Ancyprotype de l’Asie, 164–165. In Nebenzahl, K. 2004. Mapping the Silk Road and Beyond. 2000 years of Exploring the East. London. Drijvers, W. 1991. Cornelis de Bruijn and Gijsbert Cuper. A skilled artist and a learned discussion. SancisiWeerdenburg, H. & Drijvers, W. (eds). Trough Travellers’ e yes. European travellers on the Iranian monuments, 89–107. Achaemenid History VII. Nederlands Instituut voor bet Nabije Oosten. Leiden. Eklind, K. 2010. Iran - från dåtid till nutid. Ferdosi Publication, Stockholm. Eshraghi, E. 1999. Safavie. Atlas-e tarikh-e Iran (National Historical Atlas of Iran), 113–120. Sazman-e naghsehbardari keshvar. Tehran. Hansen, T. 1963 [1962]. Onnellinen Arabia. Tanskalainen retkikunta 1761–67 (transl. Niiniluoto M.). WSOY, Porvoo. Holma, H. 1952. Studia Orientalia. In memoriam saecularem Georg August Wallin 1811–1852, 1–16. Societas Orientalis Fennica. Helsinki. Kambakhsh Fard, S. 1971. Kavoshha-ye elmi dar Kangavar, ma’bad-e Anahita. Bastanshenasi va honar-e Iran 1971(4), 10–31. Löytönen, M. (ed.) 2009. Suomalaiset tutkimusmatkat. SKS, Helsinki. Mead, W.R. 1979. Georg August Wallin: the English Connection. Travels in Arabia (1845 – 1848) G.A. Wallin, vii–xiv. Cambridge. Modarress, M. 2010. Muinaisesine valokeilassa – Näkökulmia ja asenteita muinaisjäännösten arvottamiseen ja kauppaan. Muinaistutkija 2010 (2), 2−9. Modarress, M. 2012. he Past and Present Archaeological Research in Iran - Development and Some Ethical Questions. Äikäs, T., Lipkin, S. & Salmi, A-K. (eds.) Archaeology of Social Relations: ten case studies by Finnish Archaeologists, 193 – 214. Studia Humaniora Ouluensia 12: 193–214. Oulu. Mousavi, A. 2002. Persepolis in Retrospect: Histories of Discovery and Archaeological Exploration at the Ruins of Ancient Parseh. Ars Orientalis 2002 (32), 209–251. Said, E. 2003 [1978]. Orientalism. Penguin Books, London. Sancisi-Weerdenburg, H. 1991a. Indroduction. hrough Travellers’ Eyes: he Persian Monuments as Seen by European Visitors. In Sancisi-Weerdenburg, H. & Drijvers, J. W. (eds.) Trough Travellers’ e yes. European travellers on the Iranian monuments, 1–35. Achaemenid History VII. Nederlands Instituut voor bet Nabije Oosten, Leiden. Sancisi-Weerdenburg, H. 1991b.Nowruz in Persepolis. In Sancisi-Weerdenburg, H. & Drijvers, J. W. (eds.) Trough Travellers’ e yes. European travellers on the Iranian monuments, 173 - 201. Achaemenid History VII. Nederlands Instituut voor bet Nabije Oosten, Leiden. Sancisi-Weerdenburg, H. & Drijvers, W. (eds). 1991. Trough Travellers’ e yes. European travellers on the Iranian monuments. Achaemenid History VII. Nederlands Instituut voor bet Nabije Oosten. Leiden. Shahbazi, Sh. 1977. From Parsa to Taxt-e Jamsid. Archaeologische Mitteilungen aus Iran 1977 (10), 197–208. Shahbazi, Sh. 1999. Kohandarin tousif-e Takht-e Jamshid dar zaban-e farsi. Majalleh-ye bastanshenasi va tarikh 1999 (23−24), 2–5. Tiitta, A. 2009. Suomalaiset tutkimusmatkat autonomian aikana. Suomalaiset tutkimusmatkat, 30–79. Löytönen, M. (ed.) SKS, Helsinki. Tranzt, M. 1979. A Forgotten Explorer of Arabia: G.A. Wallin. Travels in Arabia (1845–1848) G.A. Wallin, xii–xli. Cambridge. Öhrnberg, K. 2003. Wallin, Georg August (1811–1852). Finnish explorer. Literature of Travel and Exploration. An Encyclopedia, 1265–1267. Volume hree. R to Z. Speake, J. (ed.) Fitzroy Dearborn, London. Öhrnberg, K. (ed.) 2007. Georg August Wallin. Aavikon vaeltaja. Elämä ja päiväkirjat (transl. Anhava J.). Otava, Keuruu. Wannell, B. 2003. Iran/Persia. Literature of Travel and Exploration. An Encyclopedia, 616 - 621. Volume One. Speake, J. (ed.). Fitzroy Dearborn, London. 268 he strange disappearance of Earnest Hooton The strange disappearance of Earnest Hooton Andre Costopoulos Department of Anthropology, McGill University, Montreal, Canada Abstract Earnest Hooton was one of the founding igures of physical Anthropology and an important and highly visible anthropologist in the period between WWI and WWII. He was also a vociferous eugenicist and one of the main proponents of a racialist view of the human species. During the irst half of the 20th century, his theoretical framework, his research program and his view of humans became increasingly scientiically untenable. It was not until the late 1930s, however, that he came under serious attack, when his views became associated to the ideologies and methods espoused by Nazi Germany. In the immediate post-war period, Hooton was literally written out of anthropological history, so that it is now not unusual for members of the discipline to have never heard of him. Introduction Earnest A. Hooton (1887–1954) was one of the two dominant forces in American anthropology between the World Wars. He was professor of anthropology at Harvard, at various times president of the American Association of Physical Anthropologists, vicepresident of the American Anthropological Association, Vice President of the American Association for the Advancement of Science (section H), and recipient of the Viking Fund Medal. He published over 100 articles and ten books, several of them best-sellers with the public. A search of the Time Magazine online archive shows 33 references to Hooton, most of them in the thirties, while Franz Boas rates 20 mentions scattered from 1924 to the 1960s. More than even Boas, Earnest Hooton was the public image of American Anthropology in the 1930s. He was a eugenicist and a race theorist. In the pages of Science and numerous popular books and magazines, he loudly and publicly advocated that the U.S. needed “a biological purge if it is to check the growing numbers of the physically inferior, the mentally inefective and the anti-social” (Hooton 1936a:513), to whom he referred as “candidates for biological extinction” (Hooton 1936b:26). He was listened to and widely cited in anthropology, in social science in general, and in the popular press. He once praised an anthropologist working in New Guinea for 269 Andre Costopoulos measuring “nearly 900 greasy, smelly, ilthy cannibals-a remarkable achievement for any tough, male physical anthropologist and a miracle for a fragile, blonde female” (Hooton 1942a). Despite such rhetoric, deeply shocking to modern eyes, Hooton was no B-ilm villain. He was a complex and three-dimensional character. In public lectures, he ridiculed theorists of race inequality by pointing out that straight hair and thin lips put white Europeans closer to African Apes than black Africans (Jernagin et al. 1930: 6). In his academic writing, he always and unambiguously emphasised that no available scientiic evidence demonstrated the superiority or inferiority of any group to any other (Hooton 1926, among many others). He bitterly attacked the European record on the treatment of non-Europeans, calling racial diference a “specious excuse” and a “contemptible subterfuge” with which “our European ancestors justiied their enslavement of the Negro and their virtual extermination of the Indian and of many other primitive peoples. he White man’s burden”, he claimed, “has been mainly one of hypocrisy” (Hooton 1936a: 512). And yet, as we will soon see, and not surprisingly perhaps, some of his work indicates deeply held, possibly unconscious acceptance of the basic racial ranking schemes of his time. At the very least, they helped him make sense of the human fossil record. Today, Hooton is virtually unknown both to the public and to anthropologists, except in some of the remoter corners of physical anthropology, where he is cited not for his ideas, but for some of the mountains of skull measurements he published. His name cannot be found in the index of most textbooks on the history of the discipline (except sometimes in relation to primatology), and it is the rule rather than exception to complete undergraduate and graduate training in Anthropology without ever encountering his name. here are a few recent exceptions. He has recently made notable appearances in criminology, in Rater’s (2004) enlightening account of Hooton’s study of he American Criminal (1939a), and in anthropology, in Caspari’s (2003) detailed post-mortem of the biological race concept in Anthropology. However, Caspari (2003: 70), perhaps embarrassed at the connection, emphasises Hooton’s lack of formal anthropological training as much as his inluence on the discipline. Hootonian Anthropology he core assumptions of the Hootonian program were that 1) there is a strong relationship between body morphology and behaviour, 2) morphological traits and, consequently, their attendant behaviours are inheritable, and 3) inheritance is more signiicant than environment in producing morphology and therefore behaviour. his was not an extraordinary set of assumptions in pre-WWII Anthropology, Biology or society at large. heir acceptance naturally led to eugenics as a policy recommendation. If there were undesirable behaviours, and if body shape determined behaviour, there must be undesirable body shapes. If body shape was inheritable and there were undesirable body shapes, not everyone should reproduce and some should be encouraged to reproduce more than others. he debate among eugenicists in the 1930s centered not on whether the above assumptions and conclusions were valid, but rather on the social and moral value of various 270 he strange disappearance of Earnest Hooton methods for implementing a socially and nationally salutary eugenics program. By the start of the Second World War, the core assumptions that generated eugenics had been challenged and largely rejected in Anthropology, in no small part as a result of the work of their most ardent and publicly visible defender, Earnest Hooton. he fortiications of 19th century normal race science had been severely shaken by Franz Boas’ classic 1911 study of American-born children of European immigrants (Boas 1911). He had shown unequivocally, using the very tools and methods of race theorists, that the American-born children did not share key aspects of their European-born parents’ morphology. While not ruling out inheritance as a factor, the implication of Boas’ work was clear: environment played a signiicant role in the development of morphology. Hooton, in a last ditch attempt to defend the fort, completed its destruction in 1939 by involuntarily showing that there was no strong evidence of a connection between body shape and behaviour. here are two main strands to the story of the strange disappearance of Earnest Hooton. hey culminate at the same time, with the publication of his colossal biometric study of he American Criminal (Hooton 1939a) and the outbreak of the armed struggle against Nazism in 1939. Ater 1939, socio-political forces that had slowly been putting pressure on the Hootonian project suddenly escalated to create an environment in which it could no longer be realised. Simultaneously, his Magnum Opus, the result of a dozen years of meticulous and oten ground-breaking statistical research, in the opinion of the vast majority of his peers, succeeded in rejecting the core assumption of his very own theoretical framework, namely that there is a strong relationship between morphology and behaviour. hus, external socio-political forces and internal scientiic development conspired and coincided in time to transform ‘one of our most eminent physical anthropologists’ (Merton & Montagu 1940: 390) into an obscure igure, not only ignored, but actively suppressed, whose signiicant role in the history of social science has been almost completely expunged from the record. Hooton and race In his very early work, Hooton clearly already assumed that contemporary human populations were a blend of diferent modern ancestral groups. In a Saxon graveyard (Peake & Hooton 1915), in a group of prehistoric skeletons from Martha’s Vineyard (Hooton 1916a) and in his extensive work on the indigenous human remains from the Canary Islands (Hooton 1916b), he tried to quantify the contributions of various ancestral stocks such as Nordics, Alpines, Mediterraneans and Negroids. By 1926, Hooton had published in Science what became a deinitive and widelycited statement on human classiication and race. He was aware of the social and political sensitivity of his subject and began by disavowing the work of “ethnomaniacs” (Hooton 1926: 76). However, he didn’t reject the possibility of racial inequality. “If races difer quantitatively in intelligence and qualitatively in psychological characteristics, such diferences can be established only by the segregation of pure racial types and the subsequent investigation of their psychological attributes” (Hooton 1926: 81). Having acknowledged Boas’ work on plasticity, Hooton recommended the use of 271 Andre Costopoulos inheritable neutral traits, or “traits that are not under strong selection, whose ontogeny is not strongly afected by environment and that show strong inheritance” (Hooton 1926: 77). His contemporaries largely agreed, although some disagreed on the choice of traits, since some might be under sexual selection (Bean 1926). He deined a race as “a great division of mankind, the members of which, though individually varying, are characterized as a group by a certain combination of morphological and metrical features, principally non-adaptive, which have been derived from their common descent” (Hooton 1926: 76). He went on to distinguish between primary races, the great ancestral stocks of long evolutionary history, and secondary races that are the result of mixing between ancestral stocks. He argued that primary races did not exist in the modern world, and that the job of the physical anthropologist was to disentangle the primary components of the existing secondary, or blended races. In contrast, the Hooton of 1926 is frustrated by the endless variation found in his early work on the remains from North America, Europe and the Canary Islands, even when his skeletons were from single graveyards with relatively short use lives. “Utilizing twentytwo morphological features, each having ive gradations, I found that no two individual skull curves in a series of Tenerife male crania were alike” (Hooton 1926: 80). his is exactly the sort of reductio ad absurdum that would ultimately lead to increasingly atomistic views of biological race, and eventually to the complete rejection of the concept itself in the 1960s (see Stocking 1982: 57 among others). However, like Beddoe (1905) before him, Hooton did not see in endless variation a reason to abandon or even challenge the concept of race. he problem was not, according to his contemporaries, with the concepts and assumptions of anthropology, but rather with its methods. he methods used by anthropologists simply did not allow them to reconstruct racial histories out of the morass of skull measurements into which they were daily sinking deeper, and at the bottom of which they expected to ind truly informative racial diferences, rather than ignominious disciplinary death by drowning. he 1926 article addresses questions of method and takes concepts for granted. he method is simple; the concepts are clear. Ater having classiied the remains from various graves into recognised racial types, he states that: “It is now necessary to take the type groups singly and compare them with the most authentic and least mixed series of crania available belonging to the races which the respective types are supposed to resemble. For example, if we have distinguished a ”Nordic” type, this type should be compared with series of crania from the German Graverows. If on the basis of a comparison of means and probable errors it is found that our ”type Nordics” show insigniicant diferences from the means of the authentic Nordics in the substantial majority of characters investigated, or if the ”type Nordics” difer less from any of the authentic series of Nordics than these authentic series difer from each other, it may be concluded that the designation of the subgroup type under investigation as ”Nordic” is correct” (Hooton 1926: 80) his absolutely remarkable instance of circular reasoning, published in Science, is evidence of the entire scientiic world’s extreme reluctance to let go of the biological race 272 he strange disappearance of Earnest Hooton concept in the face of what seems to us, some 80 years later, clear evidence of its theoretical and methodological bankruptcy. If we classify skulls into “recognised” racial types, and then ind that they are similar to the most representative remains from the recognized racial types (on which the recognition is based), we have validated racial types. Tragically, for Hooton and his contemporaries, quod erat demonstrandum. Yet, important methodological innovations emerged from this work. Confronted with tens of thousands of observations on which he needed to collect statistics, Hooton turned to the forerunners of today’s digital computers. In 1925, he received a Milton Fund grant for a correlation coeicient calculator, built around a Hollerith punch-card sorting machine from IBM. Hooton’s Holleriths (Krogman 1939) would blaze a trail for all future quantitative and computational work in anthropology. Morphology and behaviour he physical anthropology of the criminal would be Hooton’s main academic pursuit from 1926 until the outbreak of the Second World War. It would result in the publication of a popular summary of his study, Crime and the Man (Hooton 1939b), and a full report, he American Criminal: An Anthropological Study Vol. 1, (Hooton 1939a). Volume 2, a planned study of the morphology of he Negro Criminal, was never published. In brief, Hooton found that incarcerated criminals tended to be smaller than his civilian check sample. He concluded from this that physical inferiority results in mental and moral inferiority. If that was the best that the leading physical anthropologist in America could come up with, using IBM tabulating machines, hundreds of thousands of observations, an army of graduate students, and the inancial resources of the NRC, it was clear to almost everyone that there was not much to the idea of morphologically determined behaviour. Critiques of he American Criminal and Crime and the Man ranged from Radin’s (1939: 1375) kind “I fear that Professor Hooton’s researches, accurate and thorough as they are, will have to be multiplied many times before the validity and signiicance of his diferentiations will give a safe basis for action”, to Reuter’s (1939: 125) brutal “he work is apparently not intended as a hoax”. he kinder critics tended not to dismiss the idea of a link between morphology and behaviour, but to claim that this study was not the one to inally demonstrate it. he harsher reviews pointed out that if this one didn’t, the idea was probably dead. Overall, there was a great deal more harshness than kindness. If he American Criminal, with its race theory underpinnings and eugenics implications was a it idea in the environment of the late ‘20s, it was fatally maladaptive on the eve of the Second World War. he categories, tools, and concepts being used by Hooton and his colleagues in the U.S. were at the same time being used by Nazi scientists in institutions such as the Race and Settlement Oice (Pringle 2006). In Germany, Hooton’s rather academic discussions of Dinaric and Alpine Types were turned into forced migration, imprisonment and, eventually, extermination. In the lead-up to the Second World War, race became a deadly serious subject. 273 Andre Costopoulos 1942: Hooton marginalized he American Criminal did not, by itself, kill Hooton’s career. But the context into which it was released ampliied its efect, and the consequences were immediately felt. It simply was not healthy to advocate policy goals similar to those of the Nazis in 1940 American academia. Hooton was in danger, but so was the entire discipline of anthropology. In the public mind and in the media at least, the discipline was closely associated with his forceful personality. he discipline had to be protected. Hooton had to be administratively marginalised, and his considerable academic irepower had to be redirected and channelled in directions where it would cause no friendly casualties. Ater serving in some capacity as an American Anthropological Association oicer or committee member since 1917, his mandate as second vice-president (1940–41) was allowed to lapse in 1942, and for the irst time in a quarter century, he found himself a simple member of the AAA. Coincidentally, that same year the American Journal of Physical Anthropology reorganised its editorial board, launched a new series, and Hooton stepped down as long-time Associate Editor. In those days, the AAA’s oicers were elected as Vice-Presidents and expected to become President ater about three years of service. For example, Diamond Jenness and John M. Cooper were third and fourth vice-president, respectively, in 1938. In 1939, they were First and second vice-presidents, with Hooton as third vice-President. In 1940, Jenness was President, with Cooper and Hooton as irst and second vice-presidents. Given the normal succession, Hooton should have been president or irst vice-president in 1942. Instead, we ind a complete reorganisation of the executive, with the widely respected senior scholar A.V. Kidder as president, and Ruth Benedict and S.K. Lothrop, as unranked vice-presidents. his sort of sudden organisational change is perhaps not surprising in wartime, and certainly not in view of the rapidly changing ideological landscape of the late 1930s and early 1940s. Rewriting Physical Anthropology he subsequent rewriting of anthropology was swit and merciless. In his 1944 essay on American Contributions to Anthropology for Science, Lowie (1944) cites Hooton only for his early work on the Canary Islanders. Lowie’s section on contributions to physical anthropology (Lowie 1944: 322) is brief and contains more references to Boas than to Hooton. his is the same journal in which Hooton had published his standard Methods of Racial Analysis (1926) and his Plain Statements on Race (1936). Fewer than ten years later, he has become a very minor igure in physical anthropology, a mere footnote to the rest of the discipline. In his Brief Survey of anthropology, intended to “inform European colleagues of the trends and developments in American anthropology since 1939, when the international exchange of information was interrupted” Erich (1949: 343) cites Hooton only for his primatological work in Man’s Poor Relations (Hooton 1942b). Voegelin’s (1950) survey of the development of anthropology as a university discipline in the U.S. understandably 274 he strange disappearance of Earnest Hooton mentions Boas four times, but mentions Hooton only in a list of the current staf members at Harvard. hus, for the subsequent reader of the history of professional anthropology, Hooton’s role as the architect of physical anthropology training is completely lost. When Montagu (1955) takes stock of the post-Piltdown state of human evolution, Hooton is mentioned only once for some skull measurements published in Man’s Poor Relations. Harry Shapiro, who described himself as Hooton’s irst professional student (Shapiro 1959: 378) and wrote most of his obituaries, completes the process in 1959. His review of the history and development of physical anthropology steers completely clear of any theoretical discussion and does not mention any kind of controversy, on race or any other subject. In fact, the word race appears twice in nine pages, once in a quoted title. Hooton, introduced on the penultimate page, is credited with creating the irst training center for physical anthropologists in the US, an almost silent answer to Voegelin’s silence. Just before the great erasure, Marcus Goldstein, a product of Columbia and the Boasian circle, ranks Hooton among the four most inluential physical anthropologists of his time, along with Hrdlicka and Boas, in his Recent Trends in Physical Anthropology (1940). His improvised festschrit is perhaps the best evidence of Hooton’s removal as an anthropologist and recasting as a primatologist. he Non-Human Primates and Human Evolution, In Memory of Earnest Albert Hooton 1887–1954 is the proceedings volume of a Cold Spring Harbour symposium in which he himself presented a paper, and which was hastily converted into a memorial ater his death. Hence, none of the papers were written with Hooton in mind, nor are they particularly about his legacy. hey do, however, associate his name with early primatology, although today even that connection is largely lost. Epilogue Hooton has made periodic appearances in the literature since then. Comas (1961) cites him as one of the anti-racists in his attack on scientiic racism in the debate surrounding the creation of Mankind Quarterly. his debate will lead to the inal rejection of the biological idea of race in anthropology and to its marginalisation to such alternative, specialist journals as Mankind Quarterly and the Australian Annals of Eugenics. Caspari (2003) provides a lucid account of these later events. Many student reminiscences of Hooton can be found in the 50th anniversary volume of the American Journal of Physical Anthropology in 1981 (vol 56, no 4). he disciplinary memory was somewhat restored, but with apparently little efect on Hooton’s actual presence, by a series of fascinating Annual Review retrospectives by his colleagues and his students, Krogman (1976), Coon (1977), and Birdsell (1987). hese are good sources for a more contemporary, post-war understanding of Hooton. Now that anthropology has largely forgotten why it has forgotten Hooton, a few recent papers in the American Journal of Physical Anthropology have begun to reference his work. He is either cited for his classic descriptive work (Schroeder et al. 1997; Hershkovitz et al. 1997; Case et al. 1998), mainly Indians of Pecos Pueblo (Hooton 1930), or, rarely, as part of a historical survey of literature (Perez et al. 2007). 275 Andre Costopoulos here are two kinds of lessons we can learn from the story of the strange disappearance of Earnest Hooton. We can learn that an idea, the morphological model of behaviour, was rejected not merely because it became politically unacceptable, but because someone who believed in it, and even took it for granted, using considerable resources, pushed it to its logical conclusion. he conclusion was clear: he idea didn’t work. Social context played a role in the rejection, but it wasn’t suicient. Nor, as Boas’ largely ignored results of 1911 show, would the demonstration of the model’s emptiness have been suicient to reject it. he demonstration had to be made in a context in which academics, the press, the public, and government authorities were receptive to its implications. Without Hooton’s single-minded determination to clearly show what he knew to be true, that inheritable morphology determines behaviour, the idea would probably have survived longer. If Hooton hadn’t laboured in a world in which that very idea was blamed for causing a world-wide conlagration, it would have survived even longer. From this episode, we can learn lessons about our discipline, and the academic world in general. We can state with certainty that it is possible for the leading light of a discipline to be erased from its history in little over ive years, if the conditions are right. Academics, perhaps especially anthropologists, understand that history is negotiated in the present, largely for the purposes of the present. On the other hand, we must keep a store of the material we do not wish to use at the moment. It is part of the intellectual pool of variability that will allow us to deal with future challenges, especially if they have features in common with past challenges. It may be that the story of Earnest Hooton’s many failures and even more numerous failings is exactly what we need when confronted with a climate in which the debate between organic and cultural views of society is being rekindled. Advances in genetics seem to give answers that the study of culture has not provided. he study of our culture seems to threaten us less than the study of our nature, though, as Hooton and Boas, who oten worked together, clearly understood, humans are bio-social entities. While some may emphasise one strand over the other, only the combination of the two is likely to help us understand ourselves better. Bibliography Beddoe. J. 1905. Colour and race. he Journal of the Anthropological Institute of Great Britain and Ireland 35: 219–250. Bean, R.B. 1926. Human types. he Quarterly Review of Biology 1: 360–392. Boas, F. 1911. Changes in the bodily form of descendants of immigrants. Senate Document 208, 61st Congress, 2nd session. Washington, D.C. Birdsell, J.B. 1987. Some relections on ity years in biological anthropology. Annual Review of Anthropology 16: 1–12. Case, D.T., Ossenberg, N.S. & Burnett, S.E. 1998. Os intermetatarseum: A heritable accessory bone of the human foot. American Journal of Physical Anthropology 107: 199–209. Caspari, R. 2003. From types to populations: A century of race, physical anthropology, and the American Anthropological Association. American Anthropologist 105: 65–76. Comas, J. 1961. Scientiic racism again? Current Anthropology 2: 303–340. Coon, C.S. 1977. Overview. Annual Review of Anthropology 6: 1–10. Erich, R.W. 1949. Anthropology: A brief survey. he Scientiic Monthly 68: 343–353 Goldstein, M.A. 1940. Recent trends in physical anthropology. American Journal of Physical Anthropology 26: 191–209. Jernagin, W.H., Waters, A.M. & Gordon, L.T. 1930. Proceedings of the Annual Meeting of the Association for the Study 276 he strange disappearance of Earnest Hooton of Negro Life and History Held in Washington D.C., October 27-31, 1929. he Journal of Negro History 15: 1–13. Hershkovitz. I., Rothschild, B.M., Latimer, B., Dutour, O., Léonetti, G., Greenwald, C.M., Rothschild, C. & Jellema, L.M. 1997. Recognition of sickle cell anemia in skeletal remains of children. American Journal of Physical Anthropology 104: 213–226. Hooton, E.A. 1916a. Notes on skeletal materials from Martha’s Vineyard. American Anthropologist 18: 98–104. Hooton, E.A. 1916b. Preliminary remarks on the archaeology and physical anthropology of Tenerife. American Anthropologist 18: 358–365 Hooton, E.A. 1926. Methods of racial analysis. Science 63: 75–81. Hooton, E.A. 1930. he Indians of Pecos Pueblo: A Study of heir Skeletal Remains. Yale University Press, New Haven. Hooton, E.A. 1936a. Plain statements about race. Science 83: 511–513. Hooton, E.A. 1936b. What is an American? American Journal of Physical Anthropology 22: 1–26. Hooton, E.A. 1939a. he American Criminal; An Anthropological Study. Harvard University Press, Cambridge (Mass). Hooton, E.A. 1939b. Crime and the Man. Harvard University Press, Cambridge (Mass). Hooton, E.A. 1942a. Introduction. In Crockett, C. he House in the Rain Forest. Houghton Milin Company, Cambridge (Mass). Hooton, E.A. 1942b. Man’s Poor Relations. Doubleday, Doran & Company, Garden City. Krogman, W.M. 1939. Review of crime and the man. American Anthropologist 41: 504–509. Krogman, W.M. 1976. Fity years of physical anthropology: he men, the material, the concepts, the methods. Annual Review of Anthropology 5: 1–14. Lowie, R.H. 1944. American contributions to anthropology. Science 100: 321–327. Merton, R.K. & Ashley-Montagu, M.F. 1940. Crime and the anthropologist, American Anthropologist 42: 384–408. Montagu, M.F.A. 1955. Time, morphology, and neoteny in the evolution of man. American Anthropologist 57: 13–27. Peake, H. & Hooton, E.A. 1915. Saxon graveyard at East Sheford, Berks. he Journal of the Royal Anthropological Institute of Great Britain and Ireland 45: 92–130. Perez, S.I., Bernal, V. & Gonzalez, P.N. 2007. Morphological diferentiation of aboriginal human populations from Tierra del Fuego (Patagonia): Implications for South American peopling American Journal of Physical Anthropology 133: 1067–1079. Pringle, H. 2006. he Master Plan: Hitler’s Scholars and the Holocaust. Hyperion, New York. Radin, M. 1939. Review of Crime and the Man. Harvard Law Review 52: 1373–1376. Rater, N. 2004. Earnest A. Hooton and the biological tradition in American criminology. Criminology 42: 735–771. Reuter, E.B. 1939. Review of Crime and the Man. American Journal of Sociology 45: 123–126. Schroeder, C.F., Schmidtke, S.Z. & Bidez, M.W. 1997. Measuring the human pelvis: A comparison of direct and radiographic techniques using a modern United States-based sample. American Journal of Physical Anthropology 103: 471–479. Shapiro, H.L. 1959. he history and development of physical anthropology American Anthropologist 61: 371– 379. Stocking, G.W. 1982. he persistence of polygenist thought in post-Darwinian anthropology. In Stocking, G.W. (ed.) Race Culture and Evolution: Essays in the History of Anthropology, 42–68. University of Chicago Press, Chicago. Voegelin, E.W. 1950. Anthropology in American universities. American Anthropologist 52: 350–391. 277 Tiina Äikäs He elävät keskuudessamme – Suoruumiit ja muumiot suomalaisessa kaunokirjallisuudessa Tiina Äikäs Arkeologia, Oulun yliopisto Abstrakti Tutankhamonin haudan löytyminen herätti 1920-luvulla Suomessakin Egyptiin kohdistuneen innostuksen, joka näkyi muun muassa naisten pukeutumisessa ja kirjallisuudessa. Eloon heränneet muumiot ovat seikkailleet suomalaisessa kaunokirjallisuudessa noista ajoista tähän päivään asti. Toinen kaunokirjallisuudessa eloon heräävä arkeologinen ihmisjäännös ovat suoruumiit. Muumioita ja suoruumiita kaunokirjallisuudessa käsiteltäessä esiin nousevia teemoja ovat kuoleman ylittävä rakkaus, mutta toisaalta myös raiskaus, kosto ja vagina dentata -myytti sekä toisena ääripäänä koomiset muumiohahmot. Hahmojen kautta ihmiset voivat käsitellä kuolemaan liittyviä kysymyksiä ja toisaalta arkeologisen vainajien tutkimisen etiikkaa. Taustaa Tämä artikkeli palautuu Sieiddakeädgin saamelaisen uhrikiven tutkimuksiin Utsjoella. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan käsitellä saamelaisia uhraustraditioita. Edellä mainitsemallani kenttämatkalla Milton esitteli meille ajankuluksi elokuvakokoelmaansa, joka sisälsi paljon vanhoja B-luokan kauhuelokuvia. Yhden kauhuelokuvien alalajin voi katsoa muodostavan muumioelokuvat, joita olen itse kiinnostunut tarkastelemaan arkeologin näkökulmasta. Kun Miltonille ovat tuttuja fyysiset muumiot, itse lähestyn kyseisiä jäännöksiä populaarikulttuurin kautta. Egyptin onkin todettu tarjoavan yhden suosituimmista taustoista muun muassa arkeologisille elokuville (Cowie & Johnson 2002; Smith 2007). Dayn (2006: 2) mukaan muinaista Egyptiä manipuloidaan, jotta voidaan luoda uusia, nykyistä kulttuuria palvelevia merkityksiä vanhoille kuville. Arkeologit ovat toisinaan nähneet tehtävänään oikaista näitä ”vääriä” käsityksiä menneestä (Smith 2007; vrt. Marwick 2010). Tässä artikkelissa en vertaa populaarikulttuurin luomaa kuvaa menneisyydestä ”oikeaan” menneisyyteen, vaan olen kiinnostunut siitä, millainen kuva menneisyydestä syntyy nykyisyydessä populaarikulttuurin kautta (vrt. Holtorf 2005; Lovata 2007). Populaarikulttuurin piiristä tarkastelen nimenomaan suomalaista kaunokirjallisuutta. Muumioiden lisäksi käsittelen suoruumiita, 278 He elävät keskuudessamme Taulukko 1. Tutkimuksen lähdeaineisto. Tekijä Julkaisuvuosi Teoksen nimi Lajityyppi Toimija Mika Waltari 1926 Pyramiidiuni runo muumio Kristian Korppi, alias Mika Waltari Mika Waltari 1926 Muumio novelli muumio 1947 Noita palaa elämään näytelmä suoruumis Heikki Oja 1986/2001 Ran palvelija novelli muumio Harri István Mäki 2002 Sihis ja kummituslaiva lastenkirja muumio Sirkka Shayan 2004 Mira ja skarabeen nuortenkirja muumion skarabee Mauri Kunnas 2008 lastenkirja muumio salaisuus Herra Hakkaraisen seitsemän ihmettä Anne Alasirniö 2009 Tehtävä novelli suoruumis Maarit Leijon 2011 Sydämetön novelli muumio/skarabee joihin samalla tavalla liittyy ajatus ruumiin säilymisestä kuoleman jälkeen. Kuvaan nimenomaan sellaisia suoruumiita ja muumioita, jotka pystyvät toimimaan keskuudessamme. En pyri käymään läpi kaikkia suomalaisia kaunokirjallisia teoksia, joissa mainitaan muumio tai suoruumis, vaan nostan esiin teemoja ja niiden esimerkkejä eri aikakausilta ja eri lajityypeistä (Taulukko 1). 1920-luvun kaipuu Egyptiin Suomessa Egyptiin kohdistuvasta kiinnostuksesta löytyy esimerkkejä jo 1600- ja 1700-luvuilla tehtyjen tieteellisten tutkimusten aiheissa (Mikkonen 2003: 95). Ensimmäisen varsinaisen egyptomanian Euroopassa saivat aikaan Napoleonin Egyptin-sotaretkeen liittyneet tutkimusmatkat vuonna 1798 sekä niiden julkaisut 1800-luvun alussa (Fagan 2006: 64–65; Smith 2007: 16). Egyptomanialla tarkoitetaan muinaiseen Egyptiin kohdistuvaa innostusta, joka sai toisinaan yliampuviakin muotoja. Egyptomania kattaa paitsi muinaisegyptiläisen kulttuurin ja esineistön myös pseudoegyptiläiset tuotteet, ja ulottuu useille elämän osaalueille, muun muassa arkkitehtuuriin, sisustukseen, vaatetukseen, elokuviin ja teatteriin. 1700- ja 1800-luvun egyptomania ilmeni Suomessa erityisesti sisustustyyleissä ja arkkitehtuurissa. (Mikkonen 2003: 95–102.) Laajemmin egyptomania kuitenkin levisi Suomessa vuonna 1922 löydetyn Tutankhamonin haudan myötä. Hautalöytöön liittyvät uutiset herättivät kiinnostuksen Egyptin historiaan ja taiteeseen. Egypti-innostus näkyi niin naisten pukeutumisessa kuin kirjallisuudessakin (Saarenheimo 1966: 186–187; Mikkonen 2003: 105). Tulenkantajiksi kutsutun kirjailijaryhmän piirissä Egyptin -eksotiikka ilmeni muun muassa heidän runoudessaan, josta voi mainita esimerkkeinä Elina Vaaran ”Nektron sadusta” (2007 [1925]) ja Lauri Viljasen ”Ekhnatonin viimeinen laulu” (1938). Egypti-tematiikka saattoi olla osa laajempaa eksotiikkaa kohtaan tunnettua kiinnostusta, jota ilmeni Tulenkantajien piirissä 20-luvulla (Saarenheimo 1966: 182–195). Selkeimmin vaikutteita Tutankhamonin hautalöydöstä sai kuitenkin Mika Waltari, joka käsitteli Egypti-aiheita jo 20-luvulla (mm. Korppi 1926; Korp- 279 Tiina Äikäs pi 1928; Waltari 1979 [1926]) ja myöhemmin vuonna 1945 ilmestyneessä suurteoksessaan Sinuhe egyptiläinen. Naiset: seksiobjekteja vai vaarallisia lumoajia Kiinnostus Egyptiä kohtaan on saanut yhden muotonsa kertomuksissa, joissa eloon herännyt muumio on aktiivisena toimijana. Luptonin (2003: 23) mukaan egyptomanian yhtenä alalajina voidaankin pitää muumiomaniaa, joka sai alkunsa vuonna 1932 ilmestyneestä Universal studioiden elokuvasta he Mummy. Muumioiden lisäksi kaunokirjallisuus ja elokuvat herättävät arkeologisista ihmisjäännöksistä eloon suoruumiin. Hahmoja yhdistää ajatus ruumiista, joka säilyy kuolemankin jälkeen, ja voi näin ollen muuttua uudestaan aktiiviseksi toimijaksi. Salaperäinen ja kiehtova muumio on saanut useissa kertomuksissa myös romanttisia piirteitä. Rakkaussuhde kuolevaisen ihmisen ja eloon heränneen muumion välillä on ollut yleinen teema niin 1800-luvun kirjallisuudessa kuin muumioaiheisissa elokuvissakin (Lupton 2003: 30; Day 2006: 19). Toisaalta romantiikasta tuskin voidaan puhua tapauksissa, joissa usein miespuolinen tutkija tunkeutuu hautakammioon ja avaa siellä olevan sarkofagin paljastaen muumion. Dayn (2006: 43) mukaan muumion paljastuminen rinnastuu usein populaarikulttuurissa raiskaukseen. Hän näkee itse muumion haudankin vaginankaltaiseksi kuvattuna: miehet tunkeutuvat hautaan usein rikkoen ensin sinetin haudan ovessa ja ryöstävät esineitä haudasta. Tässä pyhäinhäväistys ja raiskaus edustavat toisiaan (Day 2006: 79; vrt. Johnson 1992: 109). Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa raiskausmetafora saa useita muotoja. Hautakammioon menemistä kuvataan tunkeutumiseksi, muumion ruumiiseen puututaan ja muumion tai suoruumiin alastomuus paljastuu katsojien joukolle (Korppi 1926: 112; Waltari 1999 [1947]: 416; Oja 2001 [1986]: 55). Muumion julkisilla paljastamistilaisuuksilla on myös todelliset vastineensa 1800-luvun Euroopassa, jossa sarkofagin avaamisen ja muumion käärinliinojen poistamisen seuraaminen oli yläluokkaisten tieteen varjolla toteutettua huvia. Muumion paljastamisessa ruumis muuttuu objektiksi. Mika Waltarin Kristian Korppi -salanimellä kirjoittamassa novellissa Muumio egyptologi Karl-Henrik Höök kuvaa muumion paljastamista seuraavin sanoin: ”Epäselvästi näin liinasiteisiin kauttaaltaan kiedotun naisruumiin. Mutta vaistomaisesti tunsin, ettei se ollut nainen, vaan nuori tyttö. Vapisevin käsin kiedoin auki lahonneet, liinaiset siteet. Sain ruumiin melkein kokonaan esiin ja totesin, että se oli ihmeen hyvin säilynyt balsamoinnin mestarinäyte. (…) Hän makasi siinä ikuisesti nuorena, ruskea ruumis vielä väristen aamutuulen viileätä tuoksua siltä ajalta, jolloin maailma oli nuori. (…) [R]innat kohosivat kuin lootuskukan terät iätinuorina, iätihurmaavina.” (Korppi 1926: 122–123.) Näytteestä välittyy paitsi miehen katse myös muumioiden ja suoruumiiden lumo yli aikojen saaton nuorina säilyvinä ihmisinä. Nuoruus liittyy myös lapsenomaisuuteen. Heikki Ojan (2001 [1986]: 55) novellissa Ran palvelija muumio on ”tuskin kymmenvuotiaan pojan kokoinen.” 280 He elävät keskuudessamme Aina muumio ei kuitenkaan ole raiskauksen uhri vaan kostaja. Hautoja ei esitetä haavoittuvana vaginana, vaan ne ovat vaginae dentatae1, hampain varustettuja vaginoita, jotka tuhoavat tunkeutujan. Kostava muumio on lävistävä hammas. (Day 2006: 80.) Kostavat muumiot yleistyivät populaarikulttuurissa erityisesti Tutankhamonin haudan löytymisen ja siihen liitetyn kirouksen myötä (Lupton 2003: 30). Novellissa Muumio sekä pyramidi että muumio itse Kuva 1. Birgit-noita näytelmän Noita palaa elämään ilmatisoin- on varustettu hampain. Pyramidin nista vuodelta 1952 edustaa vastustamatonta seksuaalista vetovoi- ansaan pudonnut työmies menettää maa, joka aiheuttaa tuhoa (Kuva: Yleisradio Oy). kätensä, kun häntä hänen omien sanojensa mukaan puree suunnaton leukapari ja sen kylmät hampaat (Korppi 1926: 112). Muumion hampaissa yhdistyvät sekä tuhovoima että seksuaalisuus. Höök kuvaa löytämäänsä muumiota: ”Olin tuntevinani, miten hänen ruumiinsa värisi neljän tuhannen vuoden hillitöntä janoa. (…) [H]immeät emaljisilmät hohtivat ja valkeat, terävät hampaat purivat olkapäähäni pistäviä haavoja ohuen kankaan lävitse…” (Korppi 1926: 123; vrt. Waltari 1926.) Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa lävistävä hammas esiintyykin hyvin konkreettisesti, sillä muumiot ja suoruumiit rinnastuvat usein vampyyreihin. Löytäjäänsä pureva muumio tai suoruumis esiintyy paitsi Muumio-novellissa myös samaa aihetta kuvaavassa Mika Waltarin runossa Pyramiidiuni (1979 [1926]) sekä hänen näytelmässään Noita palaa elämään (1999 [1947]), jossa suosta löytynyt noita rinnastuu vampyyrimyytteihin myös sydämen läpi isketyn puuseipään kautta. Kaikissa näissä kolmessa esimerkissä vampyyrimaisia piirteitä saavat naiset. Myös Creed (1993: 72) yhdistää vagina dentata -myytin erityisen voimakkaasti naispuolisiin vampyyreihin. 1960-luvulla feministinen kritiikki kuvasi miehet populaarikulttuurissa hirviöinä tai naisten uhreina (Horrocks 1995: 99–100, 171). Erityisesti Noita palaa elämään -näytelmän suosta löydetyn noidan seksuaalisuus edustaa uhkaa miehille (Kuva 1). Se rikkoo miesten välit ja saa heidät toimimaan vastuuttomasti: arkeologi Hannu lähes ampuu ystäväänsä, ja kartanonomistaja Veikko sytyttää tuleen kotikartanonsa, jossa hänen isänsä nukkuu. Hannu toteaa, että Birgit-noita päästi hänessä valloilleen kaikki hornan vietit pelkällä läsnäolollaan (Waltari 1999 [1947]: 460). Toisaalta uudemmissa novelleissa arkeologiset vainajat yhdistetään myös miespuolisiin vampyyreihin (ks. myös Katajala 2011). Maarit Leijonin (2011) novellissa Sydä1 Vagina dentata -myytti on Creedin (1993: 2) mukaan hyvin vallitseva eri taiteen muodoissa. Myytissä nainen nähdään hirvittävänä, koska hänellä on hampaat vaginassaan, ja nämä hampaat täytyy poistaa tai nainen kesyttää ennen kuin yhdyntä on turvallista. Myytti kumpuaa ajatuksesta, että samanlaisilla asioilla on samoja ominaisuuksia, ja vagina muistuttaa suuta. 281 Tiina Äikäs metön kaksi vampyyriä etsii skarabeetä, joka on kuulunut muumiolle, josta kaikki vampyyrit ovat saaneet alkunsa. Yhteys kuolemattomien vampyyrien ja ikuista elämää etsivien muumioiden välillä ei olekaan kovin yllättävä. Toisaalta vagina dentata -myyttiin yhdistetty kastraation pelko näkyy myös toisinpäin; tutkijan kiinnostus muumioon on kastroiva. Heikki Ojan novellissa muinainen miespuolinen muumio herätetään henkiin geeniteknologian avulla, mutta sen sukupuolielimet on jätetty pois DNA:n kasaamisen helpottamiseksi (Oja 2001 [1986]: 55). Rakkaus muumioon saattaa näyttäytyä myös osana työlleen omistautumista tai vuosituhansien takaisena kohtalona. Novellissa Muumio egyptologi Höökiä kuvataan hänen omalla suullaan mieheksi, jonka intohimo on hänen työnsä ja jota eivät kiinnosta naiset tai seksuaaliset kysymykset (Korppi 1926: 107). Höökin todelliseksi intohimoksi paljastuu kuitenkin hänen pyramidista löytämänsä muumio, jonka hän tunnistaa aikakausien takaiseksi rakastetukseen (Korppi 1926: 119–122). Ovatko he pahoja? Erityisesti elokuvateollisuuden suosima kuva muumiosta pahana voimana, jonka kosto yltää myös viattomiin, ei ole yleinen suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Haudan avaamista seuraava kirous on voimakkaimmin esillä näytelmässä Noita palaa elämään, ja siinäkin se rajoittuu lähinnä yhteisöön, jonka esi-isät ovat surmanneet noidan. Myös tutkijan pyyteetön rakkaus voi kuitenkin vapauttaa pahan. Muumio-novellissa kyläläiset varoittavat Höökiä kirouksesta, joka seuraisi haudan avaamista ja kohdistuisi myös kylän ylle (Korppi 1926: 119). Anglo-amerikkalaisessa populaarikulttuurissa arkeologit eivät vapauta pahuutta, koska ovat itse pahoja, vaan koska ovat niin kiinnittyneitä vaurauteen tai tietoon, etteivät huomaa, mitä tekevät (Day 2006: 69). Samanlainen ajatus tiedonjanon ajamista tutkijoista on nähtävissä myös suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Pahuus on yhdistetty paitsi muumioon myös siihen liittyvään esineeseen, erityisesti skarabeehen. Nuortenkirjassa Mira ja skarabeen salaisuus paha pappi on loihtinut muumion kääreistä ottamansa skarabeen eläväksi, jotta se palvelisi hänen tarkoituksiaan. Elävä skarabee ”omistaa kuolemattoman muumion voimat” (Shayan 2004: 87). Myös novellissa Sydämetön muumion voimat ovat siirtyneet skarabeehen, joka ei kuitenkaan ole yksiselitteisen paha, vaan se voi joko luovuttaa voimaa tai riistää kantajansa voimia (Leijon 2011). Toisaalta kuoleman unesta ei herätetä aina pahuutta. Suomalaisissa novelleissa suo yhdistyy usein kuolemaan (esim. Raevaara 2010; Nevala 2011). Se toisaalta säilyttää ruumiin, mutta myös vangitsee sen. Anne Alasirniön novellissa Tehtävä (2009) nuori tyttö saa tehtäväkseen vapauttaa suohon hukkuneen pojan. Poikaan liitetyn esineistön, kuten pronssisen hirvenpääsoljen ja meripihkakorun, perusteella kyseessä on esihistoriallinen vainaja. Suoruumiin vapauttamiseen vaadittujen taikojen tekemiseksi tytön täytyy varastaa kirkonmultia, mutta mitään varsinaista pahaa ei pojan suostapääsystä kuitenkaan aiheudu. Myös lapsille suunnatut muumiohahmot ovat monisyisiä eivätkä yksiselitteisen pahoja. Muumioita on kuvattu lapsille suunnatuilla medioilla, piirrosilmeissä ja lastenkirjoissa, aina 20-luvulta asti (Lupton 2003: 41). Muumiot tunnistetaan kääreistä ja näin ollen 282 He elävät keskuudessamme mikä tahansa kääritty hahmo identiioidaan muumioksi (Day 2006: 103). Tätä on hyödynnetty luomalla ei-pelottavia muumiohahmoja lapsille. Myös Mauri Kunnaksen (2008: 10–11) Herra Hakkarainen ottaa muumion hahmon kietoutumalla vessapaperiin vieraillessaan Gizan pyramideilla. Hakkarais-muumio pelästyttää muumion kiroukseen uskovan kaivausväen, mutta toimii kertomuksessa kuitenkin koomisena hahmona. Työmiehetkin naureskelevat huomattuaan erehdyksensä, ja ”muumion” pelästymisestä aiheutunut rengasrikko johtaa merkittävään obeliskilöytöön. Lapsille suunnattujen muumiotarinoiden myötä muumioista on tullut paitsi ilkeitä hirviöitä myös ystävällisiä, koomisia hahmoja (Day 2006: 115). Lastenkirjallisuudesta löytyy kuitenkin myös ilkeitä muumioita. Harri István Mäen kirjassa Sihis ja kummituslaiva (2002) muumio on kirjan kavala hahmo, joka yrittää varastaa chihuahua-koirien esi-isien aarteen. Aarteenmetsästyksen kohde on siis muuttunut itse aarteenmetsästäjäksi. Muumion pelottavuutta on kuitenkin pehmennetty tekemällä siitä samanaikaisesti koominen hahmo, joka on herkkä kutiamaan ja jonka pomona on lepakko. Myös muumion ulkoasussa on sekä pelottavia että koomisia elementtejä: sen kääreet repsottavat miten sattuu mutta koukkunenä ja kuihtuneet kädet sekä jalat lisäävät hurjuutta (Mäki 2002: kuva sivulla 34). Roikkuvia ja sotkuisia kääreitä käytetäänkin usein koomisina elementteinä muumioita kuvattaessa (Day 2006: 106–113). Toisaalta muumiot voidaan esittää sympaattisina hahmoina myös aikuisille suunnatussa kirjallisuudessa. Heikki Ojan Ran palvelijassa muumio on väärään paikkaan joutuneena hieman avuton, mutta halukas palvelemaan auringon jumalaksi identiioimaansa tiedemiestä (Oja 2001 [1986]: 60). Eloon herännyt muumio tai suoruumis ei siis ole yksiselitteisen paha. Se saattaa kostaa, kokea rakkautta tai tuntea olevansa eksynyt uudessa maailmassa, johon on joutunut. Eloon heräävä ruumis uskomusten peilinä Kristevan (1982) mukaan ihminen haluaa etäännyttää itsensä kuolemasta, sillä kuollut ruumis herättää abjektion. Abjektiolla hän tarkoittaa inhoa ja kauhua, jonka minuuden ja toiseuden rajan rikkova olio saa aikaan. Abjekti ei ole määriteltävä objekti, muttei myöskään toiseus. Kuollut ruumis on äärimmäinen abjekti, sillä se on jätteenpoistajasta muuttunut jätetuotteeksi. Muumioiden ja suoruumiiden kautta ihmiset käsittelevät abjektiota, sillä nämä eivät ole eläviä ihmisiä mutta eivät kuolleita ruumiitakaan. Ne herättävät inhoa mutta toisaalta myös myötätuntoa. Muumioiden ja suoruumiiden kautta käsitellään inhimillisyyden teemoja. Ojan Ran palvelija tuo muumion kautta näkökulmia geeniteknologiaan. Tiedemiehet pystyvät herättämään henkiin muinaisen ihmisen, mutta novellin kertojaminä pohtii, onko myös yksilön muisti säilynyt vai onko hänen mielensä tabula rasa, ja sitä kautta onko hän kone vai ihminen (Oja 2001 [1986]: 56–57). Myös näytelmässä Noita palaa elämään muistin teema nousee esiin; kuolleista heränneen noidan muisti palaa mielikuvien ja aistimuistojen kautta. Muisti liittää tarinoissa ihmisen menneisyyteensä ja sitä kautta minuuteensa (Kuva 2). Day on havainnut muutoksen erityisesti elokuvien tavassa kuvata muumioita. Hänen mukaansa varhaisissa ilmeissä kritisoitiin hautaan tunkeutuvia arkeologeja ja sym283 Tiina Äikäs Kuva 2. Eloon herännyt muumio tai suoruumis voi tuntea olevansa eksynyt uudessa maailmassa (Kuva: Mia Holappa). patisoitiin muumiota. Myöhemmin syyllistä ei enää etsitty arkeologeista, vaan elokuvien kuvastossa oikeutettu rangaistus hautaan tunkeutumisesta muuttui vähitellen viattomien vahingoittamiseen johtaneeksi tuhovoimaksi. (Day 2006: 65, 172.) Day ei usko uudemman populaarikulttuurin, jossa painotetaan kirousta muumion hautaan tunkeutumisen moraalisena seurauksena, kumpuavan eettisestä huolesta, vaan olevan ainoastaan vanhojen tarinoiden kierrättämistä (Day 2006: 116). Itse näkisin kuitenkin suomalaisessa kaunokirjallisuudessa jatkumon hautaan tunkeutumiseen liittyvien eettisten kysymysten pohdinnassa. Varhaisena esimerkkinä Korpin Muumiossa vastoinkäymiset jo hautaan mentäessä ovat varoituksena siitä, että tiedemies on luvattomalla alueella. Pahat enteet seuraavat hautaan tunkeutujia alusta asti, kun paikallinen työmies joutuu pyramidin ansan uhriksi. Lisäksi hautakammion seinäkirjoituksessa on luettavissa varoitus haudanhäpäisijöille, mutta toisaalta sama teksti voidaan tulkita rohkaisuna sille, joka tulee todellisen rakkauden siivittämänä. (Korppi 1926: 112, 116.) Rakkaustarinoiden muumion ja sen löytäjän välillä onkin katsottu häivyttävän haudanryöstöön liittyvät eettiset ongelmat (Day 2006: 90). Toisaalta Muumio-novellissa egyptologin ja muumion rakkaus näyttäytyy ulkopuoliselle pelkästään sairautena, sillä egyptologin sylistä löydetään ainoastaan ryppyinen, kuivettunut muumio, joka tuhoutuu auringossa (Korppi 1926: 125–126). Tarinat rakkaudesta ja kostosta elävätkin rinnakkain (vrt. Lupton 2003: 37). Eettisiä kysymyksiä heijastelee myös Heikki Ojan Ran palvelija, jossa geeniteknologian avulla henkiin herätetty muumio kokee heräämisen hetken järkytyksenä (Oja 2001 [1986]: 59). Myös muumion paljastaminen ja sen alastomuuden tarkastelu herättävät eettisiä pohdintoja. Kun Maarit Leijonin novellissa Sydämetön päähenkilö löytää isänsä leikkelemän, tutkiman ja kaiveleman muumion, hänen reaktionsa on voimakas: ”Hän veti verhon ikkunasta ja peitti muumion sillä. Se oli ollut joskus ihminen, ja hänestä oli sydäntä särkevää nähdä kuinka pahasti sitä oli kohdeltu.” (Leijon 2011: 23.) Myöhemmin itse egyptologien kanssa toimiessaan hän ”oli hautoja ja muumioita katsellessaan tuntenut olevansa häiritsijä ja toivonut, että vainajia kunnioitettaisiin ja niiden annettaisiin nukkua rauhassa.” 284 He elävät keskuudessamme (Leijon 2011: 35.) Sekä vanhempi että uudempi kaunokirjallisuus heijastelee siis ajatuksia tutkijoista haudanhäpäisijöinä, joiden toiminnan etiikka on arveluttavaa. Haudanhäpäisyn tematiikka liittyykin keskeisesti muumiokuvauksiin ja sitä voidaan lähestyä sekä kolonialistisesta että paikallisesta näkökulmasta (vrt. Shohat 1997: 36). Länsimaisen tutkijan suorittama metaforinen raiskaus kohdistuu sekä naiseuteen että egyptiläiseen kulttuuriin. Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa erityisesti novellit Muumio ja Sydämetön nostavat esiin tutkijan toimimisen vieraalla maaperällä yhdistettynä haudanhäpäisyyn. Toisaalta hirviömäisen tai koomisen muumion kautta ruumis voidaan esittää abjektiona ja etäännyttää ihminen kuolemasta. Muumioiden ja suoruumiiden kautta voidaan tuoda nyky-yhteiskunnan etäännyttämä vainaja keskuuteemme ja tarkastella suhdettamme kuolemaan, ihmisyyteen ja vainajien tutkimiseen. Kiitokset Avusta aineiston hankinnassa haluan kiittää Anne Alartoa Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjastosta sekä kälyäni Anna Malista. Bibliografia Lähteet Alasirniö, A. 2009. Tehtävä. Usva 1, 9–19. Katajala, J. 2011. Korpin silmät kaiken näkevät. Teoksessa Nummelin, J. (toim.) Verenhimo. Suomalaisia vampyyritarinoita, 120–148. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. Korppi, K. 1926. Muumio. Teoksessa Kuolleen silmät. Kertomuksia tuntemattomilta ovilta, 105–126. Schildt, Helsinki. Korppi, K. 1928. Mannekiininukke, metro ja Monsieur Dupinin rakkaus. Seura 3(1): 12–14. Kunnas, M. 2008. Herra Hakkaraisen seitsemän ihmettä. Otava, Keuruu. Leijon, M. 2011. Sydämetön. Portti 1, 12–35. Mäki, H. I. 2002. Sihis ja kummituslaiva. Tammi, Helsinki. Nevala, H. 2011. Juotikkaat. Teoksessa Nummelin, J. (toim.) Verenhimo. Suomalaisia vampyyritarinoita, 228–249. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. Oja, H. 2001 [1986]. Ran palvelija. Teoksessa Jäinen lohikäärme, 49–60. Portti-kirjat, Tampere. Raevaara, T. 2010. Sääkset. Teoksessa En tunne sinua vierelläni, 251–259. Teos, Helsinki Shayan, S. 2004. Mira ja skarabeen salaisuus. FinnEpos, Keuruu. Vaara, E. 2007 [1925]. Nektron sadusta. Kokoelmassa Palmurannat. Teoksessa Hurmioituneet kasvot. WSOY, Porvoo/ Lasipalatsi, Helsinki. Viljanen, L. 1938. Ekhnatonin viimeinen laulu. Näköala vuorelta. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo/Helsinki. Waltari, M. 1979 [1926]. Pyramiidiuni. Teoksessa Haavikko, R. (toim.) Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925–1978, 64–65. WSOY, Porvoo/Helsinki. Waltari, M. 1945. Sinuhe egyptiläinen. WSOY, Porvoo. Waltari, M. 1999 [1947]. Noita palaa elämään. Teoksessa Björkman, I. (toim.) Mika Waltarin näytelmät, 405–472. WSOY, Porvoo. Tutkimuskirjallisuus Cowie, S. & Johnson, T. 2002. he Mummy in Fact, Fiction and Film. McFarland, Jeferson. Creed, B 1993. he Monstrous-Feminine. Film, feminism, psychoanalysis. Routledge, London/New York. 285 Tiina Äikäs Day, J. 2006. he Mummy’s Curse. Mummymania in the English-Speaking World. Routledge, London/New York. Fagan, B. 2006. From Stonehenge to Samarkand. An Anthology of Archaeological Travel Writing. Oxford University Press, Oxford/New York. Holtorf, C. 2005. From Stonehenge to Las Vegas. Archaeology as Popular Culture. Altamira Press, Walnut Creek. Horrocks, R. 1995. Male Myths and Icons. Masculinity in Popular Culture. MacMillan, Hampshire. Johnson, C. S. 1992. he limbs of Osiris: Reed’s Mumbo Jumbo and Hollywood’s he Mummy. MELUS 17(4): 105–115. Kristeva, J. 1982. Powers of Horror. An Essay on Abjection. Columbia University Press, New York. Lovata, T. 2007. Inauthentic Archaeologies. Public Uses and Abuses of the Past. Let Coast Press, Walnut Creek. Lupton, C. 2003. ’Mummymania’ for the masses – is egyptology cursed by the mummy’s curse? Teoksessa MacDonald, S. & Rice, M. (toim.) Cunsuming Ancient Egypt. Let Coast Press, Walnut Creek. Marwick, B. 2010. Self-image, the long view and archaeological engagement with ilm: an animated case study. World Archaeology 42(3): 394–404. Mikkonen, K. 2003. Egyptomania kulttuuri-ilmiönä Suomessa. Faravid 27: 95–110. Saarenheimo, K. 1966. Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulta. WSOY, Helsinki. Shohat, E. 1997. Gender and culture of empire: Towards a feminist ethnography of cinema. Teoksessa Bernstein, M. & Studlar, G. (toim.) Visions of the East: Orientalism in Film, 19–66. Rutgers University Press, New Brunswick. Smith, S. T. 2007. Unwrapping the mummy. Hollywood fantasies, Egyptian realities. Teoksessa Schablitsky, J. M. (toim.) Box Oice Archaeology. Reining Hollywood’s Portrayals of the Past, 16–33. Let Coast Press, Walnut Creek. 286